Jukka Sakari Hankamäki

MONIKULTTUURISUUS

Monikulttuurinen yhteiskunta ei toimi. Kaikkialla, missä monta kulttuuria kohtaa samalla alueella, syntyy kilpailua ja taistelu voitosta. Myös Amerikassa, joka perustuu maahanmuuttoon, sopu on saatu aikaan verenvuodatuksen kautta. Sama pätee siirtomaaimperialismin aikaan: joku päätyi voitolle ja jonkun toisen oli väistyttävä.

Yhdysvaltalainen politiikantutkija ja monen presidentin neuvonantajana toiminut professori Samuel P. Huntington totesi kirjassaan The Clash of Civilisations, että moninapaisessa maailmassa lähes kaikki konfliktit paikantuvat kulttuuripiirien rajoille. Esimerkkinä tällaisesta raja-alueesta on Balkan, joka on toiminut eurooppalaisen kulttuurin ja Lähi-idälle tyypillisen muslimikulttuurin puskurivyöhykkeenä. Toisen esimerkin tarjoaa Puola, joka jakaa länttä ja itää kristillisessä maailmassa. Kolmas esimerkki löytyy Indokiinan alueelta, jossa kohtaavat siirtomaaimperialismin länsimaiset vaikutteet sekä Kaukoidän kulttuurit. Huntingtonin mukaan useimmissa nykyisissä konflikteissa on osapuolena islam.

Monikulttuurinen yhteiskunta vähentää yhteiskunnallista tehokkuutta erimielisyyksien, kielipulmien ja muiden kitkojen kautta. Parhaiten toimii yksimielinen yhteiskunta. Siksi politiikan piirissä pyritään yksimielisyyteen. Olisikin järjetöntä pyrkiä erimielisyyteen, sillä politiikan olemus on yksimielisyyden tai ainakin sovinnon tavoittelu.

Monikulttuurinen yhteiskunta on koettu ongelmaksi aina. Kun Eurooppa kaupungistui 1800-luvulla, tätä niin sanottua modernisaatiota seurasi monikulttuuristuminen. Yhteiskunnan oli monipuolistuttava, sillä erilaiset ihmiset joutuivat tekemisiin toistensa kanssa. Tämä vaati arvotoleranssia ja erilaisuuden sietämistä. Ne koettiin hinnaksi teollistumisesta.

Kohtuullisessa määrin moniarvoistumisessa on paljon hyvää. Se on arvoliberalismin osa. Nykyaikana ongelma on, että monikulttuurisuutta ei pidetä enää sivuseurauksena jostakin tärkeämpänä pidetystä asiasta, vaan sitä koetaan tuottaa tavoitteellisesti. Monikulttuurisuus mielletään itseisarvoksi, vaikka se ei sitä olekaan. Todellisuudessa monikulttuurisuutta pitää arvioida vain koituvien haittojen ja hyötyjen perusteella.

Miksi sitten monikulttuurisuus ei ole itseisarvo eikä sovi politiikan päämääräksi, jonka varaan voitaisiin rakentaa monikulttuurisia strategioita? Aloitan monikulttuurisuuden arvostelun katsauksella historiaan.

Monikulttuurisuuden historiaa

Vielä 1600-luvulla Euroopassa elettiin feodalismin ja ruhtinaskuntien sääty-yhteiskunnassa, jossa yhteiskuntaluokat kamppailivat keskenään: oli työväenluokka ja maatalousväestö sekä papisto, porvaristo ja eripurainen aatelisto. Vasta kansallisvaltioaate teki mahdolliseksi sen, että ihmiset saattoivat löytää yhteiset etunsa sekä puhaltaa samaan hiileen. Niin he tekivät saadakseen vapauden, veljeyden ja tasa-arvon ihanteet toteutumaan. Lopullisesti tämän mahdollisti hegeliläinen kansallisvaltio 1800-luvulla. Kansallisvaltio koettiin siis Järjen instrumentiksi, jonka kautta voitiin toteuttaa valistusihanteita, liberalismia ja demokratiaa.

