J. Sakari Hankamäki

Filosofian tohtori, filosofi
Etusivu      Gay      Ajatuksia gay-kulttuurista
 
 
 
      
 
   
 
 
 
 

AJATUKSIA GAY-KULTTUURISTA

 
Aluksi on varoituksen sana paikallaan. Tässä kirjoituksessa asioita ei käsitellä poliittisesti korrektilla tavalla. Mielestäni koko seksuaalivähemmistöliike on epäonnistunut. Se takertui pieniin pykäliin 1960-luvulla, esimerkiksi kiistelemään avio-oikeudesta. Vaatimisen sijasta olisimme voineet tavoitella jotakin omaa. Olisimme voineet perustaa oman kansallisvaltion, jollainen on monilla etnisillä vähemmistöillä. Ahdasmieliset onnistuivat jarruttelunhalussaan, sillä he pystyivät pysäyttämään tasa-arvon tavoittelumme oikeuttamispolitiikan aikakaudelle. Tällä alakynteen asettamisella kierrettiin kysymys siitä, mihin heteroseksuaalisen valtakulttuurin oikeus myöntää tai kieltää oikeuksia muka perustuu?
 
Totuus lienee, ettei se perustu mihinkään. Seksuaalivähemmistöt nähtäisiin tällöin yhteiskunnan ulkopuolisina tahoina, joille tietty enemmistö jakaa oikeuksia, velvollisuuksia ja erilaisia sairaus- sekä rikosleimoja demokratian aarrearkusta. Tämä on homojen asettamista poliittisen vallankäytön kohteiksi ja välineiksi eikä sen haltijoiksi ja käyttäjiksi, ja siksi homojen omaksuma pikku-uudistuksista kiisteleminen on osoittautunut kerjuun muodoksi. Todelliset oikeudet eivät tule anomalla, vaan ne on aina otettu itse. Siksi meillä pitäisi olla oma kansallisvaltio, jossa olisimme itse oman legitimaatiomme lähteitä. Jos siis oikeuksia ja arvoja luodaan julkisen vallan kautta, perustettakoon ensin kunnollinen valtio.
 
 
Seksuaalivähemmistöliikkeen ristiriidoista
 
Seksuaalivähemmistökulttuurin näkyvimpiä ongelmia on ryhmäkuntaistuminen. Seksuaalivähemmistöliike jakautuu useisiin ryhmiin: homot, biseksuaalit, lesbot, transseksuaalit, transvestiitit, itseään määrittelemätön queer-kansa, ei-heterot, karhut, retroseksuaalit, metroseksuaalit, xenoseksuaalit, polyseksuaalit, interseksuaalit ja niin edelleen. Ryhmäkuntaistuminen on kivaa, ja se kertoo moniarvoistumisesta. Variaatiot rikastavat elämää. Mutta pulmallista on siihen liittyvä olemusajattelu.
 
Seksuaalivähemmistöliikkeen piirissä ihmistä ei tarkastella yksilönä vaan ryhmän jäsenenä. Se jakaa yksilöt ryhmiin ja kohtelee yksilöitä tietyn ryhmän jäsenenä, aivan niin kuin rotuajattelu kohteli yksilöitä rotunsa edustajina. Ihmistä ei arvioida hänen omien yksilöllisten suoritustensa mukaan vaan hänelle tyypiteltyjen ryhmäominaisuuksien mukaan, jotka ovat usein harhaanjohtavia.
 
Ryhmäkuntaistumisesta seuraa byrokraattinen ajattelutapa, jossa yksilöiltä vaaditaan kuuliaisuutta auktoriteeteille. Seksuaalivähemmistöliikkeessä ei saa olla eri mieltä, vaan pitää noudattaa poliittisesti korrekteja mielipiteitä ja tapoja puhua asioista. Ajatussuuntia, joita itse en kannata, ovat muun muassa feminismi ja queer-teoria.
 
