Suomi on maailman pääkaupunkikeskeisimpiä maita. Politiikanteko, hallinto, liike-elämä ja kulttuurin instituutiot keskittyvät Helsinkiin. Tässä mielessä Suomi on vähän niin kuin Ranska, jota hallitaan keskitetysti Pariisista, tai Rooman imperiumi, jonka kaikki tiet veivät tuohon ikuiseen kaupunkiin.

 

Myös aluepolitiikkaa tehdään usein vain Helsingin näkökulmasta. Kuitenkin lähes 90 prosenttia suomalaisista asuu muualla kuin Helsingissä ja neljä viidesosaa muualla kuin pääkaupunkiseudulla.

 

Helsingissä etukäräjöinti tiivistyy. Helsingissä riidellään poikkeuksellisen paljon, ja Helsinki on yksi maailman kalleimmista kaupungeista. Helsingin kaduilla melkein joka toinen vastaantulija on asianajaja ja joka toinen jossakin syytteessä.

 

Tavalliset helsinkiläiset eivät ainoastaan nauti läsnäolostaan suurkaupungissa vaan myös kärsivät Helsingin pääkaupunkiroolista. Helsinkiin tulvii maaltamuuttajia ja maahanmuuttajia. Helsinki on vain hetkisen kaunis. Helsingissä asuminen on maailmanlaajuisesti vertaillen kallista. Sanonkin usein, että Helsinki on hyvällä itsetunnolla varustettujen mutta köyhien ja riistettyjen ihmisten suurkaupunki, jossa ahdistusta lievittää vain se, että saa katsella Oxygenol-mainosvaloa Hakaniementorin kupeessa.

 

 

Kaupunkien alueellinen hajoaminen

 

Aluepolitiikasta puhuttaessa vastakohtaistetaan usein maaseutu ja kaupunki, maalaiset ja kaupunkilaiset. Tosiasiassa maalaisuudella ja kaupunkilaisuudella ei ole paljoa eroa maailmassa, jossa etäisyydet mitataan ajassa ja rahassa eikä kilometreissä tai maileissa.

 

On tietenkin käytännön kannalta eri asia asua keskellä kylää kuin paikassa, jossa katuvalot loppuvat ja josta on pitkä matka lähimpään kauppaan, kirjastoon tai kouluun. Mutta muutoin maalaisuudella ja kaupunkilaisuudella ei ole suurta eroa. Ihmisten suhteet toisiinsa riippuvat enemmän euroista kuin välimatkoista. Esimerkiksi maalta lennetään lomille etelän aurinkoon siinä, missä Seutulastakin, jonne Vesku Loirin esittämä Tyyne Lipasti jäi ikäväänsä suremaan.

 

Alueelliset erot ovat merkittäviä nykyisin kaupunkien sisällä. Keskustoissa eletään erilaisissa oloissa kuin lähiöissä, jotka ovat alkaneet ghettoutua maahanmuuttajien kasautumisen vuoksi. Ghettoutuminen on tavallaan luonnollista, sillä ihmiset pyrkivät kaikkialla maailmassa sellaisten ihmisten läheisyyteen, joiden kanssa heillä on yhteinen kulttuuri. Mutta se hajottaa helposti kaupunkirakenteen ja pakottaa kantaväestöt evakkoon.

 

Alueellinen fragmentoituminen eli hajoaminen, josta sosiologit puhuvat ihastellen (tietämättä mitä tekevät), ei ole kulttuurimme kokonaisuudelle hyväksi. Se kertoo luokkayhteiskunnasta, samasta kuin hautausmaiden varattomien joukkohaudat, köyhien puuristit, keskiluokan matkalaukkumalliset hautakivet ja rikkaiden sukuhautasokkelit.

 

Kaupungit hajoavat sekä taloudellisesti että etnisesti. Tämä näkyy ihmisten tavoissa määritellä itseään. Esimerkiksi Vuosaaressa asuvat sanovat itseään ensisijaisesti vuosaarelaisiksi eivätkä helsinkiläisiksi. Lähtiessään käymään Helsingin keskustassa he sanovat menevänsä ”Stadiin”. Tämä on ymmärrettävää, sillä keskustaan kertyy matkaa toistakymmentä kilometriä. Mutta suurin syy taitaa olla itsensä kokeminen maalaiseksi tai lähiöasukkaaksi.

 

En kannata alueelliseen hajoamiseen johtavaa politiikkaa, tapahtuupa se sitten taloudellisen eriarvoistamisen tai liiallisen maahanmuuton kautta. Ensin hajoavat kaupungit, sitten valtiot, ja ainoa joka yhdistyy, on Eurooppa. Tämä tuo keskiaikaisen luokkayhteiskunnan lähemmäksi meitä. Eripura kasvaa ja turvallisuus heikkenee. Esiintyy paikallisia kapinoita ja maakuntien irtautumispyrkimyksiä, sekä nousee paikallisia käpykaartikenraaleita. ”Huonoa on moniherraisuus, yks herrana olkoon”, sanoi jo Aristoteles (Metafysiikka, 1076a) ja häntä ennen Homeros. Keskusjohtoinenkin valtio toimii, kunhan olot ovat ihmisille yhdenvertaiset.

