Äänestin Euroopan unioniin liittymistä vastaan vuoden 1994 kansanäänestyksessä, koska aavistin, että samaan kauppaan sisältyy liittyminen talous- ja rahaliitto EMU:n kolmanteen vaiheeseen, yhteiseen rahaan sekä vihdoin viimein liittovaltioon, jossa yhteinen perustuslaki syrjäyttää kansalliset perustuslait.
Nyt me olemme tuossa lopputuloksessa, kun Euroopan unionin komissio äänestytti pientä Irlannin kansaa saadakseen Lissabonin sopimukseksi sanotun perustuslakisopimuksen voimaan. Moninkertainen äänestyttäminen ei kuitenkaan merkitse moninkertaista demokratiaa.
Poliittiset ja periaatteelliset ongelmat
Kansallinen itsemääräämisoikeutemme on EU-jäsenyyden myötä kaventunut. Laeista suurin osa laaditaan Brysselissä ja Strasbourgissa. Kansanvalta on vähentynyt, sillä päätöksenteko on etääntynyt ihmisistä. Aloitteetkin EU:ssa tekee yleensä 27-jäseninen komissio Neuvostoliitosta tutun politbyroon tavoin, eivätkä ne tule parlamentilta, joka on kutistettu pelkäksi keskustelukerhoksi, vaille merkittävää muodollista valtaa.
Eurooppaan aiottu yhteinen maahanmuuttopolitiikka johtaa haaksirikkoon, sillä se ei ota huomioon eri maiden erilaista kantokykyä eikä kansalaisten erilaista tahtoa. Euroopan unionin yhteinen turvapaikkapolitiikka voisi toimia, jos se tarkoittaisi, että rajat pannaan yksituumaisesti kiinni. Todellisuudessa se kuitenkin merkitsee, että tynnyrin laudat sahataan kauttaaltaan tasaisiksi.
Pakolla sorvattu perustuslaki taas on merkki mielipiteiden repeämisestä. Se on pelkkää ompelulankaa, jolla yritetään kursia kokoon organisaatiota, joka on osoittautunut täysin erimieliseksi liiallisen laajentumisen takia. Euroopan itälaajeneminen muistuttaa Aleksanteri Suuren valloitusretkeä. Mitä enemmän jäseniä organisaatioihin kertyy, sitä vaikutusvallattomammiksi ne tulevat.
Lissabonin sopimus on hirveä sikermä, susi jo syntyessään sikäli, ettei sitä voi edes lukea. Asiantuntijakaan ei voi saada sen sadoista sivuista ja korjausten korjauksista tolkkua. Kyseinen byrokraattinen lakiläppä on hengetöntä ja merkityksettömäksi kavennettua, eikä siihen voi kukaan ihminen sitoutua ajatuksillaan saati sydämellään. On irvokasta, että kansanvaltaa luvattiin kohentaa asiakirjalla, jonka säätämisessä kansanvalta ohitettiin täysin.
Euroopan unionin harjoittama demokratian julistaminen vie voiton jopa radio Jerevanin
neuvostoparodioista. Niidenkin mukaan kansalaisilla oli kädet
täynnä muodollisia oikeuksia, mutta pihalla haisi
kananpaska ja kuttu söi ruohoa. Sellaisella demokratialla ja todellisella demokratialla on sama ero kuin tuolilla ja sähkötuolilla. Arvatkaapa muuten, missä Euroopan kaupungissa Karl Marx vuonna 1848
kirjoitti Kommunistisen manifestinsa. – Kyllä vain:
Brysselissä! Ja arvatkaapa, mitä puoluetta EU:n komission puheenjohtaja
José Manuel Barroso edusti 1970-luvulla toimiessaan Lissabonin
yliopiston opettajana. – Kyllä vain: hän oli yksi Portugalin
kommunistisen työväenpuolueen johtajista. Euroopan unioni on totalitarismin kannattajien tajunnassa syntynyt luomus.
