Jukka Sakari Hankamäki

KAUPPA JA TEOLLISUUS

Kansallisliberaalissa ajattelussa kaupan ja teollisuuden toiminta nähdään samoin kuin sananvapaus: se on itseään korjaava järjestelmä, joka säätelee itseään kuluttajien vapaiden ostopäätösten pohjalta. Siksi kaupan ja teollisuuden toimintaan tulee suhtautua liberaalisti. Julkisen vallan tulee puuttua etupäässä rahamarkkinoihin pankkijärjestelmää kontrolloimalla. Tämä johtuu siitä, että raha on julkisen vallan yllä pitämä kulttuurimuodoste ja vaihdon väline, siis osa sosiaalisia suhteita ja poliittista järjestelmää. Kansallisliberaalissa järjestelmässä ajatellaan, että ihmisten vapaus toteutuu parhaiten, kun talous ja sen keskeinen väline eli raha ovat kansanvaltaisessa kontrollissa.

Kolme viimeksi koettua kansainvälistä lamaa ovat johtuneet pankkien holtittomasta luotonannosta. Julkisen vallan pitää tarkkailla ja rajoittaa pankkeja myös noususuhdanteiden aikana eikä vasta silloin kun kansantaloudet ovat syöksyneet lamaan ja pankit ilmestyvät kerjäläisinä valtioiden kukkarolle pankkitukea vaatien. Rahoitusjärjestelmän rikkeet ovat tällöin jo heijastuneet reaalitalouteen, eivätkä valtiot voi estää ongelmia vaan ainoastaan korjailla vahinkoja. Tuet virtaavat helposti noususuhdanteiden aallonharjalla juhlineiden syyllisten – eli diskopallon alla pilkkuun asti bailanneiden pankkiparonien – taskuihin.

Ongelma on, että vapaiden rahoitusmarkkinoiden aikana pankkeja ei valvo kukaan, mutta kauppaa ja teollisuutta varten riittää kyllä sertifikaatteja. Asian pitäisi olla toisin päin: rahamarkkinat kaipaisivat julkisen vallan parempaa kontrollia, kun taas kaupalle ja teollisuudelle suurempi vapaus olisi hyväksi. Vaikka yhteiskunta valvoisikin pankkeja paremmin, pankit eivät saisi kirjoittaa yhteiskunnalle laskua saamastaan huolenpidosta. Pankkien pitäisi itse kantaa suurempi moraalinen ja taloudellinen vastuu riskirahoituksestaan, eikä vastuita saisi siirtää vain asiakkaille ja yhteiskunnalle.

Pankit kuriin

Talous on ylikuumentunut, asunnot ovat kalliita ja ihmiset ylivelkaantuvat nykyisin siksi, että pankit tekevät rahaa tiskeillään. Pankkien luotonanto on ylittänyt niissä olevat talletukset. Silti velkakirjoja kirjoitetaan edelleenkin esimerkiksi ylisuurille asuntoluotoille, ja rahat siirretään numeroina käytettäviksi ihmisten tileille. Todellisuudessa rahan liikkeellelaskuoikeus kuuluisi Euroopan keskuspankille. Jos taloutta elvytetään setelirahoituksella, olisi parempi, että rahaa painaisi keskuspankki kuin että rahanteko-oikeus on siirretty yksityisille pankeille.

Ongelmana on lisäksi se, että yksityiset pankit luotottavat asiakkaitaan suuremmalla rahamäärällä kuin asiakkaat pystyvät maksamaan takaisin. Asuntojen hintakupla on syntynyt juuri näin, kun rahaa on luotu tyhjästä ja sitä on jaeltu löysästi. Niinpä pankkeja pitäisi valvoa tarkemmin, ja niiden luotonanto pitäisi laittaa julkisen regulaattorin toimenpiteillä kuriin.

