Politiikaksi sanotaan yhteisten asioiden hoitoa.
Enimmäkseen politiikka on kuitenkin vallankäyttöä, sillä yhteiset asiat
muodostuvat usein konflikteista. Niiden ratkaisemiseksi ja säätelemiseksi
yhteiskunnat järjestyvät valtioiksi ja julkisorgaaneiksi, jotka
käyttävät pakkovaltaa.
Oman politiikkakäsitykseni lähtökohta ja keskipiste on yksilö.
Yhteiskunnan ja valtion etu koostuu yksilöiden eduista. Siksi yhteiskunnan ja valtion tulee olla alistettuja ensisijassa yksilöille
eikä päinvastoin.
Politiikanteon menetelmäksi sanotaan länsimaissa demokratiaa
eli kansanvaltaa. Todellisuudessa kansanvallasta on tullut poliittisen vallan
käyttäjille ongelma. Ammattipoliitikot ja virkamiehet pohtivat, kuinka demokratia
voitaisiin kiertää, jotta he voisivat pitää oman valtansa. Niinpä demokratia on
koetettu rajoittaa mahdollisimman suppeaksi eli edustukselliseksi.
Edustuksellisessa demokratiassa uskotellaan, että
kansanvallan pitää rajoittua vaaleissa äänestämiseen neljän tai kuuden vuoden
välein. Tämän mukaan vaalit ovat eräänlainen vallankaappaus, jolla poliitikot
ottavat haltuunsa vallan ja pitävät sitä käsissään koko vaalikauden ajan. Tämä
ei ole demokratiaa vaan julkishallintoa. Periaatteessa jokainen puolue haluaa maksimoida kannatuksensa ja tulee siten tavoitelleeksi totalitaarista, tyrannian tai diktatuurin kaltaista valtaa, mikä on monipuoluejärjestelmän vastaista.
Poliitikoille merkitsisi kauheaa tilannetta, jos kansalaiset
todella käyttäisivät valtaa, eli ihmisten tahto ratkaisisi esimerkiksi sen,
millaista asuntopolitiikkaa maassamme harjoitetaan, paljonko maahanmuuttajia
otetaan ja kuinka verorahat käytetään: kehitysapuun, EU-jäsenmaksuun tai
ilmastomaksuihinko, esimerkiksi.
Jos ihmisten enemmistö saisi oikeasti päättää, moni asia
olisi varmasti toisin kuin nyt. Siksi ammattipoliitikot
ja hallintoviranomaiset pelkäävät vaaleja. Mikäli poliitikot vaihtuisivat, moni asia saattaisi muuttua uuteen suuntaan.
Vapaa viestintä: häiriö systeemissä?
Kansanvaltaan vetoamisesta on tullut surkea vitsi. On
naurettavaa kuvitella, että esimerkiksi Suomessa saisi omia tai yhteisiä
asioita hoidetuksi politiikan tai hallinnon kautta. Kansanvallan tarkoitus olisi kuitenkin varmistaa ihmisten
tahdon toteutuminen.
Poliittisen tahdon toteuttamiseksi on olemassa puolueita. Ne
tarkoitettiin alun perin foorumeiksi, joiden kautta ihmiset voisivat saada
mielipiteensä toteutumaan. Todellisuudessa puolueet eivät toimi kansanvallan
kanavina. Sen sijaan puolueet käyttävät jäseniään ja äänestäjiään oman
järjestöpoliittisen tahtonsa toteuttamiseen kannattajiensa nimissä.
Jos joku ihmettelee, miksi kansalaisten tahto ei toteudu
tässä tai tuossa asiassa, ”vaikka me elämme demokraattisessa maassa”, hänelle voidaan vastata, että demokratia on pelkkä
kupla. Todellista demokratiaa ei ole koskaan ollutkaan. Sen sijaan ratkaisee virkakoneiston ja talouselämän tahto eli byrokraattien ja rahakkaiden ihmisten etu.
