Ihmiskäsitykseni on transsendentaalifilosofinen. Tämä merkitsee, että pidän
tieteen lähtökohtana ”aistikyvyn kokemusta edeltävien ehtojen” kantilaisia
tarkasteluja. Immanuel Kantin filosofiaa ei ole useista yrityksistä huolimatta kumottu. Perustuessaan yksinomaan Järkeen hänen ajattelunsa
perustelee itse itsensä, eikä sitä voida kumota esimerkiksi havaintomaailman
tai fysiikan teorioiden väitteillä.
Ihmisen tietoisuus voi aistikykynsä puitteissa saavuttaa
vain osan todellisuudesta ja luoda todellisuuteen yhden näkökulman. Todellisuus kokonaisuutena jää ihmisen tietokyvyn ulkopuolelle, aivan niin kuin hänen alitajuntansakin. Puhun mieluummin tajunnasta
kuin tietoisuudesta; tajuntaan sisältyy myös
alitajunta. Tällä tavoin sekä todellisuus että ihminen itse
myönnetään suurelta osalta salaisuudeksi. Ihmisten omat yritykset saada minuudestaan otetta johtavat yleensä joko paradokseihin ja kehäpäätelmiin tai minuuden
halkeamiseen tarkastelijaan ja kohteeseen. Tästä muistuttavat tietoisuuden ja alitajunnan käsitteet sinänsä.
Ihmisen kokemusmaailman
kerroksellisuus
Ihmistä tutkittaessa voidaan erottaa neljä eri
tarkastelutasoa. Nämä tasot edustavat tematisaatioita eli
näkökulmia, joiden kautta ihmistä voidaan havainnoida filosofisesti. Ihmisessä
ei siis ajatella olevan niitä vastaavia tasoja erillisinä. Sen sijaan ihminen
nähdään kokonaisuutena, jossa hänen eksistenssitasonsa toteutuvat sisäkkäisinä
kerroksina. Tasot ovat kuin kohdevaloja, jotka valaisevat ihmisestä hänen kulloinkin tutkittavana olevan olemuspuolensa.
– Hengellinen kokemus, jossa toteutuvat filosofia ja
uskonto.
– Intellektuaalinen eli älyllinen kokemus, johon sisältyvät merkitykset ja järki.
– Kehollinen kokemus, jossa vallitsevat
tunteet.
– Aistikokemus, jossa toteutuvat
havainnot.
Edellä esitetyssä luettelossa alempi taso on edellytyksenä
ylemmälle. Ihmisen havainto- ja todellisuussuhteen ytimessä on ihmisen minuus,
josta filosofiassa käytetään nimitystä transsendentaalinen
ego. Sillä tarkoitetaan apriorista minää eli
kokemusta edeltävää minuutta, jonka pitää olla olemassa, jotta suhde
todellisuuteen olisi ylipäänsä mahdollinen. Itse puhun mieluiten Platonin
tavoin sielusta tai eksistentiaalisesta
minästä, Kantin sanoin ”transsendentaalisesta egosta” tai suomalaisen
filosofin, Sven Krohnin, käsitettä mukaillen ”ydinihmisestä”.
Ydinihminen on se, mikä sinussa aistii ja havaitsee: jolla
on ne ajatukset, jotka sinulla ovat. Ihminen voi myös luoda tai kuvitella
asioita, joita hän ei ole voinut oppia ulkoisesta todellisuudesta tai joille ei
ole vastinetta aineellisessa maailmassa. Niinpä ydinihmisyys, joka tekee
ihmisestä ihmisen, ei ole johdeltavissa ulkoisesta todellisuudesta, toisin kuin
materialistit väittävät. Sen sijaan voimme monin tavoin muokata ulkoista
todellisuutta, ja todellisuus sellaisena kuin sen tunnemme onkin ihmisten luomus.
Sielun tai ydinihmisyyden ilmaus on tahto, jonka osoituksena
voimme poiketa materian liikelaeista ja ulkoisen
todellisuuden normeista.
Ajatus ydinihmisyydestä ei sisällä kartesiolaista olettamusta, jonka mukaan sielu ja ruumis jaetaan kahtia ja todellisuussuhde halkaistaan tajunnan sisäpuolella oleviin ajatussisältöihin ja ulkopuolelle jääviin havaitsemisen kohteisiin. Dualismi voidaan välttää, kun tietämistä ei ensinkään pidetä pelkästään intellektuaalisena asiana vaan kokemuksellisena. Sekä tieto että sen subjekti, minuus, määritellään tällöin eri tavoin kuin perinteisissä tieto-opeissa, jotka ovat kristillisen esiymmärryksen leimaamia. Teoksessani Enkelirakkaus – Filosofia ja uskonto homoseksuaalisuutena (2008) olen analysoinut, millä tavoin tuo kaksijakoinen ihmiskuva on syntynyt seksuaalisuuden sublimaatiota sisältävissä valtasuhteissa.
Merkitysten ja niiden ymmärtämisen alkuperä on
arvoitus, ydinihmisyyden alkuperän tavoin. Tutkijat, jotka tässä yhteydessä viittaavat materian emergoitumiseen eli hierarkkiseen
järjestymiseen, ovat pystyneet vain kuvailemaan, kuinka ihmisen henkiset ja kulttuuriset kyvyt
ovat mahdollisesti kehittyneet, mutta he eivät pysty selittämään ilmiöiden alkuperää eivätkä syitä.