Euroopan konkurssimaita nykyisin vaivaava rahoituskriisi voitaisiin helpostikin ratkaista päästämällä markkinoille lisää rahaa. Rahan määrän lisääminen tosin johtaa helposti inflaatioon. Jos peruslähtökohta eli rahan loihtiminen tyhjästä on viallinen, niin miksi valtiot sitten voisivat tehdä niin yksityisten pankkien sijasta? Ensinnäkin valtioilla olisi siihen muodollinen oikeus toisin kuin yksityisillä pankeilla. Ja toiseksi valtiot eivät peri lisärahasta korkoa kuten yksityiset pankit, joten lainaa ei tarvitsisi rahoittaa lisälainalla, niin kuin yksityisten rahoitusmarkkinoiden kierteessä helposti käy. Tämä vaihtoehto olisi siis parempi.

Näin ei kuitenkaan tehdä, vaan ihmisiä pelotellaan jättiläisinflaatiolla. Todellisuudessa valtioiden harjoittama tilapäinen setelirahoitus ei tekisi Euroopasta uutta Zimbabwea. Euron kurssi luonnollisesti laskisi mutta ei suinkaan romahtaisi kilpaileviin valuuttoihin verrattuna, ja vastalahjana euroalueen kilpailukyky paranisi. Työllisyys ja tuotanto säilyisivät ennallaan, ja kokonaistilanne pysyisi hallinnassa johtaen vain monetaristisen talouspolitiikan väistymiseen ja esimerkiksi dollarin ja euron välisen kurssin tasapainottumiseen.

Rahan kätilöinä toimivat nyt yksityiset pankit. Valinta sen välillä, luodaanko rahaa pankeissa vai valtioiden taholla, on valinta, jossa määritetään, vaurastuvatko yhteiskunnassamme kapitalistit vai keski- ja työväenluokka. Erona on lähinnä seuraava: kun inflaatioriskin sisältävä raha luodaan yksityisissä pankeissa, tilanteesta hyötyvät koronkiskojat, jotka tekaisevat toiminnalleen välineen tyhjästä.

Miksi sitten tyhjästä luotua fiat-rahaa pidetään nykyisin kaiken pahan alkuna ja juurena? Asiassa on luonnollisesti puolensa. Ne liittyvät keinotteluun ja spekulaatiotalouteen. On totta kai viisaampaa ajatella, että kaikki lisäarvo pitää ensin tuottaa. Talousjärjestelmän täytyy perustua tuottamiseen eikä alihinnoitteluun, niukkuuden keinotekoiseen lopettamiseen tai holtittomaan jakamiseen.

Mutta: rahaa luodaan kuitenkin tyhjästä esimerkiksi osake- ja optiokeinottelussa, joissa vaihdetaan odotusarvoja ilman, että arvonlisä näkyy todellisena omaisuutena tai kassavirtana. Tätä kapitalistit eivät paheksu lainkaan, vaikka he vastustavatkin fiat-rahaa, jolla tasapainotettaisiin valtiontalouksien tilannetta. Koska rahan pitäisi olla valtioiden kontrolloima artefakti, valtioilla olisi tähän myös mahdollisuus ja oikeus toisin kuin yksityisillä pankeilla.

Anarkokapitalististen pankkiirien argumentaatio näyttää johtavan aina yhteen tiettyyn perusaksioomaan, joka onkin heidän ideologiansa keskeinen opinkappale: myös rahan tulisi olla yksityistä. Tämä puolestaan kumoaisi rahan aseman yleispätevänä vaihdon välineenä valtioissa ja siten koko rahajärjestelmän.

Siinä, toimivatko rahan liikkeellelaskijoina valtiot vai yksityiset pankit, ratkaistaan peruslinja: pidetäänkö pystyssä uuskapitalistista monetaristista järjestelmää vai sallitaanko taloudellista aktiivisuutta edistävä lievä inflaatio.

Keskuspankin harjoittaman elvytystoiminnan arvostelijat pitävät setelirahoittajaa noidan oppipoikana, joka saa henget liikkeelle mutta ei kykene hallitsemaan niitä. Käytännössä rahan luonti tapahtuu kuitenkin paljon hallitsemattomammin pankkien tiskeillä kuin se tapahtuisi keskuspankkien ohjauksessa. Kyse on lopultakin siitä, kuka kontrolloi ketä: ovatko pankit valtioiden poliittisessa talutusnuorassa vai valtiot yksityisten pankkien? Poliittinen kontrolli on kansanvaltaista; sen sijaan pankkien toimintaa ohjaa pelkkä ahneus, joka on tietysti rationaalista mutta usein vailla yhteisvastuuta ja moraalia.

