Eurooppalaisia vähemmistökulttuureita ei pitäisi suojella vain passiivisesti, esimerkiksi julistamalla kulttuureita maailmanperintöluettelon suojelukohteiksi tai varjelemalla sen esineitä historiallisina jäänteinä. Aktiivinen kulttuurin suojelu merkitsee sitä, että ihmiset elävät oman kulttuurinsa mukaisesti sekä kieltäytyvät vastaanottamasta vieraiden kulttuurien vaikutteita ja toimimasta niiden eduksi.

 

Tällainen kulttuuritoiminta ei ole pelkkää viljelytoimintaa, jonka mukaisesti kylvetään ja kynnetään samaa ikiaikaista peltoa. Kulttuuriin sisältyvät luovuus ja tulevaisuus. Kulttuuritoiminta ei ole taustapeiliin katselemista vaan määrätietoista tulevaisuuden tavoittelua. Kulttuurilla pitää silloin olla ihanteita ja päämääriä, jotka puolestaan perustuvat filosofisesti ajateltuihin arvoihin. Esimerkiksi Suomessa sananvapaus on ollut arvo aina Kalevalan ajoista asti. Sankarit olivat merkittäviä sanankäyttäjiä, minkä tiedämme tavasta, jolla Väinämöinen lauloi Joukahaisen suohon. Suomalaiset eivät hyväksy valehtelijoita eivätkä vätyksiä nykyäänkään ja toivottavasti eivät myöskään tulevaisuudessa.

 

 

Kulttuurien köyhtyminen

 

On huolestuttavaa, että kulttuuriperinnöstämme puhuttaessa useat ihmiset joutuvat ymmälleen. Esimerkiksi Kalevalan henkilöhahmoista keskusteltaessa monet nuoret kysyvät ”Ai kuka?”, ja muuan tosi-TV-tähti sai taannoin julkisuutta sillä, ettei hän tiennyt, milloin Suomen talvisota käytiin, vaikka hän oli sentään kasvatustieteiden yliopisto-opiskelija. Hänen mukaansa talvisota ajoittui vuoteen 1809.

 

Kulttuurin ei pidä tietenkään olla kuria. Kulttuurista puhumisen ikävä leima johtuu juuri siitä, että äidinkielenopettajat hautovat kulttuuriaarteitamme kuin hanhiemot eivätkä huomaa, että se, mikä kulttuurissamme on elävää, luodaan nykyajassa. Historiallisten taustatietojen ja elävän nykyisyyden ei pitäisi olla vastakohtia. Ja samanaikaisesti myös kulttuurisella tyhmistymisellä pitäisi olla rajat.

 

Korkeakulttuurin vastakohta on matala, vaikka postmodernistit sanovatkin, että korkean ja matalan eroa ei enää ole. Heidän näkemyksensä mukaan esimerkiksi huonon elokuvan maine voi kohota erilaisten pikkuvirheiden ja tahattoman kommeltelun vuoksi niin, että siitä tulee osa korkeakulttuuria – huonon elokuvan esimerkkitapauksena. Toisaalta korkean ja matalan ero ei ole sama kuin hyvän ja huonon, eikä populaarikulttuurikaan kuulu välttämättä matalan piiriin, vaan siitäkin voi tulla osa korkeakulttuuria.

 

Jo näillä käsitteillä puhuminen osoittaa kuitenkin sen, että ihmisillä on jokin mielipide siitä, mikä on korkeakulttuuria ja mikä vähempiarvoista matalaa. Postmodernistit puolestaan ovat tehneet erehdyksen: he ovat päätyneet ajattelemaan, että mikä tahansa voi olla arvoltaan mitä tahansa. Nykyään kulttuurista puhutaan tarkoittaen huolettomasti mitä tahansa. On esimerkiksi ravintolakulttuuri, rikoskulttuuri, roskakulttuuri ja prostituutiokulttuuri siinä missä kusi-, paska- ja oksennuskulttuurikin. Eikä niissä olisi tietenkään mitään vikaa, ellei niitä kaikkia yhdistäisi yksi sana: ”massakulttuuri”. Monikulttuurisuutta ja monokulttuurisuutta ruokkii sama rehu.

