Suomessaon tunnetusti maailman terveimmät lapset mutta sairaimmat aikuiset. Tämä johtuu siitä, että sairaat aikuiset tekevät myös lapsensa sairaiksi. Suomessa tärkeimmät politiikan alueet on hoidettu huonosti. Syynä on aikuisten henkinen alaikäisyys.
Se johtuu sitoutumisesta ideologioihin, jotka vahingoittavat ihmisten henkistä vapautta. Siksi myös nuoriso oireilee. Kouluampumiset kertovat elävää kieltään siitä, että ongelmia eivät aiheuta vain vanhemmat. Myöskään virallisen kasvatuskoneiston mankelissa nuoria ei osata kohdata oikein.
Paljon huomiota herättäneet koululaisten sarjamurhat eivät anna tietenkään koko kuvaa nuorisosta, mutta niiden takaa kurkistavat nuorten suosiossa olevat ideologiat. Nuorisolle tarjottu arjen estetiikka on väkivaltaa ihannoivaa ja koostuu sokaisevasta efektikielestä. Nuoriso on mediasta tulvivien impulssien armoilla. World of Warcraftin ja elokuvista tutun rymistelyn päätyessä lasten kirkkaiden silmien kautta heidän verkkokalvoilleen myös heidän aivoproteiininsa vääntyvät kieroon.
Populaarikulttuuri on raaistunut. Ennen vanhaan piirretyissä elokuvissa seikkailivat pehmohahmot, esimerkiksi Aku Ankka ja Vaaleanpunainen Pantteri. Nykyään suosittuja ovat hirviöt, jotka muuttavat välillä muotoaankin ja tulittavat niin hyviä kuin pahoja. Symbolisella tasolla tapahtunut muutos kertoo asenteiden muuttumisesta. Myös niin sanotun ”musiikin” kautta välittyvät ideologiset vaikutteet. Joidenkin mielestä musiikki on sitä parempaa, mitä vähemmän kaunista se heidän omastakin mielestään on. Eli kun kaikki on mahdollisimman risaista ja ahdistavaa, silloin se on hyvää. Tämä heijastelee sielunmaisemaa. Monet heavyrockyhtyeet levittävät itsemurhia ja saatananpalvontaa jumaloivia aatteita, jotka olisivat muutoin kenties naurettavia, paitsi että murrosikäiset ottavat ne todesta, pilaavat koulunkäyntinsä ja ajautuvat tosi pimeille teille.
Tulokset näkyvät tilastoissa. Omassa nuoruudessani, eli 1970-luvun ja 1980-luvun taitteessa, noin prosentti nuorista oli syrjäytyneitä. Seitsemän sadan oppilaan yläasteella oli seitsemän ongelmanuorta. Heidät tunnettiin pahiksina, jotka eivät halunneet hengata tavisten kanssa ja joita normaalit välttelivät. Heidät siirrettiin tarkkikselle, jossa erityisopettaja puhui heille järkeä.
Nykyään syrjäytyneitä nuoria on muutamien paikkakuntien nuorista jopa kolmasosa. Neljätoistavuotiaat raahautuvat viikonloppuisin kaljakassit maanpintaa laahaten Ruttopuistoon juopottelemaan. Joukossa on sekä työläisperheiden kasvatteja että rikkaiden hyvinvointiperheiden kakaroita. Täysi-ikäisiksi tultuaan he ovat täysin pätevöityneitä alkoholisteja ja valmiita katkaisuhoitoon.
Myös varusmiesten kotiuttamisprosentit ja palveluksesta hylkäämisen määrät ovat lähteneet lentoon. Sotilaslääkärit sanovat, että seula on tihentynyt Puolustusvoimien resurssien vähentämisen vuoksi, ja palvelukseen halutaan vain parhaat. Yleisen asevelvollisuuden voimassa ollessa on kuitenkin pääteltävä, ettei kyse ei voi olla vain halusta korottaa tasoa. Kun joka kymmenes asevelvollinen vapautetaan tai keskeyttää palveluksensa mielenterveydellisistä syistä, joko lääkärit kirjoittavat punaisia papereita valheellisin perustein tai tässä maassa on valtava nuorisopsykiatrinen ongelma. Kenraalitkin ovat näköjään luovuttaneet aseet käsistään ja katselevat miehentaimien turmiota kallella kypärin.
Nuorison syrjäytymisen syyt
Nuorison ajautuminen kieroille teille johtuu neljästä syystä. Ensimmäisen (1) muodostavat nuorisolle tarjotut ideologiat, väkivaltamallit ja uusi media, jonka kautta leviävät yhteiskunnanvastaiset vaikutteet. Toinen (2) syy on salliva ja suvaitseva alkoholi- ja päihdepolitiikka. Päihteitä saa liian helposti ja halvalla. Myös ravintola- ja
juhlimiskäytännöt ovat karanneet käsistä. Kun ravintolat ovat auki
aamuneljään, ihmisten kello käy Amerikan aikaa. Töihin ei jaksa herätä
kukaan, ja lauantaikin on vain”pikkukeskiviikko”.
Kolmas (3) syy on työelämän ajautuminen hetkellisyyteen, tilapäisyyteen ja pätkätöihin. Nuorisoa käytetään työelämässä hyväksi. Nuoret oivaltavat, että ei kannata ponnistella pitkäjänteisesti, kun työtä tekemällä ei pysty kuitenkaan ostamaan omaa asuntoa, vaan kaikki voi mennä hetkessä alta. Tulee suorastaan kannattavaksi näpistellä ja pinnata, sillä yhteiskunnan toimintadynamiikka ei tue oman elämän kehittämistä.
Neljäs (4) syy nuorison aseman kurjistumiseen ovat vanhemmat ihmiset. Nuorten käyttäytyminen on kotona opittua. Mutta keitäpä aikuiset ovat opettamaan lapsia ja nuoria, kun he itse toimivat opetustensa vastaisella tavalla ja antavat esimerkkiä lähinnä kaksinaismoralismista? Ongelma ei ole nuorison juopottelu vaan juopottelu sinänsä, ei nuorisoväkivalta vaan väkivalta sinänsä, eikä nuorison riisto työelämässä vaan riistäminen sinänsä. Suurin osa arvoista opitaan kotona, eikä kouluikään ehtineille voida enää opettaa pöytätapoja.
