MAAHANMUUTTO

 

Maahanmuutto on johtamassa väestöjen vaihtoon Euroopassa. Tilastokeskuksen mukaan Suomeen muutti vuonna 2008 yhteensä 27 602 henkilöä. Samana ajanjaksona pois muutti 13 411 ihmistä. Maahanmuutosta johtuva väestönlisäys oli 14 191. Heistä turvapaikanhakijoita oli 4 035 ja kiintiöpakolaisia Suomen kansainvälisten sopimusten velvoittamat noin 750. Vuonna 2009 Suomeen arvioitiin saapuneen vähintään 8 000, eräiden arvioiden mukaan jopa lähes 10 000, turvapaikanhakijaa.

 

Yhdessä muun maahanmuuton kanssa siirtolaisuuden aiheuttama väestönlisäys oli viime vuonna noin 20 000 henkeä. Se on yli kolmannes maassamme vuosittain syntyvien lasten määrästä. Pääkaupunkiseudun eräillä alueilla vastasyntyneiden enemmistö alkaa olla maahanmuuttajataustaisia varsinkin muslimimaista tulleiden maahanmuuttajien suuren syntyvyyden vuoksi.

 

Kyseessä on suuri poliittinen mullistus, jonka seurauksista ja tarkoituksenmukaisuudesta ei ole yksimielisyyttä. Peruskysymys on, onko syytä vaihtaa väestöt länsimaissa. Onko siihen oikeutta, tarvetta tai halua?

 

Länsimaiden harjoittamaa siirtomaapolitiikkaa arvosteltiin aikoinaan valloituksenhalusta. Kun kolmannessa maailmassa räjähtäneen väestöpommin paineaalto kohdistuu nyt Länsi-Eurooppaan, ilmiö ei poikkea siirtomaaimperialismin ajoista. Suunta vain on käänteinen ja volyymi moninkertainen. Monta kulttuuria samalla alueella johti aikoinaan kilpailuun ja taisteluun voitosta, ja siitä saatiin jo tuolloin huonoja kokemuksia. Jokainen maahanmuuttohanke on pohjimmiltaan valloitusretki.

 

 

Maahanmuuton hinta

 

Periaatteellisten pulmien lisäksi ongelmia tuottaa hinta. Yksi vastaanottokeskuksessa oleva turvapaikka maksaa yhteiskunnalle noin 17 000 euroa vuodessa, jos tulija on aikuinen, 28 000 euroa, jos tulija on nuori, ja 50 000 euroa, jos tulija on lapsi. Yhden tällaisen paikan ylläpitoon kuluvat siis useammankin suomalaisen keskivertopalkansaajan valtionverot. Lisäksi kustannuksia kertyy muista sosiaalikuluista.

 

Suomen valtio otti vuonna 2009 lisävelkaa menojensa rahoittamiseksi 14 miljardia euroa. Vanhaa velkaa oli edellisen laman ajalta useita kymmeniä miljardeja. Työttömiä oli vuoden 2009 lopussa noin 270 000 ja työttömyysprosentti oli lähes 10. Tilastokeskuksen pienituloisuuden raja-arvona käyttämä niin sanottu köyhyysraja on 60 prosenttia mediaanitulosta, mikä tarkoittaa noin 13 800 euroa yhden hengen taloudessa. Suomessa tämän rajan alapuolelle jäi lähes 700 000 henkilöä eli 13,2 prosenttia väestöstä vuonna 2008.

 

Suomi ei ole rikas maa, jolla olisi varaa suureen hyväntekeväisyyteen. Monessa entisessä kehitysmaassa ja nykyisessä kehittyvässä maassa menee paljon paremmin: on lämmintä, aurinko paistaa ja olot ovat ihanteelliset esimerkiksi maanviljelyyn ja elintarvikkeiden tuotantoon. Silti monet kolmannen maailman maat pilaavat mahdollisuutensa ja käyvät uskontojen aiheuttamia sotia. Toisin on täällä Pohjolassa, jossa ankarat luonnonolot pakottavat ihmisiä järkiperäisyyteen.