Tämä puolestaan näkyy lopputuloksessa: varsinkin asuntojen hintakuplaan ja yliluototukseen on sisältynyt hirveä piiloinflaatio. Rahan arvon alenemista ei ole vain päästetty näkymään tilastoissa, kun lainojen kuukausierät on pidetty näennäisesti kohtuullisina ja lainalaskut on siirretty maksettaviksi tulevaisuuteen venyvinä, ihmisen elinikää pitempinä, luottoina.

Setelirahoituksen kaltaista piristysruisketta valtioiden taloudelle ei suostuta antamaan siksi, että se ei ole pääomanomistajien ja suurtallettajien etujen mukaista. Ratkaisusta hyötyisivät etupäässä velalliset. Tämä ratkaisisi kuitenkin sekä Euroopan valtioiden rahoituskriisin että pankkien harjoittaman yliluototuksen poliittisesti ja kansanvaltaisesti, sillä se hyödyttäisi ihmisten enemmistöä.

Sen sijaan nyt ongelmaa yritetään ratkoa kapitalistisesti pitämällä euron kurssia korkealla ja velkaannuttamalla valtioita yksityisille luotonantajille. Tässä tilanteessa Rotschildit, Wallenbergit, vapaamuurarit ja Bilderberg-kerholaiset rikastuvat entisestään, mutta valtiot ja tavalliset kansalaiset köyhtyvät maksuvelvollisuuden siirtyessä verorasitukseen.

Markkinat ovat politiikan toiminta-aluetta

Kaupan ja teollisuuden asema kuuluu poliitikoille siksi, että myös tuottajien ja kuluttajien suhde on luonteeltaan poliittinen. Se puolestaan välittyy markkinoiden kautta. Markkinat ovat poliittinen ilmiö.

Markkinat ja markkinointi ovat avainasemassa kaupan ja teollisuuden oman menestyksen kannalta. Teollisuus ja tuotantoelämä osaavat kyllä valmistaa laadukkaita ja kilpailukykyisiä tuotteita. Kaupalla puolestaan on tehokas organisaatio niiden jakelemiseen kuluttajille. Mutta mistä johtuu, että ihmiset eivät aina saa sitä mitä haluavat?

Yrityksiä puolestaan menee konkurssiin niiden joutuessa kilpailemaan itsensä tai toisensa hengiltä. Nämä ongelmat viittaavat kapitalismiin ja globalisaatioon. Tuotannon pitää siirtyä aina sinne, missä vallitsee halvin kustannustaso. Firmat lopettavat yhtäällä ja avaavat toisaalla. Syntyy työttömyyttä ja laatuongelmia. Tästä johtuu, että ihmiset eivät saa, mitä haluavat, vaan syntyy epämieluisia yllätyksiä. Pahimmillaan kuluttajat saavat irtisanomisilmoituksia. Miten ihmisten poliittinen etu sekä kaupan ja teollisuuden etu voitaisiin yhdistää?

Ongelmien ratkaiseminen alkaa ihmisten tarpeiden analyysista. Se olisi markkinointiportaan tärkein tehtävä. Nykyisin markkinointitoimistot ja yritysten omat markkinointiosastot keskittyvät pohtimaan, kuinka markkinoille voitaisiin syöttää teollisuuden valmistamaa tavaraa, vaikka sille ei olisi tarvetta. Markkinointi koetaan välineeksi, jonka tehtävä on löytää tuotteille kuluttaja ja myydä hyödykkeitä mahdollisimman tuottoisalla tavalla.

