Ihminen ja luonto nähdään usein eri asioina. Ihmistä ja luonnonolentoja erottaakin se, että ihmisellä on tietoisuus, jonka johdosta ihmiset voivat toimia – toisin kuin eläimet, jotka ainoastaan käyttäytyvät impulssiensa varaisesti. Ihmiset eivät käyttäydy reaktiivisesti tai refleksinomaisesti, vaan ihmiset voivat pysähtyä ajattelemaan vaihtoehtoja. Ihmiset eivät esimerkiksi heti tee kohtaamistaan vastaantulijoista päivällistä toisin kuin muutamat petoeläimet, jotka käyvät saaliin kimppuun, mikäli niillä on nälkä, tai jotka uhatuiksi joutuessaan pakenevat paikalta pystymättä vastustamaan pelkojaan.
Silti myös ihmisessä on paljon luontoa. Ihminen on luonnosta riippuvainen, sillä ihminen on kehoaan myöten biologinen organismi. Lisäksi olemme riippuvaisia ulkoisesta luonnosta. Luonto on monille ihmisille hartaan palvonnan kohde. Luonnonsuojelijat ja naturalistit ovat tehneet luontokeskeisestä maailmakatsomuksestaan itselleen uskonnon: kaikki selitetään luonnolla tai luonnontieteellä. Tyypillistä on, että monet luontouskovaiset selittävät myös ihmisten toimintaa yksipuolisesti geeneillä, kromosomeilla tai hormoneilla ja unohtavat ihmisten tietoisuuden: heidän omat valintansa ja heidän kulttuuriset ehtonsa. Ihmisen toimintaa voidaankin selittää kolmella tasolla, joista yksi on biologinen taso, toinen tajunnallinen yksilötietoisuuden taso ja kolmas koko kulttuurin sitoumukset ja uskomukset huomioon ottava taso.
Tämä ei merkitse, että nämä tasot olisivat ihmisissä erillisinä. Ne ovat päällekkäisiä ja esiintyvät yhdessä: ihmisessä. Selittämisen eri tasot ovat kuin kohdevaloja, jotka valaisevat ihmisestä kulloinkin hänen yhden olemuspuolensa: luonnon, tajunnan tai kulttuurin. Eri tasojen ilmiöt voivat myös vaikuttaa toisiinsa, mutta usein syy–seuraus-suhteet ovat erittäin pitkiä ja vaikeasti jäljitettäviä. Paikoin yhteydet ovat kokonaan poikki, jos itse ilmiö on olemukseltaan kokonaan erilainen kuin sen väitetyt alkutekijät. Esimerkiksi jotakin ihmisen käyttäytymistä, vaikkapa rikollisuutta tai alkoholismia, on koetettu selittää biologisilla tekijöillä, mutta siinä on epäonnistuttu, sillä käyttäytymistä ei koskaan voida kokonaan selittää biologisesti. Geeni ei ole käyttäytyminen vaan pelkkä aineellinen rakenne. Geneettiset ilmiöt ja käyttäytymisilmiöt ovat olemukseltaan eri tasoilla.
Vaikka tiede pystyisikin paljastamaan tilastollisia yhteyksiä biologisten rakenteiden ja havaitun käyttäytymisen väliltä, nuo yhteydet perustuvat vain tilastollisiin todennäköisyyksiin eivätkä ilmiöiden omaan olemukseen. Lisäksi asioihin vaikuttavat ihmisen tahto ja hänen kulttuurinsa. Siksi ihmisen toimintaa selitettäessä pitää varoa niitä hurjia yleistyksiä, joihin naturalistit, esimerkiksi geeni- ja aivotutkijat, usein syyllistyvät luullessaan voivansa selittää kaiken omasta varsin kapea-alaisesta lähtökohdastaan.
Filosofien tehtävänä on nähdä tiedon sirpaleissa kokonaisuus ja arvioida erityistieteiden tuottaman tiedon merkitystä. Tässä mielessä filosofia ei ole tosiasiatiede, jolla olisi tietyt metodit ja joka tuottaisi laskettavissa olevaa dataa, vaan se on tulkintatiede, jonka piirissä pohditaan tieteellisen tiedon merkitystä. Kiintoisa ihmisen ja luonnon kannalta onkin kysymys, mitä ylipäänsä voidaan tietää.
