Systeemifilosofinen taiteenteoria on keskittynyt
tietoteoreettisiin ja kognitivistisiin lähestymistapoihin, tulkinnan
teoriaan, strukturalismiin ja semiotiikkaan. Esteettisiä arvoarvostelmia
pyritään tällöin kartoittamaan esimerkiksi sen perusteella, ”minkä verran jokin
taideteos sallii tulkintoja”. Jos teos sallii paljon tai ”liikaa” tulkintoja,
se vaikuttaa mielivaltaiselta. Jos taas se sallii ”liian vähän” tulkintoja, se
ei erotu taiteeksi muista ilmiöistä tai esineistä. Keskeiseksi muodostuu, mikä olisi tulkintojen oikea määrä. Taiteen toiminta-alueen ja
olemuksen määrittelemiseksi olisikin palattava takaisin klassiseen
kysymykseen siitä, mikä on hyvää ja kaunista sinänsä.
Edellä kuvatun tapaiset teoriapainotteiset lähestymistavat eivät
ole nähdäkseni tuoneet paljoakaan valoa taiteellisiin, estetiikkaa ja kauneutta, koskeviin kysymyksiin. Sen määrittelemiseksi, mikä olisi
tulkintojen ”oikea määrä”, joudutaan väistämättä palaamaan laatuja ja merkityksiä koskeviin
peruskysymyksiin, toisin sanoen kantilaisiin kysymyksiin arvostelukyvystä ja mausta. Useilla
ihmisillä on armottoman huono maku. Vastoin yleistä käsitystä huonon maun
lähtökohta ei ole kuitenkaan aistimellinen, vaan se liittyy ymmärryksen, järjen ja arvostelukyvyn toimintaan. Huono maku on suhteellisuudentajuttomuuden
osoitus. Traagisesti se näkyy taiteenteoreetikoiden omassa kyvyttömyydessä
taiteelliseen tekemiseen. Samalla tavoin muutamien yliopistofilosofien huono
maku näkyy heidän keskittymisessään filosofian ulkokohtaiseen tutkimiseen
filosofian omakohtaisen tekemisen sijasta.
Huonon maun toteutumisyhteys on massakulttuuri. Esteettisten kysymysten
kognitiotieteelliset tarkastelut ovat osa samaa henkisyyden hermoverkkoa kuin
massakulttuurin makkaratkin. Massakulttuurin pinnallisuutta ja esineellisen
olemisen rappeutuneisuutta olen käsitellyt artikkeleissani, joita kirjoitin filosofiseen aikakauslehteen Niin & Näin vuosina 1994–2006. Osa
kirjoituksista on sisällytetty kokoelmateokseeni Filosofiset
viuhahdukset – Tekstejä sekseistä, vallasta ja filosofisista liikkeistä (2007). Arkipäivän pyhäinkuvia olen kammennut kumoon
filosofista tapainturmelusta edustavalla kirjallani Sensuurin Suomi – Filosofisesti korrekteja kolumneja arkipäivän ajatusrikoksista(2009), jossa
todistelen, miksi poliittisen korrektiuden verukkeilla harjoitettu sananvapauden
kuohiminen on uhka sekä järjen käytölle, tieteille että taiteille ja sitä
kautta koko inhimilliselle sivilisaatiolle.