 

 

 

Maahanmuuton aiheuttamat ongelmat eivät ole vain taloudellisia, aatehistoriallisia, ideologisia tai väestöpoliittisia. Syrjäytymisvaaraan joutuvat myös pienet eurooppalaiset kielet. Belgialaisen UCL-yliopiston sosiologi Olivier Servais on laskenut, että nykyisellä väestönkasvulla Brysselin kaupunki muuttuu muslimienemmistöiseksi viimeistään vuonna 2028. Islam aiheuttaa konflikteja kaikkialla, sikäli kuin terrorismi kuuluu islamin brändiin.

 

Maahanmuutolla on siis suuria turvallisuuspoliittisia, sosiaalipoliittisia, kulttuuripoliittisia, koulutuspoliittisia, työvoimapoliittisia ja talouspoliittisia seurauksia. Samaan aikaan viranomaisvalta koettaa estää maahanmuuton arvostelun ja vastustamisen, vaikka se puoliksi huomaamattaan salliikin erään kansallisen vähemmistön, nimittäin homoseksuaalien, parjaamisen monessa yhteydessä.

 

Maahanmuuttopolitiikan kaksinaismoralismi, syrjintähierarkiat ja maahanmuuttajien etujen asettaminen oman maan kansalaisten edelle johtuvat Euroopan unionin jäsenyydestä. Suomeen ei olisi säädetty turvapaikkaturismin mahdollistamaa ulkomaalaislakia, ellei EU olisi painostanut Suomea avaamaan maahanmuuton tulvaportteja. Maahanmuuton ongelmallisuus tiedetään useimmissa puolueissa, mutta sitä ei kehdata tunnustaa. Sen vuoksi asian ympärillä vallitsee sensuurin ilmapiiri. Suomalaisten EU-myönteisten poliitikkojen virheitä ja heidän kaksoisrooliensa pulmallisuutta varjellaan kuin valtiosalaisuutta tai Batmanin linnaa.

 

Pahinta on, että maahanmuutosta johtuvien vaikeuksien vuoksi suomalaiset ovat itse alkaneet käydä toistensa kimppuun maahanmuuton ongelmista ja väitetyistä eduista kiistellessään. Tällä tavoin maahanmuutto jakaa kansaa jo kantaväestön omassakin piirissä: ennen kuin maahan muuttaneet kansallisuudet ehtivät päätyä eripuraan kantaväestön kanssa. Suomalaisten jakautuminen on ymmärrettävää, sillä kaikki ihmiset eivät voi suojautua maahanmuuton varjopuolilta yhtä hyvin. Heidän selviytymiskykynsä riippuu muun muassa varallisuudesta ja koulutuksesta.

 

Vähiten maahanmuuttoa vastustavat tilastojen mukaan ne, joiden asema yhteiskunnassa on taloudellisesti turvattu ja jotka asuvat kalleimmilla alueilla. Eniten maahanmuuttoa vastustavat ne, jotka asuvat maahanmuuttajien suosimilla ghettoutuvilla alueilla. Miksi sitten ulkomaalaisvastaisuutta esiintyy eniten juuri monikulttuurisissa lähiöissä, vaikka usein väitetään, että läheinen kanssakäyminen vähentää ennakkoluuloja?

Harvardin yliopiston professori Robert Putnam on todennut erilaisuutta ja luottamusta tarkastelevassa teoksessaan Bowling Alone – The Collapse and Revival of American Culture (2000), että mitä voimakkaampi etninen diversiteetti yhteisössä vallitsee, sitä vähemmän yhteisön jäsenet luottavat toisiinsa. Diversoituneissa eli erilaistuneissa yhteisöissä ihmiset eivät Putnamin mukaan ainoastaan tunne epäluottamusta niitä kohtaan, jotka näyttävät erilaisilta, vaan ihmiset eivät luota myöskään niihin, jotka näyttävät samanlaisilta. Etnisen monikulttuurisuuden vaikutukset ovat siis kielteisempiä kuin on ajateltu. Putnam on käyttänyt suurissa monikulttuurisissa kaupungeissa yleistynyttä ”yksin keilailua” esimerkkinä sosiaalisen luottamuksen heikentymisestä ja nähnyt, että luottamuksen menetys on sitä suurempaa, mitä enemmän eri rotujen (race) edustajia yhteisössä asuu. Muun muassa tämä osoittaa vääräksi Gordon W. Allportin teoksessaan The Nature of Prejudice (1954) esittämän sosiaalipsykologisen oletuksen, niin sanotun kontaktihypoteesin, jonka mukaan läheisissä tekemisissä oleminen vähentää vastustusta ja ennakkoluuloja.