Nuorison laaja syrjäytyminen 2000-luvulla johtuu myös heidän omien vanhempiensa joutumisesta työttömiksi 1990-luvun alussa. Kotona on tullut opituksi lähinnä se, ettei kannata yrittää. Heidän vanhempansa ovat kuitenkin masentuneet turhaan, aivan kuten nuoret itsekin. Suomalainen yhteiskunta ei ole vielä suuren kurjuuden vaan pienen kurjuuden yhteiskunta. Pulaa ei ole perustarvikkeista, vaan ihmiset potevat merkityksettömyyttä. Sen voittamisessa on henkisellä tahdolla tärkeä osa.
Nuorison syrjäytymisongelmien ratkaiseminen
Nuorten kapinointi kätkee luonnollisesti paljon myönteisiä energioita ja luovuutta. Nuorten toteutumattomia potentiaaleja ei pitäisi tukahduttaa. Koulumaailma ei vain osaa kanavoida nuorten aktiivisuutta oikein. Oppilaille luetaan lastenloruja, kun nuoret itse haluaisivat koodata tietokoneohjelmia. Siksi nuoret turhautuvat, ja ongelma tulee pintaan järjestyshäiriöinä, jotka ovat pitkälti vain opettajien subjektiivisesti kokemia eivätkä todellisia. Sekä syrjäytymisvaarassa olevien että lahjakkaimpien nuorten välinpitämättömyys kertoo siitä, että nuorten ja vanhempien ihmisten todellisuudet eivät kohtaa.
Siksi en peräänkuuluta kovia arvoja enkä halua, että nuoria aletaan kurmottaa kurinpidollisilla keinoilla. Nekin on jouduttu osittain palauttamaan voimaan, kun opetusviranomaiset sallivat jälleen ruumiillisen kurituksen koulumaailmassa. Koulukiusaaminen on kylläkin todellinen ongelma, ja aikuisten pitää puuttua siihen aktiivisesti. Opettajakunta ei saisi kuitenkaan itse käyttää ruumiillisen kurituksen keinoja eikä henkistäkään painostusta, sillä juuri ne haluttaisiin kitkeä pois myös nuorten keskinäisestä kanssakäymisestä. Opettajista ei saisi tulla koulukiusaajia mutta ei myöskään kiusattuja. Olisi kauheaa, jos koulukiusattujen pitäisi pelätä vielä opettajiakin, jotka kurittaisivat pihalla tappelevia osapuolia ja pahimmillaan löisivät kiusattuja erehdyksessä näpeille. Sellaisessa tilanteessa kaikista tulisi uhreja.
Yksi syy ongelmiin on opettajakunnan naisistuminen. Kouluista puuttuu maskuliininen läsnäolo, joka loisi koulujen ilmapiiriin henkistä disipliiniä. Siksi haluan, että (1) sukupuolikiintiöt palautettaisiin opetusalalle: opettajankoulutukseen ja virkoihin. Lisäksi jokaiselle oppilaalle pitäisi löytää oikeanlaista tekemistä, eli (2) jokaiselle nuorelle pitäisi osoittaa henkilökohtainen tie opintojen ohjauksen kautta. Pitäisi asettaa tavoitteet ja keinot samaan tapaan kuin urheiluvalmennuksessa ja näyttää, kuinka ihminen voi päästä omaan parhaaseensa. Ja kolmanneksi (3) tasokurssit olisi palautettava teoria-aineisiin peruskoulujen yläasteille, sillä tasokurssien kautta oppilaille löytyy omia taipumuksiaan vastaavia aktiviteetteja.
Nykykoulussa on tietenkin paljon sosiaalisia ongelmia, jotka heijastelevat sitä, että opettajat ja vanhemmat eivät ole lainkaan kiinnostuneita lasten ja nuorten todellisuudesta. Monelle nuorelle itselleen todellisuus onkin vain LSD:n puutteesta johtuva illuusio. Ongelmat kertovat, mihin palavien roskisten takaa nouseva rähinämieli on johtanut lähiöiden oppilaitoksissa. Kurjuus on keskittynyt kaupungeissa nimenomaan lähiöihin, joissa raskaina olevat teiniäidit juovat spriitä ja valmistautuvat harjoittamaan maailman vanhinta ammattia.
Kaiken tämän tapahtuessa monet toivovat, että kouluissa keskityttäisiin lukemaan Katekismusta. Kuitenkin juuri uskonnollis-ideologinen alisteisuus on tuon epätoivoisen rimpuilun eräs syy. Kristillisessä kulttuurissa on julistettu, että rumuus se vasta kauneutta on, kurjuus on onnea ja ruumis on sielun hauta. Niinpä ”elämän ongelmasta” eroon pääsemisen ajatellaan olevan vain hyväksi. Tämä kompleksinen ajatteluperinne opettaa ihmisiä tavoittelemaan henkistä vapautta vääristyneesti.
Valkoinen ei tule valkoisemmaksi mustaa taustaa vasten eikä musta mustemmaksi verrattuna valkoiseen, kuten vastakohdilla operoiva kristinusko opettaa. Asiat ovat, mitä ovat. Niinpä myöskään elämän merkitys ei löydy kuolemasta, jossa uskonto näkee elämän täyttymyksen. Näistä ideologisista kahleista vapautuminen olisi henkisen täysi-ikäisyyden sekä vapaaseen ja vastuulliseen elämään astumisen ehto.
Sitä ei voida saavuttaa moralisoimalla eikä jakamalla nuorisolle elämänohjeita. Juuri sillä tavoin nuoret menettävät henkisen vapautensa ja ajautuvat umpikujaan itsenäistymisen asemasta. Kuitenkin vain vapaa ihminen voi olla itse vastuussa teoistaan. Aikuisten pitäisi ymmärtää, että lapsia ja nuoria ei voida kasvattaa vastuullisiksi pilaamalla heidän vapautensa ideologisilla perinnäisnormeilla. Heidät pitäisi kasvattaa aitoon henkiseen vapauteen, jonka seurauksena on vastuullisia aikuisia, eikä sitoa liiallisella holhouksella vankeuteen, jonka tuloksena on pelkkää yhteiskunnanvastaisuutta ja epätoivoisia vapautumisen pyrkimyksiä esimerkiksi päihteiden kautta.