EU-maat ovat jo nyt sitoutuneet niin moneen kansainväliseen sopimukseen, ettei niiden kielteisistä tuloksista ole ehditty nähdä puoliakaan. Esimerkiksi Romania hyväksyttiin unionin jäseneksi, vaikka se ei täytä jäsenyysehtoja, jotka koskevat taloutta ja kulttuuria. Sen vuoksi osa romanialaista kerjää meidän kaduillamme ja kujillamme. Turkin EU-jäsenyys puolestaan on estettävä seuraavista syistä. Ensinnäkin (1) Turkki ei kuulu Eurooppaan vaan muodostaa maantieteellisesti, uskonnollisesti ja kulttuurisesti erillisen alueen, jonka jäseneksi hyväksymisen myötä Euroopan unionin ulkoraja kulkisi Irania ja Syyriaa myöten. Eurooppa ei ole siellä. Toiseksi (2) Turkki on liian suuri ja vaikutusvaltainen Euroopan unioniin. Sen poliitikoista ja kansalaisista tulisi uusi vaatelias ryhmä niin europarlamenttiin kuin Euroopan valtioihinkin. Islamilaisena maana se on aiheuttanut kiistoja
myös Naton sisällä kieltäytymällä luovuttamasta tukikohtiaan sellaisten
operaatioiden käyttöön, joiden kohteena ovat islamilaiset valtiot. Ja kolmanneksi (3) Turkki ei täytä jäsenyysehtoja. Niiden tiellä ei ole vain konkreettisia esteitä, kuten Kyproksen tilanne, vaan periaatteellisia näkemyseroja, joista käytännön ongelmat seuraavat.
Euroopan unionin sisäinen maahanmuutto on merkinnyt työpaikkojen ja työntekijöiden pakkosiirtoja. Ulkoa tuleva maahanmuutto on johtanut halpatyövoiman käyttöön (ollessaan työperäistä) tai sosiaaliturvajärjestelmän kuormittumiseen (ollessaan niin sanotusti humanitaarista). Maahanmuutosta ei ole osoitettu olevan mitään hyötyä Suomen kansalaisille itselleen. Sen vuoksi varsinkin turvapaikanhakijoina tulevien maahanmuuttoa on vähennettävä, ja kansallisten parlamenttien pitää panna maahanmuutto omin toimin kuriin.
Myöskään Euroopan unionin ulkorajojen valvontaan ei tarvita perustuslakia. Kansallisten parlamenttien oikeutta itse päättää pakolais- ja turvapaikkapolitiikasta tulisi lisätä eikä alistaa asiaa ”EU:n yhtenäiselle käytännölle”. Muiden maiden käsitykset eivät vastaa sitä, mitä me täällä Suomessa asioista ajattelemme. Yhtenäinen maahanmuuttopolitiikka rikkoisi pahoin kaikkien valtioiden kansallista itsemääräämisoikeutta demografisissa kysymyksissä. Eri valtiot ovat etnisesti, työvoimapoliittisesti ja kielipoliittisesti erilaisia, eikä maahanmuutosta voida sen vuoksi päättää unionin yhteisillä sopimuksilla. Yhteisen maahanmuuttolainsäädännön vallitessa suomalaisia voitaisiin pakottaa ottamaan vastaan enemmän tulijoita kuin voimme tai haluamme.
Myös vallanjako Euroopan unionissa on ongelma. EU:n salkkukauppa ei ole vain lapsellista vaan myös poliittisesti
vääristynyttä. Kansallisvaltioiden itsemääräämisoikeutta vaihdetaan
muutamien pääbyrokraattien asemiin etäisessä organisaatiossa. Komissaarinsalkuista käytävä kädenvääntö on
juuri sellaista peliä, jossa suomalaisten yhteiset, suuria
kansanjoukkoja koskevat edut, vaihdetaan jonkun suomalaisen
sattumavirkamiehen henkilökohtaiseen rooliin byrokraattisessa
laitoksessa. Eli kunhan joku taitava lobbari saisi
EU-salkun, ollaan valmiit panemaan muiden suomalaisten demokraattiset
oikeudet ja itsenäisyys myyntiin, aivan kuten ”integraatiota
tihentävässä” sananvapauden kahlitsemisessa on käynyt ja yhteisessä
maahanmuuttopolitiikassa käy.