Tämän kehityksen katkaisi sosialistinen liikehdintä, joka pyrki jakamaan kansakuntaa ja erottamaan työväestön ja työnantajat kansallisvaltioiden sisällä. Kansallismielisyyden radikalisoituminen natsismiksi johtui sosialismin ja kommunismin uhasta.

Globalisaation ensimmäinen aalto, eli 1800-luvun modernisaatiokehitys, katkesi ensimmäiseen maailmansotaan. Eurooppalaisen kulttuurin kehitys palasi liberalisoitumisen tielle vasta 1920-luvulla, mutta vain hetkeksi. Sen veti uudelleen jäähän 1930-luvun natsismi. Toisen maailmansodan jälkeen monikulttuuristumisen esti kylmä sota, jota jatkui 1980-luvun lopulle saakka.

Globalisaation toisen aallon, eli nykyisen monikulttuuristumisen, ihanteet juontavat juurensa kommunismin kukistumisesta. Sen lähtölaukauksia olivat Berliinin muurin murtuminen 9. marraskuuta 1989 sekä kaksi vuotta myöhemmin tapahtunut Neuvostoliiton hajoaminen. Jotkut puhuivat tuolloin kommunismin ja fasismin paiskaamisesta lopullisesti historian romukoppaan – eräät jopa ”historian lopusta”, mihin liittyi oletus, että kapitalismi, liberalismi ja demokratia olivat vakiintuneet pysyväksi ja ikuiseksi yhteiselon muodoksi.

Mutta tilalle astui uusi ihanteellisuus, joka näyttää menevän yhtä pahasti mönkään kuin sitä edeltäneetkin oppijärjestelmät. Kapitalismi ja globalisaatio synnyttivät rajoista piittaamattoman pakkokansainvälistämisen sekä siirtolaisuutta ja kansainvaelluksia lietsovan monikulttuurisuuden ihanteen. Historia ja sen dynaamista liikettä aiheuttavat tekijät, kuten etniset ja ideologiset erot, jäivät kuitenkin edelleen voimaan, ja niinpä myös historia on jatkanut itsensä toistamista. Esimerkin siitä tarjoavat entisen Jugoslavian alueella koetut konfliktit.

Onkin pelättävissä, että 2000-luvun globalisaatio johtaa samanlaisiin heimosotiin, jotka leimasivat viime vuosisadan puoliväliä ja joille kylvettiin siemen jo ensimmäistä maailmansotaa edeltäneellä modernin teollistumisen ja siihen liittyneen globalisaation aikakaudella. Ei ole ihme, että myös Euroopan annus mirabilis – vuosi 1989 – johdatti Balkanin maat suoraa päätä takaisin vuoden 1914 tilanteeseen: ratkomaan etnisiä kiistoja sisällissodan keinoin. Ei ollut kulunut kauaa Sarajevossa vuonna 1984 järjestetyistä rauhaa ja harmoniaa symboloivista olympialaisista, kun kaupungin kaduilla virtasi jälleen veri. Tämä osoittaa, kuinka nopeasti monikulttuurisen kanssakäymisen hauras pintasilaus voi karista pois osoittauduttuaan vain keinotekoiseksi kulissiksi. Väkivallanteot eivät johtuneet ainoastaan Slobodan Miloševićin toimeenpanemasta nationalismin lietsonnasta, jolla hänen arveltiin pönkittäneen omaa asemaansa ja vältelleen muissa kommunistimaissa väistymään joutuneiden johtajien kohtaloa. Bosnia-Hertsegovinan vuosina 1992–1995 käyty sota heijastelee ensisijaisesti sitä, että kyse oli aidoista eturistiriidoista ja että etnisten erojen sisältämät merkitykset, kulttuurierot ja kansallismielisyys elävät syvällä ihmisten tajunnassa ja lihassa.