Tämä on virheellinen toimintamuoto. Todellisuudessa kaiken teollisen tuottamisen pitäisi perustua kuluttajien tarpeiden analyysiin. Taustalla pitää olla tutkimuksellista tietoa. Vain näin voidaan vastata todelliseen kysyntään ja tuottaa jotakin sellaista, joka johtaa asiakkaiden tyytyväisyyteen ja tuottajan sekä kauppiaan omaan menestykseen. Tämä merkitsee, että markkinointi nousee avainasemaan talouselämän organisaatiokaaviossa.

Markkinoinnin roolin pitää vaihtua. Sitä ei pidä mieltää suorittajaksi tai välineeksi, jonka kautta markkinoille suolletaan hyödytöntä tavaraa. Sen sijaan markkinoinnin pitäisi painottua tutkimustoimintaan, jonka tehtävänä on selvittää ihmisten tarpeita, resursseja ja käyttäytymistä niin, että markkinoille voitaisiin suunnitella oikeanlaisia hyödykkeitä sekä tarjota niitä oikeille tahoille. Näin ymmärretyn markkinointisuunnittelun pitää päästä vaikuttamaan yritysten strategioihin, toisin sanoen firmojen hallituksiin asti, joissa päätetään yritystoiminnan päämääristä. Aiemmin tämä dialogi miellettiin yritysten sisäisten markkinointiosastojen ja hallituksen väliseksi. Nykyisin myös ulkopuoliset mainos- ja markkinointitoimistot sekä kuluttajat ja filosofit pitäisi integroida osaksi tätä keskustelua.

Tarpeet, etiikka ja brändimarkkinoinnin loppu

Ihmisten tarpeiden määritteleminen on luonnollisesti poliittista. Niinpä myös markkinoinnin suunnittelu on poliittista. Jos ihmisten poliittiset vapaudet ja edut toteutuvat, markkinointiviestintä toimii niin, että ihmisten poliittinen tahto välittyy markkinointitutkimuksen kautta yrityksiin, joissa hiotaan tuotannon strategioita ja suunnitellaan markkinointia. Näin voidaan yhdistää kuluttajien edut ja kaupan sekä teollisuuden taloudelliset edut. Ihmisten tarpeet toteutuvat, ja talouden toimijat pääsevät omiin päämääriinsä.

Entä eettisten oikeuksien toteutuminen? Onko niihin halua tai varaa vaikuttaa? Kuluttajatietoisuuden nousun myötä niihin on pakko vaikuttaa. Kun ihmiset ostavat vain eettisesti tuotettuja hyödykkeitä, yritystoiminnan pitää olla eettisellä pohjalla. Tuotannon periaatteet eivät saa olla vain höyryrautoja, joilla silitetään tuotteisiin tai kuluttajien tietoisuuteen syntyneitä ryppyjä. Moraalin täytyy olla todellista. Moraalin saralla tuloksia ei ole kuitenkaan tuottanut viranomaisten harjoittama paimennus, sillä se on voitu helposti kiertää. Kaupan ja teollisuuden toimintaan on moraalin sydänverta pumpannut nimenomaan vapaiden markkinoiden pohjalta kasvanut kuluttajatietoisuus.

Moraalia laiminlyödessään ongelmiin ajautuvat myös kalliisti brändätyt laatutuotteet sekä firmat. Katsotaanpa asiaa tarkemmin. Tunnetun esimerkin epäeettisten tuotannontapojen vastustamisesta ja brändimarkkinoinnin kritiikistä tarjosi kanadalainen kansalaistoimija Naomi Klein, joka julkaisi vuonna 2000 kohua herättäneen teoksen No Logo. Kirjoittaja arvosteli teoksessaan brändipainotteista kulutuskulttuuria ja väitti, että esimerkiksi Niken logolla tuotettuja vaatteita valmistettiin työturvallisuutta sekä työaika- ja minimipalkkalakeja rikkoen maailman köyhimmissä maissa, kuten Indonesiassa, Kambodžassa, Vietnamissa ja Pakistanissa, tavoitteena yhä suuremmat tuotot.