Kontaktihypoteesin puolustajille ei ole jäänyt muita mahdollisuuksia kuin turvautua perinteiseen tieteelliseen perääntymisen tapaan: oletus pätee vain tietyin ehdoin ja määrätyissä olosuhteissa, toisin sanoen, jos kontakti on ”pitkäaikainen, tasavertainen ja virallinen” – mitä se sitten maahanmuuton tapauksessa tarkoittaisikin; todennäköisesti vain suurin kustannuksin ylläpidettävää sopeuttamisen, mukauttamisen ja tulojensiirron järjestelmää.

Maahanmuuttajaryhmät ja oleskelun oikeus

Jaan maahanmuuttajat analyysissani kolmeen ryhmään. Ensimmäiseen (1) kuuluvat ne, jotka tulevat maahamme sosiaalisten suhteiden, esimerkiksi avioitumisen, tuloksena.

 

Toisen (2) muodostavat työperäiset maahanmuuttajat, jotka muuttavat maahan työnantajan ja -tekijän välisen sopimuksen sekä työvoimantarpeen perusteella. Tähän ryhmään eivät kuulu ne, joilla ei ole työsopimusta vaan joita valtio houkuttelee maahan ylimääräiseksi reserviksi perustellen muuttoa ”työvoimapulalla”.

 

Kolmas (3) maahanmuuttajaryhmä koostuu humanitaarisesta maahanmuutosta. Siihen kuuluvat YK:n pakolaisstatuksen saaneet noin 750 kiintiöpakolaista, joiden vastaanottamisesta Suomella on sopimus. Humanitaarisen maahanmuuton enemmistön muodostavat kuitenkin turvapaikanhakijat, joiden määrää ei ole rajoitettu. Heitä ennustetaan saapuvan maahamme jatkossa jopa 10 000 joka vuosi.

 

En vastusta kohtaan 1 eli sosiaaliseen kanssakäymiseen liittyvää maahanmuuttoa. Jopa Neuvostoliitosta ja muista itäblokin maista sai maahanmuuttoluvan avioitumisen kautta.

 

Myös kohdan 2 mukainen aito työperäinen maahanmuutto tulee sallia, mikäli se perustuu työvoiman ja asiantuntemuksen tarpeeseen eikä vastaavaa työvoimaa löydy suomalaisten omista riveistä. Työperäistä maahanmuuttoa tulee kuitenkin rajoittaa tarkoin, sillä se johtaa helposti Suomen kansalaisten edun sivuuttamiseen. Työvoiman tulee olla valtiovallan erityisessä suojeluksessa. Niinpä Suomessa työskentelyn pitäisi olla luvanvaraista, kuten Yhdysvalloissa, josta työ- ja oleskelulupaa pitää anoa. Suomessa näin ei ole, ja ongelma näkyy suomalaisten suurena työttömyytenä ja ulkomaisen työvoiman hyväksikäyttönä, jopa riistona.

 

Pulaa on Suomessa ollut vain halvasta työvoimasta. Valtion tulisi kannustaa työnantajia ottamaan palvelukseensa ensisijaisesti syntyperäisiä suomalaisia ja 40 vuotta täyttäneitä ihmisiä, joita nykyään syrjitään ikänsä vuoksi työnhaun käytännöissä. Ikäsyrjintä on yksi vaikuttavimmista diskriminaation muodoista.

