ASUMINEN

Jokaisen ihmisen kannattaa etsiä kotia itsestään ja pyrkiä olotilaan, jossa hän on kotonaan riippumatta ulkoisista olosuhteista. Silti ei ole samantekevää, minkälaisissa fyysisissä ympäristöissä me asumme. Pohja hyvinvoinnille, onnellisuudelle ja elämässä onnistumiselle luodaan asumisoloilla.

Jos asunnot ovat huonoja tai kalliita tai niitä ei ole tarpeeksi, ihmisillä ei ole kovaa maata jalkojensa alla eivätkä he voi toimia menestyksellisesti yhteiskunnassa. Onnellisuuden perusta on juureva ”oman tuvan ja oman luvan” identiteetti, kun taas kaiken kurjuuden alku on asuntokurjuus.

Hyvä koti ja mahdollisuus hankkia oma asunto motivoivat ihmisiä yritteliäisyyteen. Lisäksi ne luovat yksityisyyttä ja vapautta. Omistusasuminen on yksilöiden ja yhteiskunnan edun mukaista, sillä omasta omaisuudesta huolehditaan paremmin kuin julkisesta tai vuokratusta. Omistusasuminen edistää rakennuskannan pysymistä hyväkuntoisena.

Nyky-Suomessa asuntopolitiikkaa on hoidettu surkeasti. Asumme pohjoismaalaisista ahtaimmin, ja pari vuotta sitten otsikoitiin, että Helsingin asuntojen hinnat ovat ylittäneet Manhattanin hintatason! Berliinistä voi ostaa tai vuokrata asunnon puolella Helsingin kustannuksista.

Syynä asumisen kalleuteen on se, että Suomessa sallitaan raaka bisneksen teko ihmisten kodeilla, meidän perustarpeillamme. Tämä ei ole sattumaa vaan tarkoituksellinen poliittinen valinta, joka johtuu siitä, että maamme on pääomaköyhä, eikä mahdollisuuksia bisneksen tekoon ole paljoa. Siksi bisnestä tehdään varallisuudella, jota on: asunnoilla. Toinen syy on se, että poliittinen valta uskoo pitkien asuntolainojen ruoskivan ihmisiä työskentelemään ahkerammin ja pitkäjänteisemmin. Nykypoliitikot siis olettavat, että kalliit ja kurjistuneet kodit olisivat työyhteiskunnan edun mukaisia. Tämä kuvitelma on virheellinen ja vaarallinen.

Ihmiset työskentelisivät ahkerasti ja pitkäjänteisesti nimenomaan silloin kun he voisivat omalla työllään hankkia oman kodin. Nyt näin ei ole. Vielä 1970-luvulla duunarikin saattoi ostaa palkallaan asunnon pääkaupunkiseudulta. Nykyisin keskustakaksio maksaa 350 000 euroa. Markka-ajan lopulla hintalappuun kirjoitettiin samat numerot, joten asuntojen hinnat ovat kuusinkertaistuneet, vaikka ihmisten tulot eivät ole kasvaneet samassa suhteessa. Väitteeni onkin, että sairaan asuntopolitiikan tuloksena maassamme on vallinnut huikea piiloinflaatio, jota ei ole vain päästetty näkymään tilastoissa. Asumiskustannusten kallistuminen on siirretty tulevaisuuteen: maksettavaksi monikymmenvuotisissa asuntolainoissa.

Bisneksen teko ihmisten kodeilla on epäeettistä, koska ihmisten perustarpeita käytetään tällöin hyväksi. Olisikin parempi, että sijoittajat vetäytyisivät asuntosijoittamisen piiristä ja että heidän rahansa etsiytyisivät esimerkiksi pörsseihin tai pankkeihin. Niin sanottu asuntorahastosijoittaminen on puolestaan luonut hysteriaa vuokramarkkinoille, kun sijoitusyhtiöt yrittävät repiä entistä enemmän rahaa asukkailta tekemällä asuntosijoittamisesta eräänlaisen teollisuudenlajin. Näin vuokristakin on päädytty käymään huutokauppaa. Asuntorahastosijoittaminen hyödyntää velkavipujärjestelmää, jonka mukaisesti sijoitusyhtiöt satsaavat kolmanneksen sijoittajiensa rahaa ja kaksi kolmannesta valtion takaamaa halpakorkoista lainaa, laittavat sitten vuokralaiset asuntoihin kuin kanat häkkeihin ja odottavat, että sijoituksen arvo nousee. Jos velkapääoma pysyy samana mutta sijoituksen kokonaisarvo kasvaa, omasijoitusosuudelle tulee korkea tuotto. Sijoitustoimintaan liittyvä ahneus ohjaa kuitenkin asumiskuluja nousuun, ja siksi valtion ei tulisi tukea vaan rajoittaa kyseistä toimintaa.