Toisaalta hänen käsityksiään arvosteltiin epätarkkuuksista, ja niitä kohtaan esitettiin vastakritiikkiä. Esimerkiksi ruotsalainen taloustieteilijä Johan Norberg todisteli teoksessaan Globaalin kapitalismin puolustus vuonna 2001, että Kleinin mielipiteet perustuvat valikoivaan tilastojen tulkintaan ja asioiden tarkoitushakuiseen yhdistelyyn ja että brändit ja logot ovat pikemminkin suojelleet ihmisiä työvoiman riistolta ja hyväksikäytöltä. Norbergin mukaan juuri brändi takaa, että tietyn tavaramerkin omistavan yrityksen on järkevää pitää huolta maineestaan ja työntekijöistään. Logolla varustetut tuotteet ovat hänen mukaansa eettisemmin tuotettuja kuin merkittömät, sillä yritysten ei kannata pilata mainettaan eikä mainostamiseen investoimiaan sijoituksia ajattelemattomalla tuotannon tavalla.

Nämä seikat ovatkin ohjanneet olosuhteiden korjaamiseen, mutta samalla myös pelkkään metakeskusteluun brändäämisen käytännöllisestä toimivuudesta tulevaisuutta ohjaavana sijoituksena. Samanaikaisesti brändimarkkinoinnin tähti on ollut pysyvästi laskussa – pääasiassa muista kuin tuotannon tapaan liittyvistä syistä.

Kumous markkinoinnin arvoketjussa

Brändi on oman määritelmäni mukaan symboli tai funktio, joka liittää tuotteen tiettyyn mielikuvaan kuluttajan tajunnassa. Sen manifestaatio on juuri logo eli merkki. Brändääminen on myös omasta mielestäni tiensä lopussa, tosin muista kuin Kleinin mainitsemista tai Norbergin vastustamista syistä.

Syyt ovat kuluttajarationaalisia. Ihmiset eivät kiinnostu pelkästään merkeistä, mikäli ne eivät tuota heille itselleen lisäarvoa. Ideologiaa syntyy juuri silloin, kun se, mikä symbolisesti edustaa vapautta, muuttuukin todellisuudessa vapautta rajoittavaksi tekijäksi, kuten ylikalliiden ja brändättyjen tuotteiden kanssa helposti käy.

On kenties suuriarvoista kulkea Calvin Kleinin pikkupöksyissä, joiden merkki näkyy vyötäröltä housujen repsottaessa puolitangossa. Mutta tavaramerkeistä riippumattomien muotitalojen, kuten Hennes & Mauritzin ja lähestulkoon samalla konseptilla toimivan ranskalaisen Delaveinen suosio kertoo, että ihmiset eivät erityisemmin välitä siitä, mitä nimenomaista merkkiä tuote on, kunhan se muutoin vastaa merkkituotetta. Tämä kertoo tietoisen kuluttajan syntymisestä. Oikein valmistettu merkitön tuote luo lisäarvoa siinä missä merkkituotekin.

Tietoisen kuluttajan syntyminen merkitsee vallankumousta markkinoinnin arvoketjussa. Tuottajat ja kauppiaat eivät voi enää lähestyä kuluttajia entisenlaisin oletuksin ja asentein. Kun ihmisten aatteet eivät ole samanlaisia kuin ennen, heidän vaatteensakaan eivät voi olla entisenlaisia. Muutos on alkanut kuitenkin ihmisten sisältä päin eikä ”tuotteistettuna” ulkoa. Niinpä myös kuluttamiseen liittyvä manipulaatio eli markkinointi ja sen eräs osa-alue eli mainostaminen on täytynyt ajatella uusiksi.

Perinteiset mainostoimistot toimivat aikoinaan toteuttajina. Ne omaksuivat eräänlaisen suorittajan roolin: niiden tehtävänä oli toteuttaa valmistajien pyrkimystä iskeä markkinoille mitä tahansa sellaisia tuotteita, joita valmistajat halusivat myydä. Sitten ne yrittivät saada kuluttajat hankkimaan niitä ehdoilla, jotka tuottaisivat valmistajille ja myyjille mahdollisimman paljon voittoa. Ja edelleenkin tuulikoneet käyvät kaikenlaisissa Elvital-mainoksissa, vaikka tämä brändääminen on tehotonta ja huikean kallista.