Nykyisin myös monet aikuiset kokevat tuon vapauden liian suurena haasteena. Heilläkään ei ole kunnon opettajia eikä filosofiaa, vaan he huumaavat itsensä alkoholilla samoin kuin heidän deprivoituneet ja skitsofreniaa potevat edeltäjänsä. Ihmisten aivoja aktivoidaan psykofarmakoilla, ja päätä puudutetaan tukkimalla suut pillereillä. Pieleen menneen kasvatusjärjestelmän loppuhuipentuma, kouluampuminen, ei ole kuitenkaan sairaus. Mikä pahinta, sekä viranomaisvallan piirissä että ihmisten yksityiselämässä väkivalta on usein järkiperäisesti harkittu teko ja sellaisena äärimmäinen hätähuuto.
Tässä vaiheessa haluan rauhoittaa lukijaa. Kuvaamani asiat eivät tietenkään kerro koko totuutta nuorison tilasta. Kaksi kolmasosaa nuorista on vielä kaidalla tiellä. En kuitenkaan toivo, että nuorison elämä hajoaa luokkayhteiskunnaksi, sillä ihmisille olisi turvattava mahdollisuuksien tasa-arvo.
Luokkayhteiskunta ja luokalleen jääneet
Luokkayhteiskunta näkyy ensiksi lasten ja nuorten elämässä. Lapset ja nuoret ovat kotiensa ja vanhempiensa armoilla. Kasvatuksen perusta on täysin sattumanvarainen ja riippuu syntymässä saaduista lahjoista. Siksi olisi varmistettava, että lapset ja nuoret saavat mahdollisimman yhtenäiset lähtökohdat kodeissaan. Jos perheiden taloudelliset voimavarat poikkeavat toisistaan paljon, tämä ei toteudu.
Kasvatus ei ole ensisijaisesti koulun eikä viranomaisvallan asia. Kasvatustehtävä ei rajoitu vain virallisen kasvatuskoneiston sisäpuolelle, kuten monesti ajatellaan. Kasvatus ei ole myöskään vain tieteellinen kysymys, joka koskisi oikeita menetelmiä, vaan se on myös oikeita arvovalintoja vaativa asia. Tämä tekee siitä usein ideologioiden pelikenttää. Yleiset arvot, kuten hyvyys, totuus ja kauneus, sekoittuvat helposti subjektiivisiin arvostuksiin, toisin sanoen eri ihmisten näkemyksiin siitä, mikä on hyvää, totta ja kaunista.
Ilman yleisiä hyvyyden, totuuden ja kauneuden käsitteitä ja arvoja olisi kuitenkin mahdotonta puhua etiikasta. Näiden yleiskäsitteiden (eli arvojen) olemassaolon kautta jokainen ihminen voi sitten yksilöllisesti valita arvostuksensa eli sen, mikä hänen omassa elämässään vastaa hyvää, totta ja kaunista. Koulun tehtävä olisi vaihtoehtojen osoittaminen eli antaa tietoa arvoista mutta jättää omien arvoarvostelmien eli subjektiivisten arvostusten valinta ihmisten itsensä suoritettavaksi.
Kasvatus perheissä
Käytännössä monet kasvatusfilosofit ovat epäonnistuneet. Esimerkin
tarjoaa nykyaikaisen kasvatusajattelun perustajana pidetty
valistusfilosofi Jean-Jacques Rousseau, jonka klassikkoteos Émile kertoo
samannimisen nuoren miehen kasvattamisesta. Rousseaun omat lapset
elivät huostaan otettuina lastenkodissa isänsä laiminlyöntien
takia. Myöskään niin sanottu vapaa kasvatus ei ole ollut paljoa
onnistuneempaa. Kasvatus on käytännöllinen ja arkipäiväistä järjen
käyttöä vaativa asia.
Kun kaupasta ostaa jonkin laitteen, mukaan saa käyttöoppaan. Sen sijaan ihminen tulee maailmaan ilman käyttöohjeita. Monet vanhemmat ovat lastensa kanssa neuvottomia, eikä neuvolatoiminta tunnu riittävän. Vanhempien viisastaminen katkeaa kuin kanan lento, kun heidän lapsensa tulevat nuoruusikään, vaikka juuri tuossa vaiheessa kasvattajan tehtävä on vaativimmillaan. Vanhemmat saattavat kyllä opettaa, kenen kanssa pitää naida, mutta he eivät puutu asioihin, jotka kuuluisivat heille. Suomessa 10-vuotias saa kantaa asetta vanhemman seurassa esimerkiksi metsästettäessä, mutta rakastaa ei saa.
Kasvatuksen juuriminen olisi aloitettava perheistä. Erään ongelman on aiheuttanut feminismi, kun nuoret äidit kiipivät työelämässä ja menettävät kontaktin lapsiinsa jo heidän ollessaan pieniä. Lapset unohtuvat päiväkerhoon niiden tekijän paetessa yökerhoon murheitaan parantelemaan. Isät taas kaikkoavat perheistä ja hylkäävät lapsensa, sillä he ovat menettäneet johtajanasemansa perheissä naisten jatkuvien vaatimusten vuoksi. Ei tarvitsekaan ihmetellä, miksi islamilainen kulttuuri näyttää niin voimakkaalta: naisella on korostettu rooli synnyttäjänä ja äitinä, ja mies käy työssä sekä johtaa kotia. Tuloksena on vahva ja laajenemaan pyrkivä kulttuuri, tosin sen vahvuus on ostettu naisten alistamisen hinnalla. Rajansa kaikessa.
Perheiden hajoaminen on suuri ongelma, sillä se jättää lapset heikoille. Pahimmillaan vanhemmat repivät lapsensa kappaleiksi avioeroprosesseissaan. Useimmissa huoltajuuskiistoissa äidit onnistuvat riistämään lapset naispuolisten sosiaaliviranomaisten solidaarisuutta hyväksi käyttäen itselleen. Näin lapset menettävät kontaktinsa isiin ja isät lapsiin, ja kasvatus feminiinistyy.