Usein sanotaan, että vain luonnontieteet ovat todellisia tieteitä, sillä niissä tuotetaan tosiasioita. Sellainen väite on kuitenkin lapsellinen, sillä tosiasioita pidetään tällöin yksiselitteisinä. Väitteeseen voidaankin vastata, että todellista tietoa tuottavat oikeus- ja yhteiskuntatieteet, sillä yhteiskunta ja sen organisaatiot ovat ihmisten luomuksia, ja ihmisillä voi olla perinpohjaista tekijäntietoa omista luomuksistaan. Sen sijaan luonto on olemassa luonnostaan. Ihminen ei ole luonut luontoa eikä niin muodoin tiedä edes sitä, miksi se on olemassa. Näin ollen luonto on tieteelle suuri arvoitus, eikä siitä voi koskaan olla hyviä arvauksia parempaa tietoa.
Myös luonnontiede, jolla tietoa luonnosta koetetaan saada, on jo itsessään ihmisten ja kulttuurien tuote. Niinpä tavat, joilla luontoa tutkitaan, heijastelevat maailmankatsomuksia ja ideologioita. Luontoa tutkittaessa tärkein mielenkiinto kohdistuukin siihen, millä välineillä tietoa luonnosta koetetaan hankkia ja kuinka vertauskuvallisia ja kulttuurisidonnaisia luontoa koskevat teoriat ja välineet ovat.
Ihmisen ja luonnon suurin uhka: luonnollinen lisääntyminen
Ihmisen ja luonnon suhde esiintyy kaksijakoisesti kulttuurissamme. Toisaalta luontoa käytetään hyväksi, ja toisaalta luontoa suojellaan. Molemmat suhtautumistavat ovat vääristyneitä. Luonnon riisto johtaa elämän edellytysten heikkenemiseen, sillä ihminen on luonnosta riippuvainen. Luonnon palvonta taas on turhaa, sillä luonto on myös suuri uhka ihmiselle. Maanjäristykset, tulivuorenpurkaukset sekä virukset ja bakteerit kuuluvat yhtä kaikki luontoon. Ihminen joutuu taistelemaan luontoa vastaan.
Suurin uhka luonnolle ja ihmiselle itselleen on nykyisin liikakansoitus, joka perustuu ihmisen luonnollisena pidettyyn lisääntymisviettiin ja lajinsäilytyspyrkimykseen. Juuri se johtaa luonnon esineelliseen ja välineelliseen hyväksikäyttöön sekä tuhoutumiseen. Siksi ihmiskunnan pitää rajoittaa lisääntymistään. Jos väestön paisuminen jatkuu, luonto joutuu tekemään lopun ihmispopulaation hallitsemattomasta lisääntymisestä. Ihmisiä alkaa kuolla nälänhätään, tai sitten ihmiset tuhoavat toisensa taistellessaan niukoista luonnonvaroista keskenään. Tietoisuutemme johdosta voimme puuttua peliin, elleivät luontoa palvovat luontouskovaiset tai ehkäisyä vastustavat tosiuskovaiset estä järjellä tapahtuvaa ihmisen ja luonnon pelastamista sekä väestötasapainon palauttamista. Heteroseksuaalisen valtakulttuurin tragedia on siinä, että lisääntyminen
perustuu tunteeseen. Jos järki ja tunne joutuvat ristiriitaan, tunne
yleensä voittaa, ja väestöräjähdys laajenee.
Kiintoisa kysymys on, voidaanko myös ihmisen tietoinen toiminta luonnon hyväksi lukea osaksi evoluutiota. Itse en menisi niin pitkälle, sillä evoluutiota sanotaan välttämättömäksi ja tiettyjä lakeja noudattavaksi. Siitä ihmisen toimintaa erottaa nimenomaan se, että ihmisellä on mahdollisuus valita tietoisesti ja eettisesti. Tietoinen toiminta ei siis ole luonnonilmiö vaan perustuu järjestelmällisyyteen ja suunnitelmallisuuteen. Luonnonvalinta taas perustuu pelkkään taisteluun ja vahvemman selviytymiseen voitolle. Sellaisena se on myös raaka ideologia, jos se omaksutaan käsitykseksi ihmisestä. Se ei nähdäkseni edusta totuutta ihmisen motiiveista. Väestönkasvua voidaan rajoittaa hallitusti ja suunnitelmallisesti, ja rajoittamiseen on aihetta etupäässä kolmannessa maailmassa. Pelkästään ekologiselta kannalta katsellen yhden lapsen politiikka voisi sopia jokaiselle maailman maalle.