Siksi olisi ajattelematonta pitää materialistista ihmiskuvaa
totuutena ihmisestä. Se johtaisi lähinnä totalitaristiseen elämänmuotoon – ja
loisi ehkä myös erään viitekehyksen sen viiltävän paradoksin ymmärtämiselle,
miksi eniten tietävät filosofit ovat usein paljastuneet kaikkein tyhmimmiksi. Tiedon rajallisuuden tunnustaminen merkitsee, että olennaista
ihmisessä on ihmisen antautumattomuus määrittelyille ja tyhjentäville selityksille. Ihmisyyden myöntäminen salaisuudeksi luo pohjan ihmisen kunnioittamiselle sekä
lajina että yksilönä, ja tämä puolestaan mahdollistaa
etiikan.
Vaikka maalaus onkin ”maalia kankaalla”, se ei yleensä
kuitenkaan esitä ”maalia kankaalla”. Myös ihminen on enemmän
kuin materiaaliset osatekijänsä. Niinpä naturalistisia ja materialistisia
filosofeja tulisi rohkaista huomaamaan heidän ”täydellistä järjestelmää”
tavoittelevan tiedekäsityksensä murheellisuus ja oma henkilökohtainen
pienuutensa.
Ihmisen tutkimisen
tematisaatiot
Ihmisen persoona rakentuu transsendentaalisen egon ympärille. Se on hänen minuutensa kokemuksellisesti,
kulttuurisesti ja yhteisöllisesti opittu kerros. Tähän aihepiiriin liittyen
kritisoin sellaisia ajattelusuuntia, kuten marxismi-leninismiä ja sen erästä aatteellista
jatkajaa eli postmodernismia, jotka pyrkivät kieltämään ihmisen kokonaisuudesta
hänen transsendentaalisen minuutensa ja näkemään ihmisen lähinnä sosiaalisena
tuotteena.
Sen sijaan jatkan suomalaisen filosofin ja psykologin, Lauri
Rauhalan, tieteellistä ajattelua. Oma esitykseni ihmisen kerroksellisuudesta pyrkii vastaamaan minuutta ja persoonaa koskevaan
kysymykseen sekä merkityksenteoreettiseen ongelmaan.
Rauhalan jaottelu puolestaan on antropologinen ja metodologinen ja pyrkii vastaamaan kysymykseen, kuinka
ihmistä pitäisi tutkia. Hän erotti ihmisen olemuspuolista tajunnallisen,
kehollisen ja situationaalisen tason. Tajuntaan voidaan
lukea ihmisen minuus ja hänen persoonansa. Kehollinen
eksistenssitaso on tarkastelutaso, joka valottaa ihmisestä hänen ruumiilliset
ominaisuutensa, ja situationaalinen taso valaisee ihmisen
olemassaolosta hänen suhteensa ympäröivään maailmaan.
Situationaaliseen eli ihmisen ajallis-paikallista
olemassaoloa kartoittavaan tasoon eivät sisälly pelkästään ihmisten
yhteisölliset suhteet, kuten esimerkiksi sosiologiassa painotetaan, vaan myös
hänen suhteensa ympäristön kokonaisuuteen, johon kuuluu koko olevainen ja sen
eri osatekijät, esimerkiksi ihmisen asuinpaikka, historia ja luonto. Olennaista
on, että situationaalinen suhde ei ole koskaan mahdollinen
ilman havainnon lähtökohtaa eli yksilöä ja transsendentaalista
egoa.
Tärkeää on myös se, että tutkimusta tehtäisiin tutkimuksen kohdetta vastaavalla tarkastelutasolla. Se, että
aivotutkija väittää merkitysten piilevän ihmisen aivoissa, on samanlaista kuin taloustieteilijä väittäisi inflaation johtuvan kolikon fysikaalisesta
tai kemiallisesta rakenteesta. Ihmisen selittämisen eksistenssitasot on tällöin
sekoitettu toisiinsa. Inflaatio on tietenkin käyttäytymistason ilmiö.
Aivan vastaavalla tavoin selitystasojen erot tulisi ottaa
huomioon esimerkiksi sukupuolen ja sukupuolisen käyttäytymisen tutkimisessa. Sukupuolta pitää tutkia kehollisella tarkastelutasolla, kun taas sukupuolista käyttäytymistä voidaan tutkia tajunnallisella tai situationaalisella tarkastelutasolla. Tämä johtuu siitä, että sukupuoli on kehollinen ominaisuus, kun taas käyttäytyminen on seuraus tajunnallisista aikomuksista, kuten nautinnon tavoittelusta, ja sen toteutumisyhteys on ihmisen situaatio.
Suuri osa tieteessä kohdatuista sekaannuksista johtuu
siitä, etteivät tieteenharjoittajat ole ottaneet huomioon, minkälainen
tutkittavan ilmiön ontologinen olemus on. Se voidaan saada
esiin fenomenologisella metodilla, josta olen kirjoittanut teoksessani Dialoginen filosofia – Teoria, metodi ja politiikka (2003, uudistettu painos 2008).