 

Ongelmallisin maahanmuuttajien joukko on ryhmä 3: pakolaiset ja turvapaikanhakijat. Humanitaarinen maahanmuutto perustuu hyväntekeväisyyteen. Esimerkiksi maahan saapuvista somaleista hyvin suuri osa on osoittautunut luku- ja kirjoitustaidottomiksi. Kulut yhteiskunnalle ovat valtavat, ja kestää vuosia, ennen kuin kotoutettavat ovat toimintakykyisiä yhteiskunnassa. Tämä politiikka ei perustu maahanmuuttajien kykyyn tuottaa yhteiskunnalle vastiketta, vaan se on yksipuolista avun pois antamista. Suomella ei ole tällaiseen tukiopettamiseen ja taluttamiseen varaa työpoliittisesti huonossa tilanteessa.

 

 

 

Kumoan seuraavaksi yleisimpiä argumentteja, joilla maahanmuuttoa on koetettu puolustella.

 

 

1. Väite siirtomaa-ajan velasta

 

Ensimmäinen näkökanta, jolla humanitaarista maahanmuuttoa on koetettu perustella, on väite, että kehittyneillä hyvinvointivaltioilla olisi siirtomaapolitiikan ajoilta periytyvää moraalista velkaa kehitysmaille. Miten tämä pätee Suomen tapaukseen?

 

Suomi on yksi niistä alle kahdestakymmenestä maasta, jotka ottavat vastaan pakolaisia ja turvapaikanhakijoita. Todellisuudessa suomalaisilla ei ole moraalista eikä siirtomaaimperialismin ajan vääryyksiin perustuvaa velkaa toisille maille. Olemme itse olleet kahden valtion suurvaltapolitiikan kohde. Suomalaiset ovat saaneet oikeutta omalla kielellään vasta vuodesta 1863, eli vain kahta vuotta kauemmin kuin on siitä, kun orjuus poistettiin Yhdysvalloista.

 

Me emme ole myöhemminkään riistäneet mitään kehitysmaata, vaan olemme maksaneet esimerkiksi öljystä vientituotteilla tai valuutalla. Myös siirtomaaimperialismia harjoittaneissa maissa, kuten Britanniassa, Hollannissa ja Ranskassa, kannattaisi miettiä, onko oikein siirtää satoja vuosia sitten eläneiden sukupolvien teoista johtuvia moraalisia velkoja nykyisin elävien ihmisten maksettaviksi.

 

Nykyihmiset eivät ole kausaalisesti vastuussa edeltäjiensä teoista, ja keinulautaefektiin perustuva kompensoiva oikeus on kostoa. Se johtaa käänteiseen syrjintään ja kantaväestöjen katkeroitumiseen. Siirtomaapolitiikka myös edisti monien siirtomaiden teknistä, taloudellista ja poliittista kehitystä.

 

Yksipuolinen kehitysavun antaminen ei yleensäkään sovi valtioille, sillä valtioiden päätehtävä on omien kansalaisten edun edistäminen. Kehitysavun antaminen sopii kirkkojen tai Punaisen Ristin tapaisille järjestöille tai niille yksityishenkilöille, joilla on jotakin pois annettavaksi. Avun antamisen pitää perustua yksilöiden henkilökohtaiseen tahtoon – ei kaikkien ihmisten pakottamiseen, kuten veroina perittävien avustusten kanssa käy. Jokaisella on siis oikeus antaa omastaan niin paljon kuin haluaa mutta ei oikeutta antaa pois toisilta ihmisiltä verotettuja varoja, sillä niiden keruu perustuu ajatukseen, että ne palautuvat maksajien itsensä hyväksi.

 

Omassa maassamme siirtolaisille annettava apu on mennyt liian pitkälle, kun sosiaaliturvajärjestelmämme tukee paremmin ulkomaalaista turvapaikanhakijaa kuin Suomen kansalaista. Esimerkiksi jos suomalainen perhe joutuu työttömäksi, sille ei myönnetä lainkaan toimeentulotukea, mikäli perheellä on vähänkin helposti rahaksi muutettavaa varallisuutta, esimerkiksi auto tai moottoripyörä. Sosiaalitoimistoista vastataan, että pitää ensin myydä kaikki ja käyttää rahat, kunnes on rutiköyhä. Tällä tavoin yrittämis- ja omistamiskielteinen sosiaaliturvajärjestelmä edistää suomalaisten köyhänä pysymistä ja kurjistumista.