Queer-teoria meni harhaan kieltäessään kaksiarvoisen sukupuolieron. Se siis kiisti jaon kahteen eri sukupuoleen eli miehiin ja naisiin. On kuitenkin selvää, ettei ihmisillä voi olla seksiä, jos ei ole olemassa tiettyä sukupuolta, johon toiveet, tarpeet ja intohimot voivat viitata. Sukupuoliero on tärkeä kategoria, koska ilman sitä ei ole homoseksiä eikä heteroseksiäkään. Sukupuolijaon kaksiarvoisuus on biologinen, kehollinen ja fyysinen tosiasia, eikä sitä voi ovelinkaan sosiologinen retorikko kieltää puhumalla ”sukupuolen sosiaalisesta konstruktiosta”, kuten eräät feministit ja queer-teoreetikot. Myös halu vaihtaa sukupuolta tai operoida sukupuolten välisellä erolla hyödyntää sukupuolieron kaksiarvoisuutta ja osoittaa siten, kuinka tärkeäksi kaksiarvoinen sukupuoliero koetaan.
 
Vanhaa vasemmistolaisperäistä seksuaalivähemmistöliikettä vaivaa niin sanotun kompensoivan (tai anteeksi pyytelevän) suvaitsevuuden ongelma. Se tarkoittaa, että yhteen vähemmistöön (esimerkiksi seksuaalivähemmistöön) kuulumisen perusteella ihmisen odotetaan hyväksyvän kaikenlainen erilaisuus. Homoseksuaalin siis odotetaan hyväksyvän oman erilaisuutensa pantiksi esimerkiksi laaja maahanmuutto ja kaikenlaiset uskonnot. Suvaitsevuus ei voi kuitenkaan olla kaiken hyväksymistä, sillä se johtaisi ristiriitaisuuteen. Hyväksymisen ja suvaitsevuuden pitää aina olla valikoivaa. Jo suvaitsevuuden käsite sinänsä on ristiriitainen. Se merkitsee, että ihminen sietää jotakin, vaikka hän ei todellisuudessa hyväksy tai kannata sitä.
 
Esimerkiksi homoseksuaalin ei ole perusteltua kannattaa islamia, sillä islamin nimissä poljetaan niin homojen kuin naistenkin asemaa. Kuitenkin vasemmistolaisperäinen seksuaalivähemmistöliike penää kaiken suvaitsemista ja hyväksymistä pelkkien omien ideologisten sitoumustensa vuoksi. Se asettuu heikkoina pitämiensä puolelle tavalla, joka lisää heidän alisteisuuttaan ja nöyryyttää sorrettuja ihmisiä entisestään. Vaadittaessa homo- ja naismuslimeille uskonrauhaa ei huomata, että halu uskoa rauhassa ei ole välttämättä ihmisille itselleen hyväksi.
 
Kompensoivaan suvaitsevuuteen liittyy ajatusklustereita, joiden mukaan jokaisen kunnon homon pitää olla sosialisti, kommunisti, vihervasemmistolainen ja feministi. Seksuaalivähemmistöliikkeen sitoutuminen feminismiin ja niin sanottuun naistutkimukseen on ollut epäjohdonmukaista ja epäadekvaattia. Se on tuottanut tiedettä ja yhteiskuntapolitiikkaa äidinvallan varjossa. Todellisuudessa homoilla ja naisliikkeellä ei ole juurikaan yhteistä, sillä naisliike koostuu suurimmaksi osaksi heteroseksuaalisen valtakulttuurin sisäisten ongelmien puimisesta sekä naisten ja miesten keskinäiseen yhteensopimattomuuteen liittyvistä kiistoista. Heterofeministien kautta naisten ja miesten välinen riitely on levinnyt myös seksuaalivähemmistöliikkeeseen, jossa muuten ei olisi mitään sukupuolten välistä kiistaa. Lopulta vallan ovat seksuaalivähemmistöliikkeessä ja sen järjestöissä kaapanneet feministit ja queer-kansa, ja homot ja lesbot ovat joutuneet väistymään.
 
Perusongelma piilee siinä, että seksuaalivähemmistöliikkeessä puhutaan politiikkaa asioista, jotka ovat perimmältään hyvin henkilökohtaisia. Seksuaalivähemmistöliikkeessä yksityinen on jouduttu politisoimaan, koska seksuaalisuus on suhde. Jotta seksuaalisuuttaan voisi toteuttaa ja pyrkiä ihmissuhteisiin, sen täytyy tietenkin näkyä julkisesti yhteiskunnassa. Juuri siksi ihmisten seksuaalisuus on yhteiskunnallinen ja poliittinen asia. Uskon kuitenkin, että parhaaseen tulokseen seksuaalivähemmistöliike pääsisi, jos se terävöittäisi toimintaansa ja korostaisi yksilöllisyyttä sen sijaan, että se nyt yrittää häivyttää sukupuolten erot ja homojen ja heteroidenkin erot omassa kaikinpuolisessa sovittelevuudessaan.
 