Myös ennen ensimmäistä maailmansotaa Balkanin maat muodostivat samanlaisen puskurivyöhykkeen ja etnisesti monikulttuurisen yhteiskunnan kuin esimerkiksi Puola tai Indokiinan siirtomaat Kambodža ja Vietnam. Myös Jugoslavia oli monikulttuurinen yhteiskunta serbeineen, kroaatteineen, muslimeineen ja kristittyineen. Kun päälle lisättiin vielä eräänlaista pseudouskontoa eli kommunismia, pöytä väkivallanteoille oli katettu.

Jos vuosi 1989 muodostikin totalitarismien toivotun päätepisteen, vuoden 2001 terrori-iskut puolestaan antoivat lähtölaukauksen kuluvalle vuosisadalle. Ne olivat siis uudet ”Sarajevon laukaukset”. Ne olivat merkkejä nykyisen monikulttuuristumisen ja globalisaation toisen aallon ongelmista – ja samalla alkusysäys terroristien ja järjestäytyneen yhteiskunnan väliseen sotaan.

Usein sanotaan, että poliitikot vetoavat nykyään nationalistisiin tunteisiin vain kääntääkseen huomion pois ”olennaisista asioista”. Poliitikkojen väitetään käyttävän nationalismia myös hyväkseen. Tosiasiassa etniset ja kansalliset erot sekä intressit eivät ole tekosyitä, vaan ne ovat juuri noita olennaisia asioita. 2000-luvun siirtolaisuus voi johtaa samanlaisiin vuosikymmeniä kestäviin sotiin kuin lisääntynyt kansainvälistyminen ennen ensimmäisen maailmansodan alkua. Kommunismista ja fasismista vapautumisen kausi jäisi siten ainoastaan tilapäiseksi hengähdystauoksi, ja edessä olisi uusi vainojen ja etnisten levottomuuksien aika.

Historiallisesti katsoen monikulttuurisuuden vaatiminen on uusi ilmiö. Historia ei tunne paljoakaan tapauksia, joissa monta kulttuuria tai etnistä kansakuntaa elävät sovussa keskenään. Menneisyyden tarjoamaa todistusta ei voida tietenkään pitää osoituksena siitä, että asiat niin ollessaan olisivat välttämättä oikeudenmukaisesti. Mutta tämä antaa näytön siitä, että ihmiset eivät ole ainakaan vapaaehtoisesti järjestyneet monikulttuurisen mallin mukaisesti: he eivät ole ilman ulkoista pakkoa perustaneet sellaista monikulttuurista yhteiskuntaa, jossa eri kansat, kulttuurit ja rodut eläisivät harmonisesti yhdessä, tai ainakaan se ei ole onnistunut ilman riitoja ja uhrauksia.

Näyttöä epäonnistumisista antavat entisen Jugoslavian alueella koetut etniset puhdistukset, Etelä-Afrikan rotusorto sekä jo alun perin ”monikulttuurisen” Yhdysvaltain sisäiset sodat ja rotulevottomuudet. Monikulttuurisuuden toteuttaminen on vaatinut ponnistuksia ja voimavaroja, eikä sen elämää rikastuttavista eduista ole etnisissä yhteyksissä näyttöä. Esimerkin tarjoaa maahanmuuttajien ghettoutuminen kaikissa maailman suurkaupungeissa. Ilmiö on ymmärrettävä: jos esimerkiksi suomalaiset joutuisivat asumaan Somalian Mogadishussa, he alkaisivat varmasti hakeutua toistensa pariin pyrkien muodostamaan yhteisön, jossa heillä on oma suomalainen kulttuuri.

Oma kulttuuri on ihmisille rakas. He haluavat sitoutua sen edistämiseen järjellään ja sydämellään. Kaikki muu on todellisen omaleimaisuuden pois riistoa. Pahiten tämä näkyy siinä, että monikulttuuristumisen myötä pienet vähemmistökulttuurit ovat kuolemassa. Esimerkiksi monikulttuurisuuden Mekassa, yliopistossa, jossa kansainvälisyyttä on pidetty itseisarvona, toimii jo laitoksia, joilla ei ole enää lainkaan syventävien opintojen opetusta suomen kielellä. Tällainen kehitys ei tue suomalaista kulttuuria.