 

Mutta pakolaisille ja turvapaikanhakijoille sosiaalitoimistoista myönnetään toimeentulotukea auliisti, sillä he ovat yleensä vailla kaikkea varallisuutta ja täyttävät siten sosiaalilainsäädännön ihanteet. Niinpä heille luodaan erinomaiset edellytykset lisääntymiseen, kun taas suomalaisilla itsellään ei ole varaa edes lasten hankintaan. Ei tarvitse ihmetellä, miksi väestö kasvaa juuri maahanmuuttajien keskuudessa.

 

Tulos on, että Suomen sosiaaliturvajärjestelmä tukee paremmin vierasperäisiä maahanmuuttajia kuin suomalaisia ihmisiä, jotka maksavat järjestelmän ylläpidon veroina. Tämä puolestaan on vastoin meritokraattista eli ansaitsemiseen perustuvaa oikeudenmukaisuuskäsitystä.

 

 

2. Väite työvoimapulasta

 

Toinen argumentti, jolla usein puolustellaan humanitaarisesta maahanmuutosta johtuvaa siirtolaisten ylimäärää, on väite työvoimapulasta. Koko käsite on epäuskottava, sillä noususuhdanteenkin aikana Suomessa oli noin 100 000 työtöntä, ja nyt heidän määränsä on lähes kolminkertainen. Jos joillakin aloilla on pulaa koulutetuista ihmisistä, sitä ei voida poistaa humanitaarisella maahanmuutolla.

 

Työvoimareservin ylläpitäminen jotakin ennustettua tai tulevaisuudessa odottavaa työvoimapulaa varten on poliitikkojen hämäystemppu, tekosyy, jolla eräät poliitikot koettavat puolustella EU:n vuoksi höllennettyä turvapaikkapolitiikkaa. ”Työvoimapula” on kuin saippuapala, joka luistaa käsistä aina, kun siitä on saamassa otteen. Tai se on asia, jolla voitaisiin havainnollistaa koulujen raja-arvomatematiikkaa, sitä, että jotakin aina vain lähestytään mutta ei koskaan saavuteta.

Siinäkin tapauksessa, että työvoimapula yllättäisi joskus 2020-luvulla, kysymys kuuluu, mitä siirtolaisjoukot tekevät täällä odottamassa seuraavien 10 vuoden ajan. Työtilaisuuksien mahdollisesti koittaessa he ovat jo itse eläkeiässä ja holhottavia, aivan kuin siihen astikin. Kulut yhteiskunnalle ovat suunnattomat.

 

Myös tilastoennusteet työvoimantarpeesta, joka liittyy suurten ikäluokkien eläköitymiseen, ovat virheellisiä, sillä ne perustuvat pelkkien väestömäärien vertailuun eivätkä ihmisten kulutustasoa koskeviin tosiasioihin. Ei ole painotettu tarpeeksi sitä, että eläkkeellä ollessaan ihmiset eivät kuluta yhtä paljon kuin aktiivisessa työiässä. Näin ollen kysyntä ja työvoimantarve vähenevät, vaikka eläkeläisiä onkin suhteellisesti suurempi osuus kansasta.

 

 

3. Väite huoltosuhteesta

 

Kolmas argumentti, jolla koetetaan oikeuttaa maahanmuuttoa, koskee huoltosuhdetta. Huoltosuhde on lukuarvo, joka ilmaisee, kuinka monta ihmistä yksi työssä käyvä elättää itsensä lisäksi. Huoltosuhde lasketaan jakamalla työttömien ja työvoiman ulkopuolella olevien lukumäärä työllisten määrällä. Suomessa huoltosuhde on hieman yli yksi, mutta paikkakuntakohtaisesti arvot ovat 1:n ja 2:n välillä, eli vaikeimmissa työttömyyskunnissa yksi työssä käyvä elättää kaksi muuta henkilöä.