Seksuaalivähemmistöliikkeen homoja marginalisoiva rooli johtuu sen omasta tavasta pysyttää kurjuuttaan. Sen takana asuu vasemmistolainen pyrkimys tuottaa oikeutusta julkisen vallan eikä individualistisen toiminnan kautta. Todellisuudessa lähes kaikki homojen elämää koskevat parannukset on tuotettu länsimaisen liberalismin eikä sosialistisen yhteiskuntateorian tuloksena. Tämän todistaa muun muassa homojen huono asema sosialistisissa maissa sekä niiden kuolinpesien raunioilla. Seksuaalivähemmistöt yritettiin alistaa sosialistisen yhteiskuntateorian ihanteelle, massakulttuurille. Nyt on uuden, vapaudestaan tietoisen, yksilöllisen, hyvällä identiteetillä varustetun ja liberalistisen seksuaalivähemmistöpolitiikan aika.
 
Kiteytän kritiikkini seuraavasti:
 
– Oikeuttamispolitiikka on alistuvaa, koska se kerjää oikeuksia.
 
– Yhtenäisenä liikkeenä esiintyminen on epäjohdonmukaista, koska se vaatii yksilöiltä alistumista ryhmäkuntaiseen olemusajatteluun ja kuuliaisuutta auktoriteeteille.
 
– Liikkeen piirissä esiintyminen vääristää, koska sen kautta yksilöt tulevat ymmärretyiksi ryhmän jäseninä eivätkä omien yksilöllisten piirteidensä mukaan, omana itsenään.
 
– Kompensoivan suvaitsemisen ongelma johtaa seksuaalivähemmistöpolitiikkaa ristiriitoihin, sillä se vaatii kaiken hyväksymistä ja epäadekvaatteihin kuppikuntiin samastumista.
 
 
Monikulttuurisuuden ideologiasta
 
Ihmisen kohteleminen ryhmän osana on johtanut myös moniin muihin vääristymiin. Eräs niistä on monikulttuurisuuden ideologia. Monikulttuurisuus on epäjohdonmukaista ja rasistista, sillä senkin mukaan ihmisiä kohdellaan oletettujen ryhmäominaisuuksien perusteella eikä yksilöinä. Lisäksi monikulttuurisuus on ristiriitaista, sillä kukaan ei voi kannattaa samanaikaisesti useita keskenään ristiriitaisia kulttuureita. Tuskinpa sinäkään voit olla uskottavasti niin epäitsekäs, että luopuisit omasta näkemyksestäsi, vaikka tietäisit sen oikeaksi ja kilpailevan näkemyksen vääräksi.
 
Monikulttuurisuuden ongelmana on käsitys, että kulttuurit ovat keskenään tasa-arvoisia. Tosiasiassa kulttuurit eivät ole tasa-arvoisia vaan eriarvoisia. On parempia kulttuureita ja huonompia kulttuureita. Esimerkiksi islamilainen kulttuuri on huono, koska sen piirissä poljetaan jatkuvasti niin homojen kuin naistenkin ihmisoikeuksia. On ristiriitaista kannattaa monikulttuurisuutta, kun se vaatii sitoutumaan totalitaaristen arvojen mukaiseen elämään.
 
Omasta mielestäni paras kulttuuri on länsimainen teollinen kulttuuri. Sen kautta on voitu tuottaa hyvinvointia myös kehitysmaille. Maailman parhaita valtioita ovat Suomi, Saksa ja USA, sillä ne toimivat oikeusvaltioiden esimerkkeinä maailmassa. Poliittiselta katsomukseltani olen kansallismielinen homoseksuaali. Edustan myös arvoliberalismia. Kansallismielisyyteni on kuitenkin vähemmistönationalismia eikä enemmistönationalismia, joten se poikkeaa heterovaltioissa noudatettavista nationalismin muodoista, ja siksi sille on moraalinen oikeutus. Mielestäni asiat ovat hyvin silloin, kun maailma koostuu useista itsenäisistä kansallisvaltioista, joilla on mahdollisimman laaja itsemääräämisoikeus, ja kun myös homoilla on oma kansallisvaltio.
 