Huonoa politiikkaa luonnonsuojelun varjolla
Uhanalaisten lajien ja itseään uhkaavan ihmisen aikakaudella on syytä suojella sekä ihmisen ulkopuolista luontoa että ihmiseen sisältyvää luontoa. Luonnonsuojelusta on kuitenkin tullut poliittinen veruke, jolla on pyritty edistämään muun muassa sosialismia ja jarruttamaan kehitystä. Esimerkiksi 1970- ja 1980-luvuilla Suomeen perustettiin kansallispuistoja luonnonsuojelun nimissä. Tavoitteena oli ottaa yksityisomistuksessa olevia maa-alueita valtion haltuun. Neuvostoliitto oli tuohon aikaan maailman suurin kansallispuisto. Sitä nyky-Venäjä on edelleenkin, sillä venäläisten maat ovat yhä suurimmaksi osaksi valtion hallussa, eikä niitä ole palautettu takaisin oikeille omistajille prosessin valtavuuden vuoksi. Suuri osa maista pitäisi lisäksi palauttaa ulkomaille paenneille ihmisille, muun muassa Karjalan evakoille. Valtion omistajapolitiikan tuloksena Venäjä on yksi maailman pahimmista katastrofialueista, mikä omalta osaltaan todistaa, että julkisesta omaisuudesta ei huolehdita yhtä hyvin kuin yksityisestä.
Käsitykseni mukaan parhaiten luonnonsuojelua edistää yksityisomistus. Liberaali yksityisomistukseen perustuva politiikka tukee paremmin luonnonsuojelua kuin pakottamiseen perustuva valtion holhouspolitiikka. Myös markkinoiden kontrolli tukee nykyään luonnonsuojelua.
Luonnonsuojelu on ajankohtaisuutensa vuoksi kortti, jota käytetään joka käänteessä. Esimerkiksi Vihreä liitto vastusti Vuosaaren sataman rakentamista Helsinkiin käynnistäen valitusprosessit, jotka viivyttivät uuden sataman rakentamista kymmenellä vuodella. Todellisuudessa uusi satama oli suunniteltu koko Itämeren ympäristöystävällisimmäksi. Suurimmat uhat Itämerelle aiheuttivat tuolloinkin Pietarin kaupungin ja Venäjän jätevesipäästöt, mutta niihin Vihreä liitto sen enempää kuin Suomessa toimivat muutkaan ympäristöliikkeet eivät puuttuneet mitenkään.
Jos Vuosaaren satama olisi voitu rakentaa valmiiksi aikataulussa jo 1990-luvulla, myös Jätkäsaaresta vapautunut alue olisi voitu rakentaa taloudellisella nousukaudella ja poistaa siten asuntopula Helsingistä. Oliko kovinkaan ympäristöystävällistä, että keskellä Helsinkiä sijaitsi vanhanaikainen satama, josta valui myrkkyjä maahan ja veteen ja joka rumensi myös kaupunkikuvaa? Vihreiden harjoittamassa politiikassa olikin kyse vain kiusanteosta, viivyttelystä ja vertauskuvallisten vastalauseiden esittämisestä, jotka jarruttivat kehitystä eivätkä johtaneet parannuksiin vaan luonnon omaan tappioon. On huomattava, että Vihreä liitto ei ole suinkaan tämän maan ainoa ympäristöpuolue, vaikka se pyrkiikin esiintymään sellaisena. Itse asiassa vihreiden ympäristötietoisuus ei ole kovin korkealla tasolla, mikä käy ilmi myös vihreiden ydinvoimavastaisuudesta.
Symbolista eläintensuojelua
Paasikivi sanoi aikoinaan, että eniten hän pelkää ihmisiä, jotka ovat yhtä aikaa aktiivisia ja tyhmiä. Luonnonsuojelun nimissä ihmiset toimivat usein järjettömästi. Syynä on ihmisten omaksuma fundamentalismi eli ehdottomuus, joka perustuu yleensä siihen, ettei heillä ole tietoa vaan he ovat väärien käsitysten uhreja. Esimerkin tarjoaa turkistarhauksen vastustus. Eläintensuojelujärjestö Peta levitti maailmalle jokin aika sitten videota, jossa näytettiin, kuinka turkistarhausta toteutetaan Kiinassa: supikoirilta nyljetään niiden turkit elävältä ”kauniimman leikkauksen” aikaansaamiseksi. Sen jälkeen eläinparat viskataan kasaan, jossa ne kituvat kuoliaiksi. Se onkin hirveää.