Tietoisen kuluttajan syntymisen myötä kyseinen kaava ei enää toimi. Mainosrahat menevät hukkaan, jos niillä koetetaan yhä tehokkaammin, valvotummin ja aukottomammin pakottaa ihmiset tähän tuottamisen ja kuluttamisen väliseen kaavaan – ja vieläpä niin, ettei kuluttaja huomaisi asiaan liittyvää manipulaatiota vaan kuvittelisi olevansa vapaa. Parhaiten menestyvät nykyään sellaiset mainostoimistot, jotka perustavat toimintansa ihmisten tarpeiden analysoimiseen: sen selvittämiseen, mitä ihmiset oikeastaan haluavat.

Ja mitäpä tämä on muuta kuin marxilaisen perusajatuksen toistoa: ihmisten tarpeiden pitää ratkaista, mitä tuotetaan, millä ehdoin ja kuinka paljon. Lähtökohtana on ihmisten tahto, mutta sitä ei pidä tavoitella suunnitelmataloudella eikä pakkokeinoin vaan vapaiden markkinoiden kautta. Vapaa markkinatalous puolestaan on vapaa vain silloin kun se toimii kuluttajien ehdoilla ja kuluttaja itse on henkisesti vapaa ymmärtämään, kuinka häntä joko palvellaan tai petetään.

Näin selviää myös se, minkälaisella toiminnalla teollisuuden ja kaupan kannattaa koettaa vaurastua. Kuluttaja pitäisi tunnustaa todelliseksi kuninkaaksi. Tällöin mainos- ja markkinointitoimistojen tehtäväksi muodostuisi alhaalta ylöspäin vaikuttaminen; tai sitten johto pitäisi jo alun perin asettaa alas ja nähdä sekä asiakkaiden että yrityksen palvelijana. Mainos- ja markkinointitoimistojen tulisi olla reuhaavasta maineestaan huolimatta hyvin analyyttisia, sillä ne ovat tärkeässä ja vastuullisessa asemassa nyky-yhteiskunnassa. Niissä tehtävän tutkimuksen tulisi ulottaa vaikutuksensa yritysten johtoon ja yhtiöiden strategioihin. Tämä puolestaan tuottaa kauhun hetkiä yritysten omille markkinointiosastoille, joiden tehtävänä on ollut saman asia-alueen hoitaminen yritysten sisällä. Tieto näyttää kuitenkin kulkevan paremmin, kun se tulee ulkopuolelta tai suoraan kentältä. Selvittäessään ihmisten tarpeita ja tavoitellessaan parempaa arkea markkinointi on politiikan ilmiö.

Takaisin tarpeisiin: kuluttaja kuninkaana

Negatiivisen tilinpäätöksen korjaamiseksi monissa organisaatioissa riittäisi se, että totuttu hierarkia käännettäisiin ylösalaisin kuin tiimalasi, jolloin hiekka alkaisi valua uuteen suuntaan. Juuri tätä kutsun kumoukseksi markkinoinnin arvoketjussa. Vaikutusvaltaiseksi tunnustettaisiin jälleen ihminen ja hänen tarpeensa, jolloin tuloksiakin voitaisiin tuottaa täysin terveellä pohjalla olevan, niin kuluttajien kuin ympäristönkin parasta ajattelevan, idean pohjalta.

Ensinnäkin (1) toiminnan pitää nojautua win/win-strategiaan, jolloin lisäarvoa tuotetaan reilun pelin perusajatuksen mukaisesti sekä kuluttajille että tuottajille – ilman brändien ja logojen taakse piiloutuvaa vilpillisyyden ilmapiiriä.

Toiseksi (2) kuluttajalle tuotetaan aitoa lisäarvoa niin, ettei kuluttaja koe enää maksavansa turhasta – paitsi tietysti halutessaan, esimerkiksi tavoitellessaan ylellisyyttä tai hetken lumoukseen liittyvää kauneutta.