Rahankiskonta on väärin siksi, että mikäli sijoittajat pyrkivät saamaan asunnoista inflaatioprosenttia suurempaa tuottoa, vuokrat ja asuntojen hinnat nousevat nopeammin kuin ihmisten palkat. Elinkustannusindeksin ylittävät vuokrien tasokorotukset johtavatkin ajan myötä siihen, että sekä vuokrat että asuntojen hinnat karkaavat palkansaajien ulottuvilta. Ja juuri näin Suomessa on käynyt. On syntynyt asuntokupla, jonka on puhjettava, sillä on mahdottomuus, että asukkaiden koko elämä ei enää riittäisi asunnon maksamiseen.

Ihmiset ovat menettäneet työmotivaationsa, sillä asunnot maksavat enemmän kuin aurinkokunta. Pätkätöiden vuoksi pankit eivät voi rahoittaa heidän asuntohankintojaan, sillä kotien hinnat ovat nousseet niin korkeiksi, että niiden maksamiseen ei riitä ihmisen elinikä edes siinä tapauksessa, että hän huhkisi töissä yötä päivää koko ikänsä. 

Tavoitteen arvo on yhtä kuin sen saavuttamisen arvo kertaa saavuttamisen todennäköisyys. Jos asunnon saavuttaminen ei näytä enää todennäköiseltä eikä mahdolliseltakaan, sillä ei tunnu olevan arvoa. Seurauksena on lannistumista ja välinpitämättömyyttä, joka näkyy henkisenä kurjistumisena ja syrjäytymisenä. Hyvä käytännön asuntopolitiikka on siis ratkaisevaa myös ihmisten henkisen tyytyväisyyden kannalta, eikä sitä voida korvata julistuksilla ”kodin löytymisellä itsestä”.

Asuntopolitiikan kurja tila

Työpolitiikka ja asuntopolitiikka kulkevat käsi kädessä. Ihmiset työskentelevät mielellään voidessaan hankkia oman kodin. Ihmiset tuntevat tällöin saavansa työllään aikaan tuloksia, ja he kokevat elämänsä edistyvän.

Monet ihmiset ovat lama-aikanakin saaneet 15 prosentin vuokrankorotusilmoituksia. Vuokranantajat, jotka tosiasiassa ovat vuokran ottajia, pyrkivät siten puskuroimaan tuottojaan hintojen laskupaineita vastaan. Vuokrat nousevat lama-aikana myös siitä syystä, että monet omistusasunnon hankinnassa epäonnistuneet hakeutuvat vuokralle työttömiksi jouduttuaan, jolloin vuokra-asuntojen kysyntä kasvaa. Toisaalta laman pitkittyessä vuokrien pitäisi laskea, sillä asukkaiden kukkarot eivät ole kulumattomia, vaan heidän maksukykynsä loppuu.

Vuokrien hinnat eivät ole nykyisin kohtuullisia. Laki määrää esimerkiksi vakuutusyhtiöitä tavoittelemaan kiinteistösijoituksistaan neljän prosentin tuottoa. Nykyisin ne pääsevät kaksinkertaiseen tulokseen.

Vuokralaisten riisto ei kohdistu vain yksilöihin vaan myös yhteiskuntaan. Kelan asumistuki ja kuntien asumista varten myöntämät sosiaalietuudet imuroidaan vuokralaisten kautta rikkaiden pääomasijoittajien pankkitileille. Tämä on väärin. On väärin, että vuokrien korkeaa hintatasoa käytetään välineenä, jolla vuokranantajat kiskovat yhteiskunnan sosiaalituet itselleen. Juuri tämä johtaa verotuksen kasvuun. Verottamisen tehtävä olisi tasapainottaa tulonjakoa, mutta tässä tapauksessa se johtaa vain rikkaiden rikastumiseen.

Ongelma ei ole asumisen tukeminen vaan vuokrien häikäilemätön kiskonta. Niinpä yhteiskunnan edun mukaista olisi tehdä loppu tästä nurinkurisesta tulojen siirrosta, jolla verovaroja kuljetellaan köyhien ihmisten kautta ja heidän ahdinkoaan hyväksi käyttäen asuntosijoittajille. 