En puutu nyt erikseen siihen, että videon kuvaamiseksi Peta oli maksanut kiinalaisille turkistarhureille taloudellisen palkkion. Sen sijaan haluan pohtia, miten kävisi, jos eläintensuojelijoiden vaatimus turkistarhauksen lopettamisesta Suomessa toteutuisi ja turkistarhaus kiellettäisiin. Totuus on, että Suomessa eläimiä ei nyljetä tuolla tavalla elävältä, vaan niiden kohtelu on lähes inhimillistä. Jos turkistarhaus ajettaisiin alas Suomessa, tuotanto siirtyisi todennäköisesti ulkomaille. Koko maailma ei ole suomalaisen lainsäätäjän eikä edes Euroopan unionin hallittavissa, ja niinpä asiat vuotavat tynnyrin lautojen väleistä ja niiden yli. Turkistuotannon lakkautettu osa siirtyisi todennäköisesti Kiinaan tai muihin sellaisiin maihin, joissa olot ovat yhtä huonot. Siksi en ole tässäkään asiassa fundamentalisti vaan relativisti: on valittava monesta pahasta pienimmät ja säilytettävä turkisten tuotanto Suomessa. Sen sijaan eläintensuojelijat vaativat ehdotonta kieltoa EU-maihin tietämättä, mihin se johtaisi.
Eläintensuojelua ei pitäisi
käsitellä vain immanenttina, systeemikeskeisenä tai oikeudelliseen puntarointiin
perustuvana kysymyksenä. Eläintensuojelijoita voidaan ymmärtää tulkitsemalla heitä psykologisesti. Eläintensuojelijoista suurin osa on nuoria. Heidän näkemyksensä eivät perustu elämänkokemukseen, vaan ne kertovat heidän ahdistuksistaan vertauskuvallisesti. Monet nuoret siirtävät omassa elämässään kokemiaan pelkoja ja uhkia
ulkoisiin asiayhteyksiin, joissa niitä on kenties helpompi käsitellä. He näkevät eläinten asemassa omia elämäntilanteitaan.
Nuorten kannattaisi olla mieluummin huolissaan omasta asuntokurjuudestaan kuin supikoirien tilanteesta Pohjanmaan tarhoissa. Suojelijoina ovat toimineet huomiota herättävän usein tytöt niin, että eläintensuojelijoita sanotaankin kettutytöiksi, kun taas kettupoika on paljon harvinaisempi ilmiö. Pojat menevät tuohon toimintaan mukaan useasti ketunhäntä kainalossa: saadakseen tytöiltä jotakin vastalahjaksi. Sen sijaan yksikään tyttö tai poika ei ole huolissaan siitä, että Suomessakin eläinlääkärit kiskovat urospuolisilta lemmikkikoirilta ja -kissoilta irti heidän pallinsa! Sukupuolisuuden poisriistämistä harjoitetaan pohtimatta lainkaan asian eettisiä puolia tai niin sanottuja eläinten oikeuksia. Tämäntapaisessa eläimiin asennoitumisessa voidaan nähdä feminististä ja miesvihamielistä symboliikkaa. Siirtymäobjektithan edustavat tyttöjen poikaystäviä sellaisina kuin heidän toivotaan olevan.
Ristiriitaista on sekin, että eläintensuojelujärjestöt eivät ole puuttuneet juurikaan eläinten rituaaliteurastuksiin. Johdonmukaiselta tämä politiikka alkaakin näyttää, kun huomataan, että eläintensuojelujärjestöihin ovat klusteroituneet yleensä samat henkilöt, jotka puolustavat islamin ja muslimien leviämistä länsimaissa.
Turkistarhauksen vastustuksessa on havaittavissa myös naisten omaa seksuaalisuuden torjuntaa. Turkikset koetaan eroottisiksi, ja niitä käyttävät eniten naiset itse. Niinpä turkistarhauksen arvostelu on tulkittavissa naisten omaksi eroottisuuden kieltämiseksi symbolisella tasolla.