Totalitarismit voidaan
tunnistaa siitä, että niissä politiikkaa tehdään sillä perusteella,
mikä tukee byrokraattien kiinnittymistä vallankahvaan. Henkilökohtaiset
edut asetetaan oman maan etujen edelle. Eivät komissaarit lähde maansa
etua edistämään vaan ”EU:n yhteistä etua” ja tietysti poliittista
uraansa. Oman maan edun ajatellaan
huipentuvan vain jonkin yksittäisen virkamiehen asemaan komissiossa.
Kaikkien munien laittaminen samaan koriin ei ole kuitenkaan järkevää.
Siinä tulee pelanneeksi upporikasta ja rutiköyhää.
EU käy kalliiksi
Euroopan unioni on ensisijaisesti taloudellinen ja hallinnollinen eikä sosiaalinen tai humaani muodostelma. Se on olemassa kapitalismin edistämiseksi ja sosialistien keinoin, aivan niin kuin Kiinan kansantasavaltakin. EU:n jäsenyydestä on ollut joissakin suhteissa Suomelle myös hyötyä. On tärkeää, että kauppa toimii. Autojen verotustason aleneminen on parantanut ihmisten hyvinvointia Suomessa, ja valtion autoilusta saama kokonaisverokertymä on silti kasvanut, kun EU pakotti Suomea korjaamaan verotustaan oikeudenmukaisemmaksi. Yhteisen rahan vuoksi ostosmatkoja voi tehdä helposti. Mutta yhteisen valuutan käyttöön liittyvä helppous on myös ongelma: varjopuolena on pääomien maasta pakeneminen ja ulkomaalaisten raha-Kroisosten ostosmatkat Suomeen. Kansallista varallisuutta on valunut ulkomaiseen hallintaan yrityskauppojen myötä.
Yhteinen rahapolitiikka lopetti tunnetusti Suomen Pankin mahdollisuuden tasoittaa suhdannevaihteluita devalvaatiolla ja revalvaatiolla. Kun omaa rahaa ei ole, sitä ei voida myöskään devalvoida niin, että rahan arvo suhteessa kilpailijamaiden valuuttoihin alenisi, vientituotteet halpenisivat ja menisivät paremmin kaupaksi lisäten työllisyyttä. Yhteisen rahapolitiikan vallitessa rahan arvo ei jousta,
vaan työmarkkinat pakotetaan joustamaan ihmisten tappioksi.
Pahinta yhteisessä rahassa on, että yhteisen valuutan kautta eri maat nähdään taloudelliselta rakenteeltaan ja suoriutumiskyvyltään samanlaisina, jota ne eivät todellisuudessa ole. Esimerkiksi Kreikka hyväksyttiin rahaunioniin valheellisin perustein, kun tilastonikkarit olivat kaunistelleet valtiontalouden tilaa. Maailmanlaajuisen laman alettua maa suistuikin pian luottokelvottomaan asemaan, ja pankkien laitettua rahahanansa kiinni muut rahaunionin valtiot joutuivat luotottamaan Kreikan valtiota pelastaakseen rahaunionin repeytymiseltä. Myös Suomi joutui ottamaan 1,5 miljardia euroa lisää velkaa lainatakseen rahaa Kreikalle. Jos maa pysyy maksukyvyttömänä, voi olla, että suomalaiset eivät koskaan näe lainaamiaan rahoja, vaan ne joudutaan kirjaamaan valtiontalouden tappioiksi ja siirtämään suomalaisten veronmaksajien maksettaviksi. Siksi Suomen ei pidä luotottaa euroalueen konkurssimaita. Parempi olisi irrottaa konkurssitaloudet eurosta ja devalvoida niiden oma valuutta, mikä auttaisi maiden viennin takaisin elpymisen tielle. Muita kaatuvia kansantalouksia ovat Espanja ja Portugali, eivätkä Saksan ja Suomen kaltaiset vähemmän velkaantuneet maat pysty ikuisesti estämään dominopalikoiden kaatumista, sillä myös varakkaampina pidetyt Euroopan valtiot alkavat olla korviaan myöten veloissa ja oman selviytymiskykynsä rajoilla.