Monikulttuurisuus on useasti johtanut konflikteihin, jotka ovat vain heikentäneet kansakuntien toimintakykyä. Tiesivätkö muka Pohjois-Amerikan intiaanit asuvansa USA:ssa ennen Kolumbuksen jälkeistä aikaa? Entä ymmärsivätkö Australian aboriginaalit oman kulttuurinsa alkeellisuutta ennen James Cookin rantautumista heidän kotitanhuvilleen? Monta kulttuuria yhdessä ja samassa paikassa näyttää olevan mahdottomuus ilman, että niiden välille syntyy kilpailua ja taistelu voitosta. Myös siirtolaisuus on pohjimmiltaan valloittamista, tapahtuupa se sitten löytöretkien tai ”työperäisen maahanmuuton” verukkeella. Siksi on ihmeellistä, että muutamat poliittiset tahot koettavat edistää etnistä monikulttuurisuutta ja maahanmuuttoa jopa erilaisin pakkotoimin. Edessä lienee aika, jolloin kissanpoikien silmät avautuvat myös monikulttuurisuutta rakentamaan pyrkivässä Euroopan unionissa.

Miksi monikulttuurisuus ei toimi?

Globalisaatio, monikulttuurisuus, internatsismi ja maahanmuutto ovat kaikki saman ilmiökokonaisuuden puolia. Ne perustuvat sekavaan ideologiaan, jonka takana ei ole mitään kirkasta eikä selvää filosofiaa: ajattelua, joka perustuisi järkeen ja ihmisten hyväksymiin tavoitteisiin. Monikulttuurisuuden ideologian käsikassara on Euroopan unioni. Sen hallintobyrokraatit pitävät kulttuurista sekoittamista itseisarvona. On kuitenkin helpompi tehdä akvaariosta kalakeitto kuin saattaa kalakeitto takaisin akvaarioksi.

Globaalilla tasolla voidaan luonnollisesti vaikuttaa moniin maailmanlaajuisesti tärkeisiin asioihin, kuten ilmastonmuutokseen. Sen sijaan muiden asioiden hoitamiseen kansainvälinen päätöksentekotaso on liian etäinen ja mittasuhteiltaan väärä. Myöskään ilmastokokouksissa ei ole päästy sopimuksiin muusta kuin ongelmien lykkäämisestä, ja ne ovat muodostuneet kehitysavun raharuleteiksi. Esimerkiksi Suomi sitoutui antamaan ilmastotukea kehitysmaille 110 miljoonan euron verran Kööpenhaminan ilmastokokouksessa vuonna 2009, mutta pääasiasta eli kasvihuonepäästöjen vähentämisestä ei päästy yksimielisyyteen.

Nykyisenä globalisaation aikana voimaan uhkaa jäädä vain paikallistaso ja maailmanlaajuinen taso, kun kansallisvaltioita heikennetään. Paikallisen sopimisen tasolla ihmisiltä puuttuu kuitenkin vaikutusvalta hyvinvointiyhteiskunnan turvaamiseksi, ja globaali taso on pienten ihmisten ja kansojen tavoittamattomissa. Hyvinvointiyhteiskunta voidaan säilyttää vain kansallisella päätöksentekotasolla. Siinä tehtävässä kansallisvaltiot ovat edelleenkin hegeliläisiä järjen työvälineitä. Myös ympäristöongelmien korjaamista koskevan työn tekijäksi kaivataan kansallista tasoa. Kansallisvaltioita tarvitaan siis lähes kaikkien pulmien ratkaisemiseen, ja ilman kansallisvaltioita ja niiden rajoja syntyy suuria ongelmia.

On tärkeää, että etniset konfliktit kohdattaisiin edelleenkin kansakuntien rajoilla eikä niitä siirrettäisi kansallisvaltioiden sisäpuolelle, kuten monikulttuurisessa yhteiskunnassa uhkaa käydä. Nykymaailmassa valtiot eivät erotu enää toisistaan aseiden eivätkä rahan perusteella. Nykyisenä globalisaation ja kapitalismin aikana, jolloin aseet ja raha alkavat olla kaikkialla samanlaisia, maailman valtiot erottuvat toisistaan kulttuurien, esimerkiksi uskontojen, perusteella.