Filosofiassa en hyväksy puhetta ”eläinten
oikeuksista”, koska eläin ei voi olla subjekti (siis vapaa, valitseva ja
tietoinen olento) eikä persoona. Eläimet ovat ihmisistä riippuvaisia tai
kokonaan luonnonvaraisia ja reaktiomaisesti toimivia, eikä oikeuksien käsitettä voida laajentaa koskemaan samassa merkityksessä eläintä kuin ihmistä. On tietysti tärkeää, että eläimiä kohdellaan hyvin, sillä tunneperäinen asennoituminen eläimiin kertoo myös siitä, miten ihmiset asennoituvat toisiinsa. Mutta tämä ei tuo eläimiä ihmisten kanssa samalle viivalle. Ehkä kaupunkilaiset nykynuoret ovat niin vieraantuneita maatalousyhteiskunnasta, että sen vuoksi he eivät suhtaudu kovin luonnollisesti eläinten hyötykäyttöön ja asemaan luonnon kiertokulun osana. Luonnonsuojelijoiden huolestuminen liito-oravien papanoiden vuoksi on turhaa, sillä suurin osa Suomesta on puhdasta luontoa, ja heidän hätäilyssään menee vain hyvää hepanhoitoaikaa hukkaan.
Ilmastonmuutoksen torjuminen
Ympäristöä voidaan käytännössä suojella ja kehittää monin tavoin. Tärkeimpiä keinoja ovat turhan kulutuksen karsinta, kierrätys, oikeiden energiantuotantomuotojen valinta ja viisas väestöpolitiikka. Niihin kaikkiin voidaan vaikuttaa poliittisilla ratkaisuilla.
Politiikan välineitä ovat kiellot ja rajoitukset sekä taloudelliset rasitteet ja kannusteet. Kumpi sitten on parempi, kieltäminen ja rajoittaminen vai taloudellinen sanktioiminen? Esimerkin viimeksi mainitusta tarjoavat ympäristömaksut. Ympäristömaksujen
säätäminen on sikäli ongelmallista, että se kohtelee
eri tavoin eri tulo- ja varallisuusluokkia. Suorat kiellot ja rajoitukset olisivat oikeudenmukaisempia. Jos aina vain lisätään maksuja, hyvätuloiset jatkavat
elämäänsä entiseen tapaan, ja rasitus kohdistuu vain vähävaraisiin.
Heillä ei ole muutenkaan mahdollisuuksia sellaiseen kerskakulutukseen,
joka tuottaa suuren osan haitallisimmista ja turhista saasteista.
Ilmastonsuojelu on aihe, joka ansaitsee oman tarkastelunsa. Tiede ei ole yksimielinen siitä, lämpiääkö ilmakehä hiilidioksidin lisääntymisen vuoksi ja mikä mahdollisen lämpenemisen aiheuttaa. Väitteet hiilidioksidin vähentämisen tarpeellisuudesta eivät siis lepää ehdottomalla tieteellisellä pohjalla. Toisaalta mikään tieteellinen tieto ei voi olla koskaan ehdotonta. On joka tapauksessa viisaampaa toimia varmuuden vuoksi kuin ottaa suuria riskejä sekä kärsiä peruuttamattomista seurauksista, esimerkiksi merenpinnan noususta.
Kasvihuonepäästöjä koetetaan kuitenkin nyt hillitä sellaisilla poliittisilla keinoilla, jotka eivät johda toivottuihin tuloksiin. Viimeksi asioista yritettiin päästä sopuun YK:n järjestämässä Kööpenhaminan ilmastokokouksessa 2009. Katsotaanpa, mikä asioissa on vikana.
1. Poliittiset esteet
Euroopan unionin arvion mukaan maailman kasvihuonepäästöjä pitäisi
leikata 25–40 prosenttia, jotta yli kahden asteen lämpötilannousu
voitaisiin välttää. EU itse on sitoutunut vähentämään päästöjään 20
prosenttia vuoden 1990 tasosta mutta luvannut edetä 30 prosenttiin,
mikäli muut neuvotteluissa mukana olevat maat suostuvat riittävän
tiukkoihin vähennyksiin. Toistaiseksi Euroopan unioni taistelee
ilmastonmuutoksen pyörremyrskyjä vastaan lähes yksin, vaikka se
tuottaakin vain 14 prosenttia maailman kasvihuonekaasuista.