 

Maahanmuuton puolustelijat ovat väittäneet, että maahanmuuttoa tarvitaan huoltosuhteen parantamiseksi. Totuus on, että maahanmuuttajien keskuudessa huoltosuhde on heikompi kuin kantaväestön keskuudessa. Jotta maamme kokonaishuoltosuhde paranisi maahanmuuton tuloksena, huoltosuhteen tulisi olla maahanmuuttajien keskuudessa kantaväestöä parempi. Näin ei kuitenkaan ole, joten maahanmuuttoa ei voida oikeuttaa myöskään huoltosuhteeseen vetoamalla.

 

 

 

Vieraanvaraisuus ja huonossa asemassa olevien ihmisten auttaminen ovat tietysti jaloja asioita, mutta kenelläkään ei ole moraalista velvoitetta auttaa toisia omaksi velaksi. Nykyisin Suomi ja muut länsimaat velkaantuvat maahanmuutosta johtuvien kustannusten vuoksi. Britanniassa, Hollannissa, Ranskassa, Ruotsissa ja Tanskassa on saatu huonoja kokemuksia varsinkin muslimien sopeutumattomuudesta yhteiskuntaan. Toisaalta siirtolaisten aito halu rakentaa yhteiskuntaa on ollut kunnioitettavaa.

 

En vastusta maahanmuuttoa mielipiteenvaraisesti vaan historian antamien empiiristen todistusten perusteella, käytännön yhteiskuntaelämästä saatujen ajankohtaisten näyttöjen nojalla ja ideologiakriittisesti. Maahanmuuttajat eivät ole sellaisia suurisilmäisiä lapsia, jotka katsovat länsimaalaista ihmistä kuin uutta Jumalaa. Länsimaihin kohdistuvassa maahanmuutossa on kyse kehittyvien maiden ja teollistuneiden hyvinvointivaltioiden kilpailusta. Kolmannen maailman maat ovat laatineet kansallisia strategioita, mikä näkyy esimerkiksi islamilaisen kulttuurin tietoisena laajentumisen haluna.

 

Korulauseista huolimatta islamin nykykäytännöt ovat edelleen sellaisia, että vaaraan joutuvat länsimainen oikeuskäsitys, sananvapaus, seksuaalivähemmistöt, naiset ja lapset, demokratia, liberalismi ja valistusihanteet. Maahanmuutto ei ole länsimaille periaatteellisesti hyväksi. Maassamme oleva suuri ulkomaalaisväestö aiheuttaa turvallisuusriskin, mikäli jokin vieras valtio alkaa puolustaa Suomessa oleskelevien kansalaistensa asemaa.

 

Itse haluaisin pudottaa turvapaikanhakijoina tulevien maahanmuuttajien määrän nollaan siihen asti, kunnes jokaisella suomalaisella on työpaikka ja katto pään päällä ja maassamme tällä hetkellä olevat turvapaikanhakijat on kotiutettu tai kotoutettu ja osaavat suomen kielen. Myös hajonneet perheet pitäisi yhdistää takaisin lähtömaihin eikä Suomeen.

 

Maahanmuuttoa koskevassa keskustelussa on unohdettu, että maahanmuutto ei ole subjektiivinen oikeus, johon jokaisella ihmisellä olisi ilman muuta oikeus. Maassa oleskelun oikeus on erityisoikeus, joka perustuu myöntävän valtion suopeuteen. Jokaisella itsenäisellä valtiolla on tai ainakin pitäisi olla oikeus yksin päättää siitä, keitä se päästää rajojensa sisäpuolelle. Tämä on valtion suvereniteetin olemus.

 

Euroopan unionin jäsenyydestä johtuvien sitoumusten vuoksi Suomi ei voi enää päättää maahanmuuttopolitiikastaan täysin itsenäisesti, mutta esitykseni on, että eduskunta säätäisi turvapaikanhakijoille ja myönnettäville oleskeluluville määrällisen katon.

 

Johonkin raja on joka tapauksessa vedettävä. Mitä pikemmin ja tiukemmin raja piirretään, sitä parempi, sillä liian myöhään laitettuna se tekee paljon kipeämpää kuin ajoissa asetettuna. Nähdäkseni turvapaikanhakijoita ei pitäisi ottaa enempää kuin pakolaisia, joille on jo olemassa noin 750:n vuosikiintiö.