Kun brändimarkkinoinnin joutsenlaulu on kuultu mainosmaailman omassa piirissä, miksi sen viestiä ei ymmärrettäisi myös politiikassa ja hallinnossa? Vastaavasti politiikan kentältä tuleva sanoma kannattaa kuulla yrityksissä.

Valistuneen kuluttajan syntymisen myötä valheellisuuden ja manipulaation ajat ovat ohi, ja ihmisiä kiinnostaa se, millaisia asiat ja ihmiset todella ovat ja mitä heikkouksia tai vahvuuksia eri tuotteisiin liittyy. Vain tältä pohjalta voidaan tuottaa aitoa ja kestävää lisäarvoa. Kuluttajat toki ajattelevat aina vain omaa hyötyään, mutta tietoisilla markkinoilla voikin menestyä vain sellainen tuottaja, joka pyrkii synnyttämään lisäarvoa toisille ihmisille eli asiakkailleen. Taloudellinen menestys tulee tällöin ikään kuin toiminnan sivuseurauksena. Useimmiten sitä kuitenkin kertyy, sillä hyvät ja tarpeellisiksi koetut hankkeet eivät voi olla menestymättä. Edessämme on autenttisuutta korostava aitouden aikakausi, jonka kuluessa myös työ ja sen todellinen arvo palaavat kunniaan.

Suomalaisuuden suosiminen on osa eettistä markkinointia

Käytännössä edellä lausuttu tarkoittaa sitä, että kaupan ja teollisuuden pitää toteuttaa entistä paremmin ihmisten tarpeita. Mutta eettiseltä perustalta toimiminen merkitsee myös sitä, että yritysten pitää ottaa paremmin huomioon kansallinen etu, esimerkiksi työllisyys. Kaupan ja teollisuuden oman edun mukaista on pitää tuotanto omassa maassa ja työllistää suomalaisia jopa sillä uhalla, että se merkitsisi lievää liikevoittojen laskua.

Jos yritykset ovat kotimaisessa omistuksessa, niissä voidaan helpommin tehdä isänmaallista politiikkaa kuin siinä tapauksessa, että Suomessa toimivat yritykset ovat ulkomaisessa omistuksessa. Myös ulkomaalaisten yritysten ja ulkomaalaisomistuksessa olevien suomalaisyritysten kannattaa toteuttaa Suomessa toimiessaan suomalaisten kansallista etua. Esimerkiksi MTV3:n ei kannata korvata suomalaisten rakastamia kotimaisia sarjoja ulkomaisilla, vaikka kanava onkin ulkomaalaisessa omistuksessa. Kansallisen edun huomioon ottaminen kannattaa myös vieraille toimijoille.

Tärkeintä olisi pitää pääomat ja työpaikat Suomessa. Hyväksi olisi, jos suomalaisten tuotteiden ja palvelujen suosimisesta tulisi muodikas trendi, joka tekisi kansallisen edun tavoittelusta designia. Parasta ja kauneinta ihmisissä ja heidän toiminnassaan on yleensäkin se, mikä heissä on aitoa. Pois, pois siis Pariisit, nyt on muodikasta olla suomalainen! Kuluttajien ja yrittäjien itsensä kannattaa suosia markkinoilla suomalaisia.

Tämä näkyy lopulta yritysten tilinpäätöksessä, mutta se toimii myös kansantalouden kokonaisedun kannalta. Kun kansantalous voi hyvin, yritysten toiminta helpottuu. Kaupan ja teollisuuden tuotteita eivät ole vain hyödykkeet vaan myös vallitseva työllisyys- ja työttömyystilanne. Yhdenkään yrityksen tehtävä ei ole tietenkään ensisijaisesti työllistäminen vaan hyödykkeiden ja liikevoiton tuottaminen, mutta poliittiset näkökohdat on otettava jatkossa entistä paremmin huomioon tuotannon eettisyyttä suunniteltaessa. Parasta olisi, jos kauppa ja teollisuus voisivat yhtyä kansallisen edun edistämiseen ja kansallismieliseen politiikkaan. Sinivalkoinen politiikka kannattaa myös kaupalle ja teollisuudelle.

J. Sakari Hankamäki

KAUPPA JA TEOLLISUUS