Suurimmaksi
hiilidioksidin tuottajaksi kohonnutta Kiinaa ei lasketa neuvotteluissa
teollisuusmaaksi vaan kehitysmaaksi. Tämä sopii kiinalaisille hyvin,
sillä kehitysmaiden päästörajoitusvelvoitteet määritellään selvästi
väljemmiksi kuin teollisuusmaiden. Kiina, Intia ja muut kehitysmaat
ovat kirkkain silmin lausuneet, että niille talouskasvu on ensisijainen
tavoite.
Maailman toiseksi suurin saastuttaja Yhdysvallat ei
puolestaan ratifioinut lainkaan aiempaa ilmastosopimusta, Kioton
pöytäkirjaa. Barack Obaman hallinto on suhtautunut
ilmastoneuvotteluihin edeltäjäänsä suopeammin, mutta käytännössä Yhdysvallat ei ole sitoutunut merkittäviin
päästövähennyksiin.
Euroopan unionin arvion mukaan maailmassa
tarvittaisiin päästöjen vähentämiseen vuosittain varsin kohtuulliselta
näyttävä summa, noin 175 miljardia euroa. Maailmanpankin entisen
pääekonomistin Nicholas Sternin vuonna 2006 Britannian hallitukselle
laatimassa raportissa arvioidaan, että jos ilmastonmuutosta ei hillitä,
se aiheuttaa pysyvän 5–20 prosentin laskun maailman
bruttokansantuotteeseen. Sternin mukaan vähennystoimet olisivat
taloudellisesti kannattavia, sillä niihin riittäisi prosentti maailman
bruttokansantuotteesta vuodessa. Toisaalta tavoitteiden riittävyydestä ja rahoituksesta ei ole päästy sovintoon, ja Sternin raporttia on syytä pitää ylioptimistisena, eikä se
ole luotettavuudeltaan parempi kuin samanniminen saksankielinen
viikkolehti.
Entä miltä tilanne näyttää Suomen kannalta? Päästörajoitukset eivät tuo kylmälle ja pimeälle maalle muuta kuin
rasitteita. Jos tuotannolliset olot entisestäänkin
vaikeutuvat, alkaa tapahtua niin sanottua hiilivuotoa, eli teollisuutemme
investoinnit siirtyvät maihin, joiden ilmastopolitiikka on
eurooppalaista löyhempää.
2. Ilmastomaksuista ja päästökaupasta tuotannonalakohtaiseen ominaispäästöjärjestelmään
Kööpenhaminan ilmastokokouksessa sovintoon päästiin käytännössä vain ilmastotukien myöntämisestä kehitysmaille ja varsinaisten ongelmien lykkäämisestä tulevaisuuteen. Tämä on ymmärrettävää, kun otetaan huomioon kokouksen lähtökohdat, jotka olivat täysin puolueellisia ja poliittisesti epäoikeudenmukaisia. Sopimusluonnosten ehdot eivät myöskään tukeneet teknistä evoluutiota.
Ensinnäkin (1) tilanne oli poliittisesti epäoikeudenmukainen, sillä
Kiina vaati sopimukseen sitoutumisesta 300 miljardin euron vuosimaksua
ja Intia sekä Afrikka toisen mokoman. Tämä merkitsi, että kehittyneet
maat yritettiin pakottaa siirtämään satoja miljardeja euroja verovaroja
kehitysmaissa toimiville, suuria voittoja tuottaville valtiollisille
yrityksille tai ylikansallisille firmoille niin sanottuina
ilmastomaksuina.
Samanaikaisesti näissä maissa toimivat firmat tekevät tuhansien miljardien voitot vuositasolla, ja Kiina on yksi
maailman harvoista maista, jonka talous globaalin laman keskellä
kasvaa. Lisäksi maan valuuttavarannot ovat niin suuret, että se voisi
suoraan valtion kassasta maksaa toimet, joilla ilmastotavoitteet
toteutetaan. Kiinassa myös lisätään koko ajan hiileen perustuvaa sähköntuotantoa.
Toinen (2) ongelma on, että
kokouksessa keskityttiin punnitsemaan lähinnä eri maiden tuottamia
hiilidioksidin kokonaismääriä, joiden pohjalta käydään päästökauppaa.
Tämä on täysin järjetön ja jopa tuhoisa lähtökohta.
Hiilidioksidin tuotantoa pitäisi arvioida siltä pohjalta, kuinka tehokkaasti hiilidioksidia tuottamalla on onnistuttu valmistamaan hyödykkeitä,
eli kuinka hyödyllistä tai jopa välttämätöntä se on. Esimerkin tästä
antaa nykyinen autojen hiilidioksidipäästöjen laskentajärjestelmä.