2. Omistusasumisen ongelmat

Omistusasuminen on pitkällä tähtäimellä vuokralla asumista edullisempaa. Lisäksi omistaminen luo ihmisille vapautta ja varmuutta sekä vahvistaa itsemääräämisoikeutta, toimintakykyä ja henkistä hyvinvointia, sillä ihmisten ei tarvitse pelätä irtisanomisia asuntonsa maksettuaan.

Ongelmana on asuntojen posketon kalleus varsinkin kasvukeskuksissa. Asuntojen markkinahinta ylittää niiden materiaalisen arvon. Korkea hintataso johtuu osittain kysynnästä. Toinen syy on se, että rakennusliikkeet tekevät uusilla asunnoilla suuria voittoja, eikä todellista kilpailua ole. Ihmiset ostavat asuntoja pakkotilanteissa ja panevat päänsä elinikäisen asuntolainan silmukkaan luullen löytävänsä parvekkeiltaan sammioittain kultaa.

Ihmisten kannattaisikin miettiä tarkoin, mitä asunnosta on järkevää maksaa. Väestön vähetessä ja lisärakentamisen edetessä asuntojen hinnat väistämättä laskevat, mikä on myös toivottu kehityssuunta. Maailmanlaajuinen lama ja euroalueen kriisi leikkaavat Suomessakin asuntojen hinnoista kolmanneksen lähivuosina pois.

Kun tavalliset asunnot maksavat Helsingissä 5 000 – 7 000 euroa neliöltä, mukana on paljon ilmaa. Nämä asunnot eivät ole hintapyyntöjen arvoisia.

Monet ihmiset ovat joutuneet sijoittamaan kaiken varallisuutensa asuntoon. Eläkkeelle jäätyään ja asuntonsa maksettuaan heidän tulonsa eivät ehkä enää riitä elämiseen, ja he ovat yhtä huonossa asemassa kuin kädestä suuhun elävät vuokralaisetkin. Niinpä eräät rahalaitokset ovat tarjonneet auttavan kätensä ja alkaneet markkinoida ikäihmisille käänteisiä asuntoluottoja, joita tehdessään ihmiset panttaavat oman asuntonsa rahalaitoksen myöntämää syömävelkaa vastaan.

Suomeen luotiin vuonna 1990 Ruotsin bostadsrätt-mallia muistuttava asumisoikeusjärjestelmä. Tarkoituksena oli helpottaa tavallisten palkansaajien asuntotilannetta ja alentaa asumisen kustannustaso kohtuulliseksi.

Suomalaista järjestelmää muokattiin kuitenkin eri suuntaan. Asumisoikeustaloista tehtiin rakennuttajien vaatimuksesta yhtiöiden hallitsemia, ja asukasdemokratiapykälä typistettiin sellaiseksi, joka avaa asukkaille oven pelkkään vähemmistöedustukseen talojen hallinnossa. – Ja selvähän se, kuinka asioissa käy, kun ihmiset eivät saa itse päättää asumustensa asioista, vaikka he joutuvatkin maksamaan osan pääomasta aso-maksuna ja loput vastikkeina.

Talojen rakentamiskustannukset tulevat lopulta kuoletetuiksi rahoittajille, ja talojen pitäisi siirtyä kokonaisuudessaan asuntoyhteisön tai asukasyhdistyksen hallintaan. Näin ei kuitenkaan käy, vaan taloja hallinnoivat firmat jatkavat vastikkeiden perimistä entisen suuruisina, vaikka maksut ylittävät monella kymmenellä prosentilla kiinteistöjen kulut. Aso-asukkaat ovat saaneet myös asumiskustannusindeksin ylittäneitä käyttövastikkeiden korotuksia, ja kassavirta siirtyy aso-taloihin investoineiden yhtiöiden tilinpäätökseen liikevoittoina, mikä ei ollut aso-järjestelmän tarkoitus. Tätä kautta asukkaat joutuvat maksamaan talojensa rakentamiskustannukset kahteen kertaan.