Islamin ongelmat

Uskonnot ovat normatiivisia ja irrationaalisia moraalijärjestelmiä, ja niillä on huomattavia eroja, joiden vuoksi niitä ei pidä arvottaa yhtä oikeutetuiksi. Filosofisesti ja puolueettomasti tarkastellen uskontoja ei ole syytä pitää yhdenvertaisina. Tilastot kertovat, että vuosina 1968–2005 uskonnollisen terrorismin uhreina kuoli 11 839 ihmistä (The Encyclopedia of Terrorism 2007), ja Yhdysvaltain viranomaisten mukaan uskonnollisista ryhmistä eniten terrorismia harjoittivat sunnimuslimit vuonna 2006. On väitetty, että ongelmat eivät johtuisi suoraan islamista, mutta tosiasiassa terrorin motiivit syntyvät islamilaisissa maissa hallitsemattoman väestönkasvun aiheuttaman kurjuuden vuoksi, ja sen takana vaikuttavat islamin seksuaalipoliittiset lisääntymisnormit.

Islamin kytkee politiikkaan se, että islamiin kasvaminen tai kääntyminen johtaa vain harvoin uskonnollisuuteen. Hurskaaksi ja oppineeksi muslimiksi tulo kestää monta kymmentä vuotta, ja siksi islamin omaksuminen johtaakin useimmiten vain poliittiseen islamiin. Tavallisen rivimuslimin ei tarvitse olla aseellisen jihadin eli pyhän sodan harras kannattaja, eikä hänen tarvitse ymmärtää islamilaisen ideologian tai uskonnon syvintä olemusta. Hänen mobilisoimisekseen riittää, että hän tietää turvaavansa perheensä ja itsensä toimeentulon.

Juuri näin voidaan selittää, miksi suuri osa muslimeista antaa hiljaisen kannatuksensa terroristijärjestö al-Qaidalle, kun asiaa tiedustellaan heiltä katugallupeissa Egyptin, Jordanian ja Syyrian kaltaisissa länsimaalaistuneissakin muslimimaissa. Tämä on luonut pohjan islamilaisen aatteen radikalisoitumiselle myös Euroopassa. Taloudellisen ja poliittisen kurjuuden keskellä uskonnollisperäinen radikalismi yhdistyy järjestäytyneeseen rikollisuuteen ja valtiollisiin separatismiliikkeisiin. Tämä näkyy erityisesti Pohjois-Kaukasuksella, jossa asuu paljon muslimeja.

Esimerkiksi Afganistanista lähtöisin olevien huumeiden käyttäjiä on pelkästään Venäjällä arviolta kuusi miljoonaa, ja laittoman liiketoiminnan harjoittajia on moninkertainen määrä. Rikollinen bisnes leviää uskontoa savuverhona käyttäen, ja lisäksi toimintaan yhdistyy poliittisia tavoitteita valtiollisten irtautumispyrkimysten ja islamilaisen elämäntavan edistämisen muodossa. Näin on tällä hetkellä esimerkiksi Ingušiassa ja Tšetšeniassa. Alueellisen itsemääräämisen sijasta ryhmien päämäärät ovat levinneet paljon laajemmalle, ja terrori on haluttu ulottaa koko Venäjälle maailman huomion saamiseksi näille pienille tasavalloille. Tällä tavoin alun perin vähäpätöisinä pidetyt ääriryhmät ovat tosiasiassa muuntaneet toimintansa maailmanlaajuisen jihadin ilmentymiksi. Kansainvälistynyttä väkivallan aatetta on puolestaan vaikea tukahduttaa, sillä aatteen leviämisen syyt eivät katoa, vaikka ideologiset johtajat tai ryhmät eliminoitaisiin.