 

Kulttuurisen köyhtymisen merkittävin syy on massakulttuuri, ja se puolestaan perustuu oletukseen kaikkien kulttuurien samanarvoisuudesta: käsitykseen, ettei ole mitään toista parempaa. Kuitenkin jo korkeasta ja matalasta puhuminen sisältää tunnustuksen, että jokin mielletään arvokkaammaksi kuin toinen. Tämä on totuus asioiden laidasta. Siinä mielessä postmodernistien arvo- ja kulttuurirelativismi on valetta. Se on myös heidän omaa itsepetostaan, mikäli he uskovat omaan ideologiaansa.

 

 

Kulttuurin ehdot: arvostelukyky ja itsetunto

 

Kulttuurisen tietoisuuden kannalta tärkeintä on arvostelukyky. Arvostelukyky puolestaan koostuu kriittisyydestä. Kriittisyyden käytännöllinen toimintamuoto on vastustaminen. On siis torjuttava sellainen, mihin ei liity mitään arvoa. Roskaa on sanottava roskaksi. Muutoin ihmistä voidaan pitää yhtä kulttuurisena olentona kuin varista, jota sanotaan kulttuurilinnuksi vain siksi, että se tonkii tunkioita.

 

Kulttuurinen arvostelukyky, kriittisyys ja vastustuksen voimat kasvavat hyvästä itsetunnosta. Hyvä itsetunto puolestaan perustuu asiantuntemukseen. Jotta suomalainen kulttuuri voisi menestyä, tarvitaan kulttuurialan koulutusta. Suomessa kulttuurialan koulutusta laiminlyödään, ja se mielletään hienosteluksi.

 

Suomen koululaitos painottaa liiaksi teknisluonteisia taitoja, kuten luonnontieteitä ja matematiikkaa. Toki myös ne sisältyvät kulttuuriin, mutta palkittaessa yksipuolisesti niistä on tehty kulttuurialalla toimivien ihmisten asema taloudellisesti mahdottomaksi. Kuitenkin myös insinöörit arvostavat kulttuurin tuotteita, kuten elokuvia ja matkapuhelimiensa linjoja, vaikka he eivät ehkä huomaakaan, että ne ovat taiteilijoiden työtä.

 

Kulttuurin köyhtymistä merkitsee se, että Suomessa yritysten ja julkisyhteisöjen johtajiksi nimitetään aina vain juristeja, ekonomeja ja insinöörejä, vaikka heidän kulttuurinen asiantuntemuksensa on lukiolaisten tasolla. Sen sijaan monessa sivistysmaassa, kuten Britanniassa, on tyypillistä, että esimerkiksi verotoimiston johtajaksi nimitetään latinisti tai joku muu humanisti. Näin tehdään siksi, että humanistit eivät ole pelkkiä normien toteuttajia vaan ymmärtävät myös ihmisiä. Tämä estää byrokratisoitumista ja vastustaa kulttuurin kuolemaa.

 

Kulttuuriseen itsetuntoon sisältyy kyky vastustaa paitsi ulkoisia, myös kansakunnan sisältä päin tulevia uhkia. Suomen kansa on onneksi aina onnistunut nujertamaan keskuuteensa pesiytyneet valheen, virkavaltaisuuden ja henkisen näivettymisen lietsojat. Siksi myöskään kommunismi ja sosialismi eivät päässeet tuhoamaan kulttuuriamme, kuten kävi monessa muussa maassa.

 

Hyvä kulttuurinen itsetunto toteutuu kansanvaltaisessa poliittisessa järjestelmässä. Siksi kulttuurin vaaliminen on aina myös poliittista.