Asumisoikeusasumisesta ei tullut Suomessa vuokralla asumisen ja omistusasumisen toivotunlaista välimuotoa. Asumisoikeusasukkaan asemaa heikentää vuokralaisen asemaan verrattuna se, että omistajayhtiöt pitävät käyttövastikkeet lähes vuokrien tasolla. Laissa mainittu ehto, että vastikkeet eivät saa ylittää vallitsevaa vuokratasoa, täyttyy vain täpärästi, jos ollenkaan. Kuitenkin asumisoikeusasukas joutuu maksamaan viisitoista prosenttia asunnon arvosta pääomasijoituksena, kun taas vuokralaiselta kynitään ainoastaan vuokratakuun suuruinen kynnysraha. Aso-asukkaalta vastaava takuusumma peritään yleensä kahden käyttövastike-erän suuruisena. Vuokra-asunnon irtisanomisaika on asukkaan puolelta vain yksi kuukausi, kun taas pois muuttava aso-asukas voi joutua maksamaan peräti kolmen kuukauden käyttövastikkeet entisestä aso-asunnostaan, mikäli tilalle ei löydy heti uutta asukasta. Nämä seikat tekevät asumisoikeusasumisesta usein vuokralla asumistakin huonomman vaihtoehdon.

Aso-asukas ei voi vähentää käyttövastikkeistaan edes osaa verotuksessa, kun taas omistusasunnossa asuva voi vähentää osan lainojensa koroista. Kuitenkin sekä aso-asuntoon että omistusasuntoon vaaditaan sama noin 15 prosentin omarahoitusosuus, mikä tekee aso-asumisesta myös omistusasumiseen verrattuna kannattamattoman vaihtoehdon. 

Asumisoikeusjärjestelmän jatkaminen ja asukkaiden oikeuksien turvaaminen ovat pitkällä tähtäimellä mahdollisia vain, jos asumisoikeuslainsäädäntö kehitetään loppuun asti ja valta asumisoikeustaloissa siirretään yhtiöiltä asukasyhdistyksille. Tämä tekee mahdolliseksi kontrolloida demokraattisesti talojen kuluja ja päättää käyttövastikkeiden määrästä todellisten kustannusten mukaan.

Nykyään taloja omistavat yhtiöt salaavat tietoja talojen todellisista kuluista ja lainojen kuoleentumisesta sekä kieltävät asukasjäseniä keskustelemasta kiinteistöjen asioista vaitiolosäädöksiin vedoten. Useita taloja omistavat yhtiöt siirtävät lisäksi kustannuksia yksien talojen asukkailta toisten talojen asukkaille omistajayhtiöiden sisällä. Korjausrahastoja kerätään ja siirretään muiden talojen kuin maksajien itse asumien talojen hyväksi.

Suomalaisessa asuntopolitiikassa rikos on laillista bisnestä ja valtion erityisessä suojeluksessa. Asunnoilla keinotteleminen on kuitenkin tullut tiensä päähän. Ihmisten maksukyky ja -halu ovat loppuneet, ja nykyisen asuntopolitiikan oikeutus on murentunut palasiksi.

Ainoa tehokas keino alentaa ja hillitä vuokrien hintatasoa on vuokrien hintasäännöstelyn palauttaminen. Vaadinkin vuokrien hintasäännöstelyn saattamista voimaan.

Vanha väite, että hintasääntelyn tuloksena vuokra-asunnot katoaisivat markkinoilta, on erityisen epäuskottava nykytilanteessa. Ensinnäkin asunnot ovat varallisuutta, jota ei voida siirtää pois eikä muuttaa toiseen käyttöön. Asunnot säilyisivät jatkossakin asumiskäytössä. Vuokra-asuntoja ei muutettaisi myöskään omistusasunnoiksi, sillä hiipuvan talouskasvun keskellä omien asuntojen ostoon ei löydy rahaa, mahdollisuuksia eikä haluja. Niinpä vuokra-asunnot säilyisivät varmasti markkinoilla nykyistä kohtuullisemmallakin tuotolla.

Tuottojen leikkaamista puoltaa vahvimmin oikeudenmukaisuusargumentti. On väärin sallia raaka bisnes ihmisten perustarpeilla. ”Markkinoiden vapauteen” vetoaminen ei kelpaa puolustukseksi hintasääntelyn nykyisenkaltaiseen laiminlyömiseen, vaikka vapautta sinänsä pidettäisiinkin korkeana arvona. Markkinatilannehan ei ole korotusta hillitsevien normien puuttuessa vapaa vaan täysin valtapolitisoitunut: kaikki valta on rikkaiden kiinteistönomistajien ja yhtiöiden käsissä. Niukkuuden vallitessa vuokrien markkinaehtoisuutta ei voida perustella vapaudella, sillä myöskään hintatasoon vaikuttava rakentamispolitiikka ei ole kansalaisten vapaasti päätettävissä vaan niiden yhtiöiden käsissä, jotka toivovat vuokrien korkeaa hintatasoa. Aitoa ja inhimillistä yksilöiden vapautta lisäisi se, että ihmisten perustarpeisiin liittyvät asumiskustannukset saatettaisiin hintasääntelyllä kohtuulliselle tasolle.