Suomalaiset maksavat EU-jäsenyydestään myös jäsenmaksun muodossa. Vuonna 2008 nettomaksettavaa kertyi 319 miljoonaa euroa, mikä tekee kansalaista kohti 61 euroa ja nelihenkistä perhettä kohti 244 euroa eli enemmän kuin TV-maksun hinta. Bruttomaksettavaa kertyy moninkertaisesti enemmän. Vaikka osa rahoista tuleekin takaisin, suurin osa Suomeen palautuvista varoista kuluu Euroopan unionin
korvamerkitsemiin kohteisiin, kuten maahanmuuton ja monikulttuurisuuden edistämiseen suomalaisten oman tarpeen ja päätöksenteon ohi.
Tilannetta pahentaa, että esimerkiksi Britannia kieltäytyy maksamasta omia jäsenmaksujaan. Kulttuurielämälle suunnattuja avustuksia on päätynyt onnenonkijoiden Ferrareihin ja tutkimusmäärärahoja kultapossukerholaisten lohipäivällisiin. EU:n byrokraatit kiitävät suihkukoneissa köyhyydenvastaisiin seminaareihin luonnonvaroja ja verovaroja tuhlaten. Niinpä EU:n tilintarkastajat eivät ole hyväksyneet tilinpäätöksiä 14 vuoteen. Tämä on korruption, lobbauksen ja salaliittojen Eurooppa.
Heikkenevä kulttuuri-identiteetti
Eurooppa on kulttuurimosaiikki, jota ei tarvitse erikseen tehdä monikulttuuriseksi. Jos halutaan vahvistaa monikulttuurisuutta, on edistettävä kansallisten kulttuurien säilymistä.
EU:n ajama monikulttuurisuuden ideologia ei perustu erilaisuuden myöntämiseen vaan kieltämiseen ja samanlaiseksi tekemiseen. Kun kansallisvaltioita yritetään yhtenäistää standardien ja sertifikaattien monikulttuuriseksi mössöksi, erilaisista kulttuureista joudutaan hiomaan särmät pois. Sellainen monikulttuurisuus johtaa monokulttuuriin: kulttuurin yksipuolistumiseen. Se on kulttuuri-imperialismia.
Myönteistä EU:n pyrkimyksissä on ollut sosiaalisten oikeuksien edistäminen. Se on johtanut kuitenkin pelkkään kosmetiikkaan, jolla koetetaan korjata internatsismista eli pakkokansainvälistämisestä johtuvia ongelmia. Aivan samoin sosiaaliglobalisaatio on laahustanut taloudellisen globalisaation perässä sen vahinkoja parsien, mutta ei koskaan edellä.
Euroopan unioni on jo tehnyt tehtävänsä Itä-Euroopan maiden
vapauttamiseksi kommunismista, eikä nykyistä laajempaa sosiaalista
harmonisointia tarvita. Sosialistimaiden
vapautusprosessissa nähtiin, että yhdenmukaistamisen kautta leviävät myös
kielteiset vaikutteet puolin ja toisin, kun esimerkiksi prostituutio ja huumeet
ovat levinneet entisistä itäblokin maista länteen.
Suomen sosiaaliturvan ja ihmisoikeuksien EU-standardisointi ei ole merkinnyt tavoitetasojen parantamista vaan höllentämistä, eikä siitä ole ollut suomalaisille mitään hyötyä. Euroopan ihmisoikeussopimuksessa ei ole yhtäkään sellaista asiakohtaa, joka olisi siinä turvattu paremmin kuin Suomen omassa lainsäädännössä. Kieroa onkin, että Bulgarian ja Romanian tapaiset Etelä-Euroopan maat koettavat opettaa meille, millaisia ovat hyvä sosiaaliturva ja sananvapauden taso.
Myös koulutuspolitiikan yhdenmukaistaminen on epäonnistunut. On ehkä virkistävää, että yliopisto-opiskelijat pääsevät Erasmus-oppilaina ulkomaille bailaamaan. Mutta todellisia tieteellisiä vaikutteita he eivät pysty opintojen perustutkintovaiheessa välittämään. Tämä touhu on siis tieteen kannalta turhaa. Myös Bolognan prosessi johti suomalaisen korkeakoululaitoksen tappioon, kun tutkintoja yhdenmukaistettiin. Esimerkiksi väitöskirjat vastaavat nyt keskieurooppalaisen tason mukaisia väitöskirjoja. Käytännössä 2000-luvulla suoritetut suomalaiset tohtorintutkinnot ovat alkaneet muistuttaa entisiä lisensiaatintutkintoja.