Miessukupuolen asema on heikentynyt kasvatustehtävässä sekä kotona että kouluissa. Opettajakunnassa miesten määrä on pudonnut dramaattisesti. Kun perheissäkään ei ole miehiä, moraalinen kuri höltyy. Perheenisien tehtävä olisi huolehtia esimerkiksi nukkumaanmenoajoista sekä lasten menemisistä ja tulemisista. Naiset eivät tunnetusti pysty hallitsemaan murrosikään tulleita nuoria. Myös Internet-kasvatus kuuluisi tämän toiminnan piiriin. Jokaisen kunnon perheenisän tulisi leikata Internet-kaapeli poikki, jos lapset eivät tee muuta kuin istuvat päivät pitkään näyttöpäätteiden ääressä niin, että heidän maailmankuvansa hajoaa kahtia, nettipersoonaan ja todelliseen minuuteen. Sen asemasta nuoret pitäisi viedä lenkille, jotta heidän ylipainonsa ei enää kasvaisi. Pahimmillaan yksinhuoltajat vain antavat lapsilleen leffarahaa ostaakseen heidät pois kotoa ja voidakseen itse huorata pöpilääkärinsä kanssa.
Suomi ei kaipaa enää yhtään lisää kipeitä eikä kyseenalaisia perhemalleja, jotka ovat monenkirjavia, joustavia, erilaisia, vaihtelevia, mosaiikkimaisia ja postmoderneja. Nuo käsitteet eivät tavoita arjen ydintä. Useimmiten ne ovat synonyymeja sille, että vanhemmat laiminlyövät vastuunsa ja lapset voivat pahoin.
Hedelmöityshoidot
Eduskunta sääti vuonna 2006 hedelmöityshoitolain, jolla vierassperman anonyymi käyttö tehtiin lailliseksi. Isättömien lasten tuottaminen on
mielestäni ongelma niin lapsille, aikuisille kuin yhteiskunnallekin.
Psykiatrian erikoislääkäri Liisa Kemppainen osoitti
väitöskirjassaan vuonna 2001, että isättä kasvanut poika syyllistyy
aikuisena kahdeksan kertaa todennäköisemmin vankeusrangaistuksen
tuottavaan väkivallantekoon kuin poikalapsi, jonka kasvatuksessa isä on
ollut mukana, ja vankeuteen ajautuvan naisen merkittävin käyttäytymistä
selittävä tekijä oli lapsuudesta puuttuva isä. Tutkimuksessa seurattiin
11 000 henkilöä 32 ensimmäisen ikävuoden ajalta.
On tietenkin
kyseenalaista, miten hyvin rikollisuuteen ajautuminen sopii elämän
kurjuuden tai hyvinvoinnin mittariksi, mutta yhden kriteerin se joka
tapauksessa tarjoaa. Se, että yksinhuoltajaperheiden lapset ja nuoret
eivät ole olleet elämässään täysin hunningolla, ei riitä
perusteeksi sille, miksi yhteiskunnan pitäisi kannustaa isättömien
lasten tuottamiseen. Lapsen oikeus biologiseen isään ja biologisen isän oikeus lapseen on
tärkeämpi asia kuin naisten itsekkyyden tyydyttäminen. Tässä mielessä asetun
suoraselkäisenä homomiehenä miesten luonnollisten oikeuksien puolelle yhteiskunnan
matriarkaalista vallankäyttöä vastaan.
Homot ja
lesbot olivat uuteen lakiinkin asti voineet hankkia lapsia, mikäli halusivat: joko
Muumi-mukimenetelmällä, keinohedelmöityksellä tai luonnollista tietä.
Tiedän näin myös tapahtuneen. Oikeus on silloin määrännyt isälle hänen
oikeutensa ja velvollisuutensa. On tietysti kornia, jos elämän täytyy
alkaa tuolla tavalla viranomaisvallan kautta, mutta kyseinen menettely on
varmistanut, että lapselle on sentään tunnustettu isä. Sen sijaan uuden
lain mukaan keinohedelmöitys on tullut mahdolliseksi niin, ettei lapselle
tarvitse tunnustaa isää. Naiset voivat siis hankkia isättömiä lapsia.
Keskeinen
kysymys kuuluu, millä oikeudella kukaan henkilö tai mikään taho saisi
kieltää lapselta hänen isänsä. Uuden lain puolustajat ovat vedonneet
käsitykseensä, jonka mukaan tärkeintä on, että lapsella on ylipäänsä
”rakastavat vanhemmat”. Mutta miksi kutsua ”rakastaviksi” sellaisia
ihmisiä, jotka haluavat ensi töikseen kieltää lapselta hänen isänsä ja
lyödä poikki hänen biologisen isäsuhteensa?
Uusi
hedelmöityshoitolaki on esimerkki naisliikkeen ja feministisen
ajattelutavan aikaansaannoksista yhteiskunnassamme. Se on seuraus
naisten jatkuvasta oman edun tavoittelusta, pyyteellisyydestä ja siitä
heidän usein esittämästään ajatuksesta, että ”en voi olla nainen, jos
minulla ei ole lasta”. Naisten ahneudella pitäisi olla rajat. Uuden
lain myötä naiset voivat käyttää miehiä pelkkinä spermakoneina, mikä
loukkaa varsinkin heteromiesten oikeuksia.
Tasapainoisimmat
nuoret varttuvat perheissä, joissa on sekä isä että äiti. Eduskunnan
säätämä uusi laki antaa huonon esimerkin tavasta, jolla lapsiin
suhtaudutaan kuten esineisiin ja miehiä kohdellaan kuin käyttötavaraa.
Sellaiseen Setaan, joka kyseistä lakia ajoi, en halua kuulua, enkä ole
kuulunutkaan pitkään aikaan. Entä mitä merkitsee
hallintokieleen pesiytynyt poliittisesti korrekti ilmaus ”itsellinen
nainen”? Suomeksi käännettynä itsellinen nainen = huoraäiti.
Mikä
puolestaan on vuokrakohtu? Eikö riitä, että vuokralla asuminen on
yhteiskunnallinen ongelma väestön paisumisen vuoksi? Pitääkö elämän
alkaakin vuokratussa kohdussa?
Adoptiopolitiikka
Eduskunta hyväksyi keväällä 2009 adoptiolain muutoksen, joka sallii perheen sisäisen adoption rekisteröidyssä parisuhteessa oleville. Sisäinen adoptio tarkoittaa, että nais- tai miesparin toinen osapuoli voi adoptoida toiselle kuuluvan lapsen. Koska lapsia syntyy vain miehen ja naisen sukusoluista, on selvää, että lapsen huoltajuuden on alun perin pitänyt kuulua (tai ainakin olla menossa) myös vastakkaista sukupuolta olevalle henkilölle.