 

 

Maalla vai kaupungissa?

 

Alueet eivät pirstaloidu vain pääkaupunkiseudulla vaan myös maakunnissa. Muutamia kasvavia kaupunkeja on tavattu sanoa ”kehityskeskuksiksi”. Sana on ideologinen, sillä se sisältää näkemyksen, että vain kyseiset kaupungit kehittyvät, että tärkein kehitys keskittyy niihin ja että muut paikat ovat kehittymättömiä. Näin asia ei välttämättä ole.

 

Informaatioyhteiskunnassa toiminta ei riipu enää fyysisestä sijainnista. Tietotekniikan ja informaatioväylien kehityksen vuoksi it-yritysten ei tarvitse keskittyä kaupunkeihin, vaan tehtäviä voidaan hoitaa kaikkialta, minne kaapelit kantavat, myös maaseudulta. Niinpä oman aikamme sentraali-Santrojen ja tietoverkkotyöläisten ei tarvitsisi välttämättä asua kaupungeissa, elleivät he atk-nortteinä, city-ihmisinä ja juppikulttuurin edustajina haluaisi pultata itseään nimenomaan kantabaariensa kupeeseen, kaupunkien keskustoihin.

 

Maaseudun autioituminen on joka tapauksessa lohduton asia. Yhtä ilmeistä on, ettei ihmisiä voida pitää maaseudulla pakkotoimin. Maanviljelijöiden pitää tosin jäädä asumaan tilojaan, ja heidän yhteydenpitonsa kaupunkeihin pitää taata; samoin lasten koulunkäynti ja sosiaaliset suhteet pitää varmistaa.

 

Nykyaikana ihmiset voivat myös valita maaseudulla asumisen niin halutessaan. Maalla asumiseen liittyy arvoja, joista ihmiset joutuvat maksamaan suuria summia kaupungeissa. Onkin kummallista, että ihmiset maksavat Helsingin Kulosaaressa sijaitsevasta omakotitalosta 5 miljoonaa euroa, vaikka samanlaisen saa maaseudulta kolmellasadalla tuhannella.

 

Ehkä muuttovirrat kääntyvät jonakin päivänä takaisin maaseudulle. Nyt niin käy joka juhannuksena, jolloin Helsinki on kuin neutronipommin jäljiltä. Silloin huomaa, kuinka ihmeellinen asia hiljaisuus on. Maaseudun rauhassa ihmiset alkavat ajatella uudella tavalla. Siinä hiljaisuudessa vaipuu helposti syvään uneen ja tekee mieli vain nukkua. Henkinen lepo panee asiat oikeaan järjestykseen.

 

Väestöltään paisuvissa maissa puhtaan luonnon ja maaseudun arvo on huomattu, ja erämaat alkavat olla hinnoissaan. Elävä maaseutu on myös valtion turvallisuuden ehto. Maaseutua on hyödynnettävä ja tuettava taloudellisesti, mutta sitä on myös suojeltava sekä ympäristöpoliittisesti että rajoittamalla ulkomaalaisten kiinteistöjenostoja Suomesta. Erityisen suojelun kohteiksi pitää asettaa ulkomaalaisten havittelemat puhtaan luonnon resurssit, kuten pohjavedet ja kaivokset, joiden siirtymistä ulkomaiseen hallintaan ei pidä sallia ja joiden tuotteet pitää jalostaa suomalaisten omistamissa sekä Suomessa toimivissa yrityksissä.

 

Yksi hyvä keino maaseudun, muuttotappiokuntien ja työttömyyskuntien aseman parantamiseksi on yritysveropolitiikka, jolla annetaan verohelpotuksia näihin kuntiin siirtyville firmoille. Se voitaisiin rahoittaa poistamalla suorat yritystuet. Niiden ongelma on, että suorien rahalahjojen tavoin ne eivät kannusta menestymiseen, vaan firmojen omistajat voivat laittaa avustukset taskuihinsa. Sen sijaan verohelpotus on subventio, joka koituu yrityksen eduksi vasta tuloksen tuottamisen jälkeen. Kun suorat yritystuet korvattaisiin paikkakuntakohtaisilla yritysverotuksen alennuksilla, tämä ohjaisi yrityksiä siirtymään työttömyyskuntiin ja tuottamaan siellä tuloksia. Näin hyötyisivät sekä kansalaiset, kunnat että yritykset, ja voitaisiin tasapainottaa muuttoliikettä, joka aiheuttaa kiinteistöjen aiheetonta arvonlaskua muuttotappiokunnissa ja kaaosta ruuhka-Suomessa.