 
Kollektivismin umpikuja
 
Kaikkien edellä mainittujen ongelmien keskeinen syy on kollektivismi. Sen mukaan ihmistä tulkitaan vain yhteiskunnallisena olentona eikä luovana, vastuullisena ja spontaanisti toimivana yksilönä. Tosiasiassa ihmiset ovat erilaisia, ja yksilöiden erot ovat merkittävämpiä kuin ryhmien väliset erot. Siksi ihmisiä ei pitäisi kohdata eikä kohdella massakulttuurille ominaisesti ryhmänsä jäseninä, vaan yksilöinä. Emme kai me rakastukaan ryhmiin vaan yksilöihin?
 
Oma maailmankuvani on individualistinen ja arvoliberalistinen, yksilöllisyyteen nojaava ja vapausoikeuksia puolustava maailmankuva. Juuri sille voitaisiin parhaiten rakentaa myös seksuaalivähemmistöpolitiikkaa. Liberalismi on aina puhunut yksilöllisten vapausoikeuksien puolesta toisin kuin se tylsä ja sieluton ajattelutapa, joka on vannonut laumahenkisyyden, massakäyttäytymisen ja valtakulttuurien varaan. Sen sijaan talousliberalismia en kannata. Jos talous on täysin vapaa, ihminen on silloin vanki. Jotta ihmiset olisivat vapaita, talousjärjestelmän pitää olla kansalaisten tahdon mukaisessa julkisessa kontrollissa.
 
Mikäli haluat lukea lisää näkemyksistäni, tutustu teoksiini Enkelirakkaus – Filosofia ja uskonto homoseksuaalisuutena (2008), Dialoginen filosofia – Teoria, metodi ja politiikka (2010) ja Filosofia räjähti – Vähä katekismus filosofiselle anarkistille (2005).
 
 
Miksi seksuaalisia vapautusliikkeitä edelleen tarvitaan?
 
Filosofian piirissä edustan fenomenologiaa ja eksistenssifilosofioita. Ihminen on sitä, mitä hän valintojensa kautta itsestään tekee. Toisaalta se, mitä sanomme ja ajattelemme itsestämme seksuaalivähemmistöliikkeissä, määrittää myös sitä, miten yksilöt voivat toimia. Siksi on tärkeää, että seksuaaliset vapautusliikkeet pysyvät tulevaisuudessa tarkoitustensa mukaisina: ajattelun, toiminnan ja sukupuolisen kohtaamisen päämääriä edistävinä.
 
Vapautusliikkeillä on jatkuvasti tehtävää yhteiskunnissamme. Meidänkin yhteiskunnassamme esiintyy paljon näkymätöntä vallankäyttöä, joka piiloutuu ajattelutapoihin, asenteisiin, muodollisten oikeuksien puutteellisuuksiin, epäsuoraan alistamiseen ja vähättelyyn. Ne ovat kaikkein vaikeimpia alistamisen muotoja, sillä epäsuoraan alistamiseen on vaikea puuttua. Esimerkkinä käsitteellisestä rasismista on avioliittolainsäädäntö. Avioliittoinstituutio perustuu orjanomistusoloihin, ja nykyään myös homot ovat vaarassa joutua avioliittoon!
 
Yhteiskuntamme on vapautunut pahimmista seksuaalisen ahdistelun ja rasismin muodoista, kun sairausleimat ja kriminalisointi on poistettu lainsäädännöstä. Muutos on valitettavasti tapahtunut hitaasti. Yksi syy siihen, miksi seksuaalisia vapautusliikkeitä yhä tarvitaan, on se, että Suomessa on suuria alueellisia eroja. Toinen syy on, että nuoret joutuvat nykyisinkin käymään läpi samantyyppisiä identiteettikriisejä kuin aiemmin. Suurimpien kaupunkien ulkopuolella on paikkakuntia, joilla sallitaan vain heteroseksuaalista käyttäytymistä. Tästä seuraa valtakunnan sisäistä seksipakolaisuutta.
 
Oman elämäntavan hyväksyminen edellyttää tietoista ajattelua ja rohkeutta erottua valtakulttuurista, onpa sitten homo tai hetero. On tärkeää, että seksuaalivähemmistöliike pysyy tietoisen ja avoimen elämäntavan puolestapuhujana ja esimerkkinä niin nuorille kuin kaikille muillekin seksuaalivähemmistöihin kuuluville, myös kaupunkien ulkopuolella.
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
Copyright © 2010–2012 Jukka Sakari Hankamäki