Mitä uusi laki käytännössä merkitsee? Se liittyy yleensä tilanteisiin, joissa ihmiset ovat hankkineet lapsen heteroseksuaalisessa suhteessa. Näin ollen lapsella on väistämättä sekä biologinen äiti että isä. Kun homo- tai lesboparit saavat yhteishuoltajuuden, lapsen biologinen äiti tai isä on väistämättä syrjäytettävä. Tämä puolestaan ei ole nähdäkseni lapsen edun mukaista.
Se ei ole myöskään miesten edun mukaista. Suurin osa samaa sukupuolta olevista pareista, joiden perheeseen kuuluu lapsi, on naispareja. Biseksuaali nainen on siis pullauttanut lapsen, antanut sen jälkeen lemput miehelle, saanut yksinhuoltajuuden ja sitten hakee tällä tavoin anastamalleen lapselle yhteishuoltajuutta uuden samaa sukupuolta olevan kumppaninsa kanssa. Miehille jää myös tässä seksuaalisessa hyväksikäytössä pelkkä välineen, eli sukusolujen luovuttajan, asema.
Ja tietysti lapsen suhde hänen isäänsä katkaistaan. Tapauksista valtaosa toteutuu juuri näin päin. Vastustin lakihanketta samoista syistä kuin vastustin jo vuonna 2006 hyväksyttyä hedelmöityshoitolakiakin: se polkee sekä hetero- että homomiesten asemaa. Feministisen lobbauksen tuloksena syntynyt laki ei paranna myöskään lapsen asemaa syistä, jotka mainitsin edellä.
Se, että joiltakin lapsilta ja nuorilta on eräissä tutkimuksissa saatu myönteisiä arvioita ilman isää kasvamisesta, sisältää subjektiivisiin itsearviointeihin liittyvän harhan: lapsella on taipumus oikeuttaa omaa asemaansa ja puolustella sitä ”hyväksi”, sillä hän ei itse tunnista tai pysty myöntämään sitä kurjaksi. Lapsi siis kehuu huonojakin perheolojaan, koska hän pyrkii pitämään kiinni omasta itsearvostuksestaan ja paikastaan perheessä. Joskus lapsi voi valehdella perheolojensa olevan kunnossa myös välttääkseen uhkaavan huostaanoton.
Muutamissa tapauksissa adoptio voi tietenkin pelastaa lapsen parempiin oloihin, jos hänen biologiset vanhempansa ovat esimerkiksi kuolleet, hunningolla tai olosuhteet ovat muutoin kurjat. Tällaiset lapset ja nuoret ovat kuitenkin usein moniongelmaisia, ja heidän sijoittamisessaan muihin perheisiin pitäisi olla valikoiva.
Kannatan tietysti homoseksuaalien tasavertaisuutta kaikissa muissa asiakysymyksissä. Saattaisin kannattaa myös homoparien ulkoista adoptiota eli oikeutta adoptoida kokonaan vailla vanhempia oleva lapsi. Tällaisia hädänalaisia lapsia riittää adoptoitaviksi eikä heitä tarvitsisi hankkia lisää pinseteillä. Samoin kannattaisin hedelmöityshoidolla tapahtuvaa lesbonaisen ja homomiehen lapsenhankintaa, mikäli lakiesitys tunnustaisi miehen oikeuden lapseen ja lapsen oikeuden isään. Tällöin lapsella olisi luonnollinen äiti ja isä. Sen sijaan nykyinen lainsäädäntö pakottaa miestä anomaan isyyttä myös omaan biologiseen lapseensa ”sijaisvanhemmuutena”.
Poliittisesti arvioiden hedelmöityshoitolaki ja adoptiolain muutos perustuvat biologisten jälkeläissuhteiden kiistämiseen ja katkaisemiseen, ja ne ovat lähtöisin kommunistisesta yhteiskuntateoriasta. Janicat ja Jessicat ovat kai nyt riemuissaan, kun saivat kyseiset lait läpi. Mutta kuinka onnellinen on se pihamaalla leikkivä pikku Pekka, kun hänellä lopultakin on kaksi oikeaa äitiä?
Homojen asema
Monet poliittiset puolueet ovat sanoneet pyrkivänsä sukupuolineutraaliin ja ”homoneutraaliin” eli seksuaalivähemmistöjä neutraalisti kohtelevaan yhteiskuntaan. Neutraloiminen onkin puolustettava asia, jos sillä tarkoitetaan tasa-arvoa, mutta kielteinen asia, mikäli sillä tarkoitetaan vähemmistöjen ajamista takaisin kaappeihin. Tosin myös tasa-arvoon liittyy luvussa ”Tasa-arvo” selitettyjä ongelmia, muun muassa halu nähdä kaikki samanlaisina. Ja mikäli neutraalius ymmärretään vähemmistöjen vaientamiseksi, se on samanlaista kuin vihollisen neutraloiminen sodassa.
Itse näen asian niin, että sukupuolesta ja sukupuolisesta suuntautumisesta tulee voida olla ylpeä ja nauttia avoimesti. Sitä ei tarvitse piilottaa eikä neutraloida. Esimerkiksi valtion ja kaupunkien tulee tukea homojen järjestämiä tapahtumia aivan niin kuin homotkin antavat tukensa valtiolle ja kunnille veronmaksajina. Yhteiskuntamme ei ole myöskään heteroneutraali eikä uskontoneutraali vaan tukee heteroita monilla heteroiden tärkeinä pitämillä avustuksilla ja kirkkojen veronkanto-oikeudella, vaikka kirkko on ollut yksi homojen keskeisimmistä vastustajista – ja sikäli ideologisen eriarvoisuuden pysyttäjä.
Suomessa homojen muodolliset oikeudet alkavat olla kunnossa, mutta edelleen esiintyy piilosyrjintää esimerkiksi työelämässä, jossa homoja ja lesboja ei valita kovin vaikutusvaltaisiin tehtäviin. Yhden kysymyksen politiikassa on muodostanut se, pitäisikö maahamme säätää sukupuolineutraali avioliittolaki, joka mahdollistaisi homoparien kirkollisen vihkimisen.
Se tuntuu ristiriitaiselta, koska homot ovat esittäneet kristillisen uskonnon kritiikkiä. Sitä homot ovat esittäneet, koska kirkko on ollut homovastainen. Homojen ja kirkon vastakkainasettelu ei siis johdu siitä, että homot olisivat kirkollista vihkimistä tavoitellessaan ristiriitaisia, vaan siitä, että kirkko itse luo tuon ristiriitatilanteen vastustaessaan kynsin hampain homoja. Lopulta mielipiteet ovat jakautuneet myös kirkon sisällä.