Tähän perinteiseen demokratiakäsitykseen on tullut kuitenkin
särö. Ihmiset voivat nykyään viestiä, muodostaa ajatuksia ja yhteenliittymiä
niin poliitikkojen, talouselämän, virkavallan kuin tiedotusvälineidenkin ohi. Tämän ihanuuden on maailmaan luonut Internet ja sen piirissä leviävä vapaa viestintä.
Kansalaiset voivat esimerkiksi kuluttajina tiedottaa
toisilleen kehnoista tuotteista verkkokeskusteluissa. Poliitikkojen valheet
voidaan paljastaa blogikirjoituksissa. Ja ihmiset voivat vapautua viranomaisten
pelosta, kun he saavat tietää, että he eivät olekaan käsityksineen yksin vaan
heidän lisäkseen on paljon muitakin, jotka ajattelevat asioista samoin.
Kansallisliberaalin ajattelun lähtökohdat
Politiikan olemus on muuttumassa. Politiikan menetelmä –
kansanvalta – on nousemassa todelliseen kukoistukseen. Internetin mahdollistama
vapaa viestintä merkitsee kaikkien aikojen suurinta poliittista kumousta. Monet poliitikot eivät ole sitä vielä huomanneet, tai he koettavat
muista syistä roikkua vanhan vallan kahvassa kiinni. Sensurointipyrkimykset ovat
tämän valtapolitiikan viimeisiä kuolinkorahduksia.
Tulevaisuudessa poliittisen toiminnan pitää olla läpinäkyvää. Lisäksi kansalaisten mahdollisuudet ajaa asioitaan
paranevat, kun kaikki saavat tietää, mitä tässä maassa ajatellaan. Mahdollisuus
puhua toisten suulla vähenee, kun taas mahdollisuus saada oma äänensä kuuluviin
paranee. Samalla paranee myös puolueiden kuulo.
Poliittinen toiminta on vaikutusvaltaista taas. Edustamani laajan
demokratiakäsityksen mukaan politiikka ei ole pelkkää vaaleissa äänestämistä
vaan jokapäiväistä toimintaa. Tahdon valta on aina suurempi kuin
talouden valta. Talouselämä on omalakinen järjestelmä,
jolla on pelkkiä pyyteitä. Mutta ihmisillä on tietoisuus, jonka johdosta
he voivat toimia toisin kuin pelkkä reagoimaan pakottava talouselämä ja
hallinnon kontrollikoneisto pakottavat. Tätä sanotaan poliittisen vallan käyttämiseksi.
Kuten huomaat, kannatan kansanvaltaa ja yksilönvapautta.
Lisäksi olen kansallismielinen, sillä onnistunutta politiikkaa voidaan
käsitykseni mukaan tehdä vain kansallisvaltion kokoisen yksikön sisällä.
Juuri niistä muodostuu politiikkakäsitykseni.
1. Demokratia
Luonnehdin itseäni, paitsi demokraatiksi, myös
filosofiseksi anarkistiksi, sillä arvostelen edustuksellista demokratiaa ja haluaisin sen
laajenevan suoran kansanvallan suuntaan. Olen kirjoittanut aiheesta kirjan
nimeltä Filosofia räjähti, tulevaisuus palaa – Vähä katekismus filosofiselle
anarkistille, jossa pohdin valtion ja yksilöiden suhteita sekä vapaan
elämän haasteita niin oikeistolaisten kuin vasemmistolaistenkin
ajattelijoiden kannalta.
Kiintoisaa on, kuka nykyaikana on oikeistolainen tai vasemmistolainen. Ranskan suuressa vallankumouksessa luotu jako oikeistoon ja vasemmistoon on nähdäkseni vanhentunut. Alun perin oikealla istuivat rikkaat individualistit ja monarkistit ja vasemmalla köyhät
kollektivisoinnin kannattajat ja tasavaltalaiset. Nykyään
suurin osa ihmisistä on köyhiä mutta tavoittelee yksilöllistä elämäntapaa.
Kysymys kuuluu, minne he sijoittuisivat. Vastaus: kanssani samaan veneeseen, jossa minä jo olen!