EU:n tulevaisuus
Euroopan unionia ei tarvitse kaataa. Se romahtaa ennen pitkää omaan mahdottomuuteensa. Päivää pystyn sanomaan yhtä vähän kuin sodan johto tietää, milloin vihollisen hyökkäys alkaa. Mutta joka päivä tuo romahdus on yhtä päivää lähempänä. Syyt ovat todennäköisesti taloudellisia ja hajoamisprosessi voi tapahtua nopeastikin, sillä mikään kansantalous ei kestä kauaa tilannetta, jossa sen raappahousut ovat niin pahasti roudassa, että niissä voisi säilyttää lampaanviulua.
Kaikki valtioliitot ovat lopulta kaatuneet, aivan kuten Kalmarin unioni ja Hansaliitto. Vain kansallisvaltiot kestävät, sillä ne perustuvat kansojen luonnolliseen itsejärjestymiseen. Sekä lockelainen valistusfilosofia että klassinen liberalismi tukevat tätä kansojen luonnonoikeudellista itsemääräämistä. Harvat voivat kirjoittaa postimerkkiinsä, kuten tanskalaiset: ”Tanskan kuningaskunta 1000 vuotta.” Mutta se on hyvä tavoite.
Miten sitten jatkaa elämää nyky-EU:ssa? Nyt olisi keskityttävä keräämään edut Euroopan unionista ja sanottava”kiitos, mutta ei kiitos” kielteisille puolille. Parasta olisi, jos EU saataisiin typistettyä entisen EEC:n tasolle eli pelkäksi taloudelliseksi ja kaupalliseksi liitoksi.
Poliittisesti tärkeintä olisi välittää kansalaisten tahto EU:n toimielimiin. EU:ssa toimivien edustajien ja virkamiesten pitäisi puolestaan paremmin selittää oman maan kansalaisille, mitä unionissa on tekeillä. Poliittisen vallan käyttöön ei kuitenkaan riitä pelkkä ukkosenjohdatin eikä palovaroitin, vaan tarvittaisiin salama. Ohessa oma listani siitä, mitkä asiat Euroopan unionissa ovat kannatettavia ja mitkä vastustettavia.
Ei:
– jatkuvalle maahanmuutolle ja maahanmuuton lisäämiselle
– konkurssimaiden katteettomalle kauttakulkuluototukselle ja pyramidihuijaukselle
– nettisensuurille ja sananvapauden näpistelylle
– Euroopan unionin perustuslaille, joka ohittaisi kansallisen lainsäädännön
– kansallisvaltioiden ja kansallisten parlamenttien vaikutusvallan heikennyksille
– kansallisen edun sivuuttamisyrityksille
– Euroopan unionin laajentamiselle ja uusien jäsenmaiden hyväksymiselle
– yritystemme päätymiselle ulkomaalaisomistukseen
– suomalaisen pääoman karkaamiselle ulkomaisiin sijoituskohteisiin
– työvoiman orjuuttamiselle ja pakkosiirroille maasta toiseen
– Suomen virallisten kielten korvaamiselle vierailla
– vieraiden kielten käyttövaatimuksille
– suomalaisten verovarojen kierrätykselle EU:n omiin propagandaprojekteihin
+ lentomatkustuksen rajoituksille ja henkilökohtaisten hiilidioksidipassien käyttöönotolle ja
+ protektionismille, sillä kilpailijamaatkin harjoittavat sitä.
Tärkeintä olisi nähdä EU organisaationa, jossa kukin maa voi edustaa mahdollisimman hyvin omia etujaan, eikä sellaisena liittomuodostelmana, jossa päätökset tehdään tavoitellen jotakin kuviteltua yhteistä etua. Muutamissa asioissa, kuten ympäristönsuojelussa, yhteisen edun tavoittelu voi olla perusteltua, mutta ei kaikissa.