Autoille on säädetty veroja siltä pohjalta, miten paljon ne tuottavat
hiilidioksidia ajettua kilometriä kohti. Samaan tapaan myös
teollisuuden ja kotitalouksien hiilidioksidipäästöjä pitäisi
tarkastella siltä perustalta, miten paljon kasvihuonekaasuja esimerkiksi
terästonnin tai paperitonnin valmistus saa tuottaa tai miten paljon
hiilidioksidia saa syntyä asuntoneliöiden lämpimänä pitämisestä
tietyssä säätilassa.
Kokouksen lähtökohtana käytettävä
hiili-intensiteetti, jolla tarkoitetaan päästöjen suhdetta
bruttokansantuotteeseen, ei riitä ympäristötehokkuuden arvioimiseen,
sillä se ei kerro riittävästi esimerkiksi maatalouden päästöistä, jotka
ovat luontoperäisiä eivätkä ihmisen aiheuttamia. Niiden osuus on
kuitenkin huomattava. Australiassa tämä luku on arvioitu 14
prosentiksi ja Uudessa-Seelannissa jopa 50 prosentiksi päästöistä.
Kokonaispäästöjen ja maakohtaisten päästökattojen asettamisesta pitäisi siirtyä tuotannonalakohtaiseen ominaispäästöjärjestelmään, joka mittaisi päästöjen määrää jokaista tuotettua yksikköä kohti. Tämä
– antaisi kuvan saastumisen syistä,
– auttaisi arvioimaan saastumisen oikeutusta,
– ohjaisi kehittämään paremmalla hyötysuhteella toimivaa tekniikkaa ja
– estäisi hiilivuodon eli heikolla ilmastosuhteella toimivan tuotannon pakoa huonosta päästöpolitiikasta hyötyviin maihin.
Tällainen järjestelmä ottaisi huomioon kehittyneiden maiden kyvyn tuottaa hyödykkeitä hyvällä ilmastosuhteella.
Se, joka ei yltäisi riittäviin tehokkuusarvoihin, pitäisi velvoittaa
maksamaan sakkoa yhteiseen kassaan, josta sitten rahoitettaisiin
kansainvälisiä ilmastotavoitteita, esimerkiksi paremman tekniikan
kehittämistä.
Nykyjärjestelmässä asiaa arvioidaan lähinnä siltä pohjalta, mitkä ovat kunkin maan kokonaispäästöt
aivan riippumatta siitä, mitä niitä aiheuttava teollisuus tuottaa vai
tuottaako mitään. Tämä on absurdia, koska se johtaa käyttämään paljon
saastuttavaa tekniikkaa siellä, missä päästöoikeuksia on runsaasti
tarjolla, kuten Kiinassa ja muissa kehitysmaissa.
3. Hyvällä ilmastosuhteella toimivan tekniikan pelastaminen
Suomen ilmastopolitiikan pitäisi pelastaa hyvällä hyötysuhteella
toimivan suomalaisen teollisuuden edut. Samaten tärkeää on, että
tekninen kehitys taattaisiin luomalla kannuste vähäpäästöisille
tuotannontavoille.
Vihreiden ilmastoneuvottelijoiden auto käy
tyhjäkäyntiä. Ilmastomaksuilla he edistävät kehitysmaiden etuja luoden niille
helpotuksia, jotka koituvat viimein koko planeetan tappioksi. Tällaiset sanktiot hidastavat
hyvällä ilmastosuhteella toimivan tekniikan käyttöönottoa. Kestävän kehityksen takaisi markkinataloudelliseen tehokkuusajatteluun
sisältyvä pyrkimys parempaan hyötysuhteeseen sekä siihen liittyvä
tekninen evoluutio.
Nykyisessä ilmastopolitiikassa on anekaupan kaiku. Niin sanottu tiedostava väki ostaa pois omaa huonoa omaatuntoaan antamalla vaalipäivänä äänensä vihreille. Vihreät poliitikot puolestaan lentävät taivaan tuulissa maailman ympäristökonferensseihin samalla kun heidän äänestäjänsä ajelevat city-maastureilla, ja Ultra Bra soi stereoissa. Ilmastonsuojelusta on tullut osa hullujen hienostelua ja yksipuolisen kehitysavun antamista, ei juuri muuta.