Suoran demokratian luominen on välttämätöntä sen estämiseksi, että ihmiset turhautuvat, ajautuvat ulkoparlamentarismiin ja destruktiiviseen toimintaan. On selvää, että suoraa demokratiaa ei voida luoda paljoa, sillä ihmiset kyllästyisivät myös jatkuviin äänestyksiin ja osallistuminen jäisi epäedustavaksi antaen väärän kuvan kannatussuhteista. Purjevenesatamien rakentamisesta kiinnostuisivat lopulta vain veneilijät ja päiväkotien asioista lapsiperheet. Siksi tarvitaan edustuksellista demokratiaa, joka on hereillä koko ajan ja on kiinnostunut kaikesta. Pelkkä suora demokratia tekisi mahdottomaksi poliittisen johtamisen ja linjanvedon sekä sen, että johtajat kantavat myös vastuun. Ongelmana onkin juuri se, että edustuksellinen demokratia ei nyt toimi, ja se pitäisi saada toimimaan. Kansanedustajatkaan eivät nykyään tiedä, mitä esimerkiksi valtion omistajaohjausyksikkö puuhaa.
Hallinnon läpinäkyvyyden lisäämiseksi ja kansalaisilla olevien kontrollimahdollisuuksien parantamiseksi tarvitaan kuitenkin edustuksellista demokratiaa täydentäviä suoran demokratian muotoja, kuten veto-oikeudellinen kansanäänestys, jolla voidaan kumota eduskunnan säätämiä lakeja. Tämä olisi valtio-opillisesti perusteltua, sillä nykyään myöskään oppositio ei voi äänestää lakeja yli vaalien, kuten aikaisemmin, vaan lait tulevat voimaan hallituksen niin halutessa heti. Tämä on antanut hallitukselle despoottimaisen vallan, jota myös yritykset ovat koettaneet ostaa itselleen vaalirahoituksella.
On tullut esille myös useita korkeimpien virkamiesten väärinkäytöksiä, ja esimerkiksi vähemmistövaltuutetun, valtakunnansyyttäjänviraston ja oikeuskanslerin toimintaan on oltu viime aikoina erittäin tyytymättömiä näiden tahojen ajaessa yksipuolisesti Euroopan unionista johdeltuja politiikan tendenssejä suomalaisten ihmisten enemmistömielipiteiden vastaisesti. Vähemmistövaltuutetuksi on nimitetty laissa määrättyjä kelpoisuusehtoja täyttämätön henkilö valtioneuvoston erivapaudella, eikä oikeuskansleri puuttunut asiaan useista kanteluista huolimatta, vaikka tapauksessa rikottiin myös sukupuolten tasa-arvosta annettua lakia ja perustuslaillista yhdenvertaisuutta. Oikeuskansleri on antanut puhtaat paperit vaalirahoitusskandaalissa ryvettyneille, mikä on synnyttänyt johtopäätöksen, että Suomessa hallitus valvoo oikeuskanslerin toimien lainmukaisuutta. Näistä syistä tarvitaan suoraa demokratiaa: sekä valtakunnallisella että kunnallisella tasolla on järjestettävä korkeimpien virkamiesten valitsemis- ja erottamisvaaleja, joita voidaan luoda sähköistä äänestystä kehittämällä.
2. Arvoliberalismi
Poliittisessa aatehistoriassa nojaan liberalismiin. En tosin
kannata nykyliberalismiin liittyviä hyvinvointivaltioiden hajottamispyrkimyksiä. Liberalismini on arvo- ja sosiaaliliberalismia, ei
rajoista piittaamatonta talous- ja uusliberalismia.