Mielestäni homoavioliitoille ei ole sen ihmeempiä teologisia esteitä kuin naispappeudellekaan. Todellisen teologisen ongelman evankelisluterilaisessa ja katolisessa kirkossa muodostavat polttohautaukset, jotka kyseenalaistavat kristillisen kirkon keskeisen opinkappaleen, eli ruumiin ylösnousemususkon, joiden kautta vainajia kohdellaan jätteenä ja jotka tuovat mieleen keskitysleirit sekä luokkayhteiskunnan joukkohaudat.
Jos homoavioliittoja pidetään teologisena ongelmana, ongelmallisuus johtuu Raamatun sanatarkasta tulkinnasta. Hermeneuttinen, eli tekstin kirjoittamisen ajankohdan sekä yhteiskunnallisten normien muuttumisen huomioon ottava, tulkitseminen tuo esille, että homojen kirkolliset vihkimiset vain kirkastaisivat avioliiton asemaa sekä olisivat kristillisen rakkauden perussanoman mukaisia. On omituista, että monet kansallismieliset tulkitsevat Raamattua kirjaimellisesti määritellessään kristillisiä tapakäytäntöjä mutta vaativat kirjaimellisesta fundamentalismista luopumista, kun kyse on islamin tapakäytännöistä. Silti heidän omat heteroavioliittonsa saattavat olla pyhiä kuin Matin ja Mervin.
Kirkko tehneekin asiassa päätöksensä lähinnä taloudellisin perustein: laskemalla, veisikö homoavioliittojen hyväksyminen enemmän kirkollisveroja kuin se tuo. Joka tapauksessa homojen ja kirkon välillä nähtyjen ristiriitojen ratkaisemisen pitää alkaa kirkon omien sisäisten kiistojen ratkaisemisesta.
Asia kuuluu myös homoille itselleen, sillä on olemassa paljon seurakuntiin kuuluvia homoja. Eräiden toisten mielestä jo parisuhteiden rekisteröiminen tarjoaa yhtä luotettavan pallon jalkaan kuin avioliittokin, ja monet näkevät nämä instituutiot pelkkinä seksuaalisten suhteiden kontrollipyrkimyksinä sekä alistamisena yhteiskunnalliselle vallalle. Homoavioliittoja voisi kuitenkin puoltaa sillä perusteella, että on suotava mahdollisuus uskonnollisille homoille. Tämä tuskin aiheuttaisi sen suurempaa esteettistä haittaa asian vastustajille kuin BMW:n perävalot. Jos jonkun täytyy lähteä kirkosta homoavioliittojen hyväksymisen vuoksi, pienestä on silloin lähtijän usko kiinni.
Monet kansallismielisinä pidetyt ihmiset ovat suhtautuneet homoihin kielteisesti. Tämä johtunee siitä, että kansallismieliset ovat hyvin miesvaltainen ryhmä ja pelkäävät itse leimautuvansa homoiksi oman porukkansa miesvaltaisuuden takia, vaikka he olisivatkin suurimmaksi osaksi heteroita. Pelko on kuitenkin lapsellista ja turhaa, eikä sitä pidä projisoida vihaksi homoja kohtaan. Heteroseksuaalinen valtakulttuuri tuottaa itse homoseksuaalisuutta muutaman prosentin vakioteholla, joten heteroiden homovastaisuus on sangen ajattelematonta. Suuri osa myös homoista on varsin kansallismielisiä ja isänmaallisia ihmisiä. Homoseksuaalit kuuluvat lähtökohtaisesti kansakuntaan, eikä kansallista etua voida ajaa mitään kansallista vähemmistöä syrjimällä. Myös sinun jälkeläisesi tai läheisesi saattavat olla homoja.
Homoseksuaalisuus on ominaisuus, ja siksi on hyvä, että yhteiskunnassa on saatavilla informaatiota, joka helpottaa homojen elämää ja paikkansa löytämistä elämässä. Ihmiset eivät ole homoja siksi, että on informaatiota, vaan informaatiota on siksi, että on olemassa homoja. Jos joku biseksuaali alkaa käyttäytyä homoseksuaalisesti heteroseksuaalisuuden sijasta, se on hyväksi, jos ihminen itse nauttii siitä enemmän kuin toisesta vaihtoehdosta. Toiminnan lähtökohtana pitää olla yksilöiden vapauden ja itsemääräämisoikeuden kunnioittaminen. Yhteiskunnan pitää luoda ihmisten itsemääräämisoikeuden toteuttamiselle mahdollisuudet, eikä ihmisiä pidä pyrkiä muokkaamaan yhteiskunnalle seksuaalisessa mielessä sopivammiksi.
Muutamat ovat väittäneet, että seksillä on tarkoituksia, esimerkiksi lisääntyminen. He ovat kuitenkin itse keksineet nuo tarkoitukset, ja lapset ovat lähinnä seksin tahaton sivuseuraus. Seksin merkitys on aina henkilökohtainen. Älylliset olennot, kuten ihmiset ja delfiinit, ovat ainoita, jotka harjoittavat seksiä vain hauskanpidon takia, ja näin on ymmärrettävissä, miksi lisääntymistehtävästä poikkeavaa homoseksuaalisuuttakin esiintyy vain korkeasti älyllisillä olennoilla, jotka ylipäänsä voivat ymmärtää erilaisia merkityksiä. Ja vanha sanonta kuuluu: ”Dolphins are gays of sharks.”
Homoseksuaalisuudella, tieteellä, taiteella ja uskonnolla on myös
syvälliset filosofiset yhteydet, joita olen käsitellyt teoksessani Enkelirakkaus – Filosofia ja uskonto homoseksuaalisuutena (2008). Samaa
sukupuolta olevien ihmisten merkityskonstituutiot ovat kehollisista
syistä yhdenmukaiset niin, että ymmärtäminenkin on paremmin mahdollista
samaa sukupuolta olevien välillä. Niinpä ihmiskunnan tieteellisiä,
taiteellisia ja uskonnollisia aktiviteetteja sekä vaativilla
merkitystasoilla esiintyvää toimintaa on alkanut luonnehtia
homoseksuaalinen, homoeroottinen ja homososiaalinen intressi.