Vuokrien hintasääntely koituisi myös valtion ja kuntien eduksi, sillä vuokratuottojen verotulot vähenisivät vain murto-osan siitä, paljonko valtio ja kunnat säästäisivät asumisen tukemisessa. Näin vähenisi verovarojen kierrätys asumistukijärjestelmän kautta kiinteistösijoittajien taskuihin. On väärin, että kiinteistökeinottelijat koettelevat julkisen talouden sietokykyä vuokrankorotuksillaan ja että vuokralaisten asumistuet ja toimeentulotuet valuvat tulonsiirtoina kaikkein varakkaimpien pankkitileille. Myös kiskojille pitää tulla narun pää käteen.

Vuokrien hintasääntely olisi kuitenkin kannattavaa myös yksityisille vuokranantajille: kun vuokrilla olisi katto, sijoitusasuntojen arvot laskisivat, ja siten yhä useammat pystyisivät pitämään enemmän tai suurempia sijoitusasuntoja. Näin ollen neliövuokrat olisivat pienempiä, mutta vuokralaisten pystyessä vuokraamaan yhä suurempia asuntoja vuokranantajien kokonaisvuokratulot sijoitetulle pääomalle pysyisivät ennallaan tai jopa nousisivat! Omassa mallissani voittaisivat siis kaikki.

Vuokrien hintasääntelyn palauttamisella olisi myös muita myönteisiä vaikutuksia. Se saattaisi vuokra-asuntosijoittamisen takaisin samalle viivalle muiden säästämismuotojen kanssa. Tällöin kotimaiset investoinnit voisivat ohjautua ylikuumenneen asuntobisneksen sijasta esimerkiksi suomalaisiin pörssiosakkeisiin, mikä edistäisi yritysten omistuksen säilymistä omassa maassa. Pienvuokranantajille vuokrien alenemisesta johtuva tulojen menetys korvattaisiin muuttamalla pääomatuloverotus progressiiviseksi, toisin sanoen pienentämällä vähäisten vuokratulojen veroprosenttia. Moraalisen perusteen asuntokeinottelun lopettamiselle ja vuokrien hintasääntelyn palauttamiselle luo se, että asuminen on ihmisten perustarve, jonka ehdoista ja säännöistä huolehtiminen kuuluu julkiselle vallalle.

Arkkitehtuuri on maailmankuvan manifestaatio. Aineelliset ympäristöt edustavat symbolisissa ja käytännöllisissä muodoissa sitä, mitä me ihmisinä olemme ja ajattelemme.

Arkkitehtuurissa on panostettava asumisen laatuun – jopa muiden politiikan osa-alueiden kustannuksella. Hyvä koti on onnellisuuden perusta. Jos kodit ovat kunnossa, ei tarvita niin paljoa poliiseja eikä tilapäismajoitusta.

Kansallishenkinen jugend-arkkitehtuuri tarjoaa edelleen esikuvallisen rakentamisen mallin. Kauniilla vanhoilla taloilla on sielu, ja niitä käytetään satojen vuosien ajan. Kunnolla muuratut ja taiteellisen koristeelliset talot kestävät 500 vuotta, kun taas lähiöiden kertakäyttöisiin elementtitaloihin ei kannata aina tehdä edes putkiremontteja, vaan osa niistä joudutaan purkamaan muutamassa vuosikymmenessä. Kaakelit kuuluisivat kakluuneihin ja kylpyhuoneisiin eivätkä 1980-luvulla rakennettujen juppihippikerrostalojen lohkeileviin seiniin.

Arkkitehtuurilta pitää edellyttää paitsi luovuutta, myös inhimillisyyttä ja humaaniutta sekä kiinnittymistä perinteisiin ja ajallisiin jatkumoihin. 1960- ja 1970-luvuilla muutamat arkkitehdit tuhosivat Helsinkiä enemmän kuin ryssän pommikoneet. Siksi on tärkeää, että arkkitehtonisia kysymyksiä valvovat viisaat poliitikot.