Edustamaani klassista liberalismia erottaa globaalille
uusliberalismille tyypillisestä pääomien, työpaikkojen ja työvoiman siirtelystä
se, että klassiseen liberalismiin yhdistetään utilitaristinen hyötyajattelu, joka
tunnustaa kansallisen edun. Myös omasta mielestäni liberalismi eli
vapaamielisyys on hyvä juttu – mutta vain, kun sitä toteutetaan kansallisen
edun mukaisesti. Vastoin yleistä käsitystä utilitaristisessa seurausetiikassa hyvän mittapuuna toimiva onnellisuus ei ole vain toimijan omaa onnellisuutta vaan kaikkien niiden onnellisuutta, joita toiminta koskee. Näkemykseni mukaan globalisaatio ja uusliberalismi eivät ole edistäneet mahdollisimman monien etua ja onnellisuutta niin hyvin kuin kunkin kansakunnan omaan etuun ja onnellisuuteen tähtäävä paikallista itsemääräämisoikeutta korostava politiikka voisi edistää.
Vapaan ihmisen ja yhteiskunnan avioliitto on sitä, että voin luovuttaa itseni hallitsemisen yhteiskunnalle, kunhan yhteiskunta luopuu kaikesta hallinnasta minuun.
Arvoliberalismini koskee erityisesti seksuaalista vapautta ja sananvapautta, jotka ovat aineettomia oikeuksia. Näissä suhteissa yhteiskunnan pitää luoda ihmisille tasavertaiset mahdollisuudet toteuttaa itseään, ja yhteiskunnan pitää tukea ihmisten itsemääräämisoikeutta. Mutta yhteiskunta ei saa muokata yksilöitä seksuaalisesti tai mielipiteiltään paremmin yhteiskuntaan sopiviksi. Esimerkiksi seksuaalivähemmistöjä pitää kannustaa avoimeen ja vapaaseen elämään, sillä seksuaalisuus on suhde, joka ei voi lainkaan toteutua ilman, että ihmiset tietävät toisistaan. Siksi yhteiskunnan tulee tukea yksilöiden vapautumista niin kauan kuin yhteiskunta ei ole oikeasti vapaa.
3. Kansallismielisyys
Valistusfilosofien julistamat vapaus, tasa-arvoisuus ja
veljeys saatiin toteutumaan kansallisvaltioiden kautta. Vielä 1700-luvun
Euroopassa elettiin sääty-yhteiskunnassa, jossa maatalousväestö, työväki ja
talonpojat sekä eripurainen säätyläistö, porvaristo, papisto ja aatelisto riitelivät keskenään.
Vasta 1800-luvulla täyteen mittaansa kasvanut kansallisvaltioaate johti
yhteisen kansallisen edun tunnustamiseen: siihen, että yhteiskuntaluokat ja
kansan eri kerrokset saattoivat löytää yhteisen etunsa.
Kansallismielisyys lisäsi yhteiskunnallista tehokkuutta, sillä
se johti kiistelyn vähenemiseen. Nykyinen länsieurooppalainen hyvinvointivaltio
on kansallismielisen politiikanteon tulos.
Meidän aikanamme kansallisvaltioiden merkitystä vähätellään,
rajoja alennetaan, siirtolaisuus valtaa alaa ja kansallista etua puolustavia
haastetaan oikeuteen vääristä sanoista. Filosofisessa katsannossa tämä on
erittäin huolestuttava, jopa vaarallinen suuntaus.
Se voi pahimmillaan johtaa takaisin eripuraiseen Eurooppaan,
jossa yhteiskunta pirstoutuu luokkayhteiskunnaksi ja ihmisryhmät riitelevät
keskenään. Niinpä vastustan laajaa siirtolaisuutta ja
maahanmuuttoa. Jos rasismi lisääntyy Euroopassa, syyllisiä eivät ole
rasisteiksi haukutut kotimaidensa puolustajat vaan ne, jotka luovat syitä
rasismiin ajattelemattomalla väestöpolitiikalla.
On parempi kohdata konfliktit valtioiden rajoilla kuin antaa
niiden siirtyä kaduille, kujille ja työpaikoille, keskelle
kansalaisyhteiskuntia. Itse katson, että vahva ja identiteetistään tietoinen
kansallisvaltio takaa parhaiten hyvinvoinnin, rauhan ja turvallisuuden myös
nykyajan Euroopassa.