Kristinuskon homovastaisuus johtuu käsittääkseni kristinuskon omasta homoseksuaalisesta, homoeroottisesta ja homososiaalisesta olemuksesta. Ihmisen ja Jumalan rakkaus on pohjimmiltaan homoeroottista. Vertauskuvana se heijastelee samaa sukupuolta olevien keskinäistä yhteisymmärrystä, joka puolestaan perustuu samaa sukupuolta olevien yhteiseen merkityskonstituutioon. Kristinusko on perin pohjin ristiriitainen ja kompleksinen uskonto pyrkiessään peittämään omat homoseksuaaliset, homoeroottiset ja homososiaaliset lähtökohtansa, ja niin se on tehnyt omien lajinsäilytys- ja laajenemispyrkimystensä vuoksi.
Myös toinen merkittävä ontologisen jumalaoletuksen ja rakkauden kohteen sisältävä uskonto, islam, on tässä suhteessa samanlainen: myös islam perustuu kristinuskon tavoin ihmisen ja jumalan keskinäiseen rakkauteen, joka on symbolisilta muodoiltaan homoeroottista ja patriarkaalista mutta joka yritetään kaikin voimin tukahduttaa ja korvata heteroseksuaalisuudella uskonnon oman laajenemisen ja väestönlisäyksen takaamiseksi. Näiden uskontojen homovastaisuus ja siihen liittyvät valtapyrkimykset ovat siis pohjimmiltaan naturalistisia, ja myös ontologisen jumalaoletuksen voidaan väittää perustuvan heteromiehen oidipaaliseen kompleksiin ja tunteiden ambivalenssiin.
Kirkon kannattaisi tunnustaa oma homoseksuaalisuutensa ja siirtyä avioliittokäytännöissä vapaaseen markkinatalouteen vihkimällä myös homo- ja lesbopareja tähän korkeamman spiritualiteetin rakkaussuhteeseen. Tämä luullakseni vahvistaisi avioliittoinstituution asemaa, kun sen piiriin kuuluisi entistä enemmän ihmisiä. Vaikka kirkko onkin muodollisesti katsoen oma tonttinsa, tuo tontti sijaitsee meidän kaikkien omistamassa valtiossa. Siksi valtion ei pidä legitimoida sukupuolisyrjinnän mahdollistavaa kirkollista lainsäädäntöä. Eiväthän yhdistyksetkään saa esimerkiksi valikoida jäseniään sukupuolen perusteella. Avio-oikeuden pidättäminen sitä haluavilta homoilta on pelkkää ahdasmielisten ilkeyttä.
Mediakasvatus
Palaan tämän perhepolitiikkaa käsittelevän pääluvun lopuksi kasvatuksen käytännöllisiin kysymyksiin. Nuoret viettävät nykyään enemmän aikaa Internetissä kuin oikeassa maailmassa, jossa he menevät käymään vain tilapäisesti. Niinpä heidät tavoitetaan netistä. Hyvän ja pahan eroa ei voida kuitenkaan opettaa tietokoneen paneelilla, jossa asiat näyttävät tasalaatuisilta eikä tunteita voida esittää. Ne voi välittää vain toinen ihminen.
Nuorilla ihmisillä on suuri tarve kontakteihin aikuisten kanssa. Eräs syy varsinkin nuorten miesten väkivaltaihanteisiin on kunnollisten miesmallien puute. Identiteetistään epävarma ihminen kompensoi puutteensa aina jollakin. Kommandopipoihin, pilottirotseihin, maastohousuihin ja maihinnousukenkiin laittautuva nuori mies tulee viestittäneeksi, että hänen elämästään puuttuvat miehenä olemisen mallit, ja siksi itsetuntoa koetetaan pönkittää väkivaltaihanteilla. Aivan sama näkyy mieskulttuurin muillakin tasoilla. Esimerkiksi johtavassa asemassa olevat suuret urokset tulevat usein vainoharhaisiksi, sillä he eivät voi luottaa alaisiinsa, kokevat itsensä uhatuiksi ja kohdistavat epävarmuuden tunteensa toisiin ihmisiin etsien vikoja heistä. Tämä on perin maskuliininen malli. Kun muna löystyy, mies kovenee.
Kasvatusajattelun koko perusta olisi pantava uusiksi. Vanhemmat ihmiset ovat menettäneet kontaktin nuoriinsa. Varhaisnuoret (joita ennen sanottiin lapsiksi) konttaavat vanhempiensa edellä pakoon netissä ja tietokonepelien virtuaalitodellisuuksissa. He elävät eri maailmassa kuin aikuiset. En kuitenkaan syytä Internetiä mistään. Nuoret pitäisi saada oppimaan se edellisille sukupolville televisioiden ääressä opetettu läksy, mikä on todellista ja mikä epätodellista, mikä hyvää ja mikä pahaa. Televisiota katsottiin usein perheenjäsenten kanssa yhdessä, mutta netissä seilataan yksin. Netin käyttöä koskeva valistus pitäisi saada siirretyksi myös tietokoneistuneeseen nykypäivään. Yhteiskunta reagoi tähän perustamalla mediakasvatuksen professuureja mutta ei toimi kentällä.
Opettajakunnan tulisi ajantasaistaa asenteensa. Nuorille opetetaan kouluissa asioita, jotka eivät enää kuulu tähän maailmaan. Tämä ei liity vain ammattikasvattajien tietotekniseen jälkeenjääneisyyteen. Myöskään vanhemmat eivät hallitse nuorten sanastoa eivätkä kieltä. Koulun tunneilmasto on suorituspainotteisuuden vuoksi kylmä ja kova. Varsinkin pojat syrjäytetään, sillä koulua käydään naisopettajattarien ehdoilla. He palkitsevat tytöille tyypitellyistä asenteista, kuten kiltteydestä ja ahkeruudesta. Poikien kovaäänisyys ja reippaus arvotetaan kielteisesti, vaikka heidän näennäinen koulunvastaisuutensa osoittaakin itsenäisyyttä, kypsyyttä ja älyllisyyttä. Feministit, jotka pitävät tyttöjen nöyristelyä heidän älyllisyytenään ja poikien kapinointia heidän epä-älyllisyytenään, eivät osaa tulkita nuorison käyttäytymisen merkkejä oikein.
Miesten syrjäytymiskierre aloitetaan jo koulussa, kun naisvaltiattaret paukuttavat vieraita kieliä poikien päähän kirjoista, joissa puhutaan vain tyttöjä kiinnostavista asioista. Mikäli oppimateriaaleissa puhuttaisiin mopoista, autoista ja moottoripyöristä sekä kuvituksena olisi pornoa, nuoret miehet opiskelisivat kieliä mielellään, ja heidän arvosanansa olisivat kiitettäviä. Nyt tytöt kansoittavat yliopistot, sillä koulujärjestelmä karsii sisään vain epäintellektuaaliset pinkoluonteet. Heistä ei ole myöhemmin mihinkään, sillä he eivät ole yleensä kovin itsenäisiä eivätkä älyllisesti luovia.
En missään tapauksessa suosittele kasvatusajattelun korjaamiseen iän ikuista demariratkaisua eli järjestelmän muuttamista enkä myöskään oikeistolle ominaista kurin tiukentamista. Lapsille ja nuorille itselleenkään ei tarvitsisi tehdä mitään. Riittäisi, kun opettajat ja vanhemmat saattaisivat asenteensa ja tietonsa ajan tasalle ja nuoret opetettaisiin itse arvioimaan sitä, mikä maailmassa on totta ja epätotta.
Koulu- ja yliopistolaitos
Edellä mainituista syistä en näe kasvatuksen ydinongelmana koulun asemaa. Koulujärjestelmä sinänsä toimii verraten hyvin. Esimerkiksi kansainvälinen Pisa-tutkimus osoittaa erinomaisia oppimistuloksia. Oppilaiden kognitiivinen kuormitus on kohdallaan, mutta tietopainotteiseen kouluun pitäisi yhdistää ihmissuhdetaitoja niin, että tuloksena olisi tunneälykkyyttä.
Nuorisossa on kansakunnan tulevaisuus, ja ilman korkeaa tiedollista vaatimustasoa ei ole hyvinvointivaltiota. Pelkän tasa-arvoisuuden hokeminen on koulunkin yhteydessä valheellista. Koulun asettamat hierarkiat sekä arvostelu ovat yhteiskunnallisia välttämättömyyksiä. Monet nuoret myös pitävät siitä, että heiltä vaaditaan, sillä he haluavat osata ja menestyä. Oikeudenmukaisuutta on lahjakkuuserojen tunnustaminen. Toiset ovat lahjakkaita käytännöllisesti, toiset teoreettisesti. Jo Aristoteles ajatteli, että yhteiskunta on oikeudenmukainen silloin kun jokaisella on kykyjään ja taitojaan vastaava paikka.
Toisaalta myös tason arviointiin liittyy valheellisuutta niin koulu- kuin yliopistomaailmassakin. Esimerkiksi ylioppilaskirjoituksissa parhaiten menestyvät eliittilukiot eivät ole parhaita siksi, että niissä annettaisiin parasta opetusta ja että instituutio itse olisi niin hyvä. Ne tuottavat kympin tuloksia siksi, että niihin alun perin hakeutuvat peruskoulujen parhaat oppilaat lukioiden omaan historiaan liittyvien mainetekijöiden vuoksi. Kyseessä on itseään vahvistava menestyksen kehä, joka voi olla hyvä tai huono asia riippuen siitä, ohjaako se terveeseen itsetuntoon vai aiheettomaan omahyväisyyteen. Joka tapauksessa lukioihin pitäisi saada enemmän poikia muuttamalla työskentelytapoja poikia enemmän kiinnostaviksi jo peruskouluissa.
Eräs vääristymä on siinä, että noin 70 prosenttia opiskelijoista käy nykyään korkeakoulua. Ammattikorkeakoulut pyrkivät profiloitumaan yliopistoiksi valehtelemalla englanninkielisissä nimissään olevansa soveltavien tieteiden yliopistoja (university of applied sciences). Tämä nimenkäyttöoikeus pitäisi ottaa opistoilta pois. Suomeen on perustettu myös valtava määrä keskiasteen taidekouluja niin, että melkein jokaisessa niemessä ja notkelmassa toimii jokin kuvataidekoulu tai teatteriakatemia. Hienoissa uusissa tiloissa koulutetut ihmiset valmistuvat suoraan työttömiksi, koska työmarkkinat eivät tarvitse sen tapaista osaamista. Lisäksi tulokset ovat olleet surkeita. Aito taide syntyy spontaanisti: ei valtion tuella vaan siitä huolimatta.
Narsismissa piehtarointi leimaa nyt korkeakoulu- ja yliopistomaailmaa. Kaikista suomalaisista ei tarvitsisi kouluttaa tiedemiehiä, kuten korkeakoulu- ja yliopistojärjestelmämme pyrkii tekemään. Maistereita tuotetaan kaksinkertainen määrä ja tohtoreita nelinkertainen määrä parinkymmenen vuoden takaiseen tilanteeseen verrattuna. Suomessa valmistuu väkilukuun suhteutettuna enemmän tohtoreita kuin Japanissa ja Ranskassa, mutta Suomen Akatemian teettämä kansainvälinen selvitys vuodelta 2009 paljastaa, että tieteen taso on enintään tyydyttävä ja sellaisena Pohjoismaiden huonoin.
Tämä on tulosohjausjärjestelmän tulos. Opetusministeriö sitoi yliopistojen resurssit tutkintojen määriin, jolloin tutkintoja alettiin tuottaa kuin tiiliskiviä ja tiede miellettiin kauppatavaraksi – ei sisältä päin kasvavaksi viisastumiseksi. Olen arvostellut tiedepolitiikan sudenkuoppia tieteellisellä urallani tarpeeksi, joten en puutu niihin enää tässä. Vaadin, että määrällisiin kriteereihin perustuva tulosohjausjärjestelmä puretaan. Vaadin myös perus- ja jatkotutkintojen määrän vähentämistä ja laatuvaatimusten korottamista. Professorintehtävät ja muut yliopistotoimet pitäisi muuttaa määräaikaisiksi. Yliopisto-opinnot pitäisi tehdä ulkomaalaisille maksullisiksi ja yhtä kalliiksi kuin Harvardissa, sillä tämä ohjaisi kunnioittamaan Suomen tieteen perinteisesti korkeaa tasoa.
Opintien edetessä vaatimusten kohtaamiskulman pitäisi jyrkentyä. Nyt se on loiventunut. Tieteen sisäisten laatukriteerien pitää tosin riittää tason arviointiin, eikä niitä pidä säädellä rahan ruoskalla. Kepit ja porkkanat ovat välineitä, joilla ohjaillaan aasia.