On myös ilmeistä, että suuri osa islamiin liittyvästä väkivallasta sikiää niin sanotusta oikeauskoisesta islamista. Israelilaisen konfliktintutkimuslaitoksen tutkija Shmuel Bar on arvostellut kirjassaan Warrant for Terror (2006) islamin roolin väheksymistä terrorismissa, sillä vähättely jättää huomiotta erityisesti islamiin liittyvän käsitteen din wa-dawlah, jonka mukaan islam ohjaa politiikkaa. Islamilaisen terrorismin motiivi tulee uskonnollisista määräyksistä, fatwoista, ja terroristit ovat itse korostaneet toimineensa, kuten fatwat käskevät. Professori Vincenzo Olivetin teoksessaan Terror’s Source (2002) esittämän näkemyksen mukaan uskonnon roolin peittely sivuuttaa myös wahhabi- eli salafisti-liikkeen leviämisen ja sen hallitsevan aseman sunniterrorismissa.

Monien muslimimaiden hallitukset ja terroristit paiskaavat käytännössä kättä, aivan niin kuin islam ja politiikkakin löytävät toisensa aina kun kyse on yhteisen vastustajan, esimerkiksi Israelin, Yhdysvaltain tai muiden läntisten teollisuusmaiden kohtaamisesta. Hallitukset ja terroristit ovat uskonveljiä, eikä hurskas muslimi nosta asettaan toista muslimia vastaan. Tämä näkyy esimerkiksi siinä, miten Pakistan käytännössä suojelee alueellaan olevia terroristeja julistamalla heidän majapaikkansa länsimailta suljetuksi kaistaleeksi, jolla on vaarallista oleskella. Tällä turvallisuuden varjelullaan Pakistan takaa terrorismin jatkumisen, ja koskemattomuutensa se varmistaa ydinasepelotteellaan.

Suomessa ja muissa länsimaissa eräät asioista tietämättömät ovat kyynelehtineet Iranin ydinaseohjelman ja ydinaseiden leviämisen vuoksi. Totuus on kuitenkin paljon synkempi: todellisuudessa myös Iranilla on jo ydinase, samoin esimerkiksi Saudi-Arabialla, Kuwaitilla, Malesialla ja Egyptillä. Se vain sijaitsee Pakistanissa. Pakistanin ydinase, jonka se hankki ydinsulkusopimusta ja ydinkoekieltoa rikkoen, on nimittäin muslimimaailman yhteinen. Se rakennettiin muiden arabimaiden öljymiljoonilla, ja sitä käytetään kollektiivisesti vääräuskoisten pelotteluun.

Näin selittynee myös se, miksi muslimimaailman ydinase on Lähi-idän maista takapajuisimmalla: Pakistan toimii laukaisualustana, josta on hyvä kantama niin Eurooppaan, Venäjälle, Intiaan ja Kaukoitään kuin pohjoisnavan ylitse Amerikkaan. Ydinpommi ei ole Pakistanin poliittisen omavaltaisuuden merkki, kuten usein väitetään, vaan se on osoitus muslimimaiden yksituumaisuudesta ja suunnitelmallisesta asettumisesta ydinaseriisuntaa vastaan. En halua väittää, että Venäjän tai Yhdysvaltain ydinaseet olisivat Pakistanin pommia ystävällisempiä, mutta ydinaseiden käytön kynnys on kylmän sodan vuosista laskenut, sillä helvetinkone on karannut valtioiden kontrollista, ja epätoivoinen hallitus turvautuu ydinholokaustiin paljon todennäköisemmin kuin järkiperäisesti toimiva.

Miksi monikulttuurisuus johtaa monokulttuuriin?

Huolestuttavaa on, että 2000-luvulla konfliktit ovat siirtyneet kulttuurien puskurivyöhykkeiltä ja rajoilta keskelle kansalaisyhteiskuntia, ja keskeinen syy tähän on siirtolaisuus. Syyllisenä globalisaatioon ja maahanmuuton varjopuoliin nähdään usein liberalismi, vaikka todellinen syypää on uusliberalismi. Mitä eroa näillä kahdella sitten on? Klassinen liberalismi tunnustaa aateveljensä utilitarismin eli hyötyopin, joka tähtää kansalliseen etuun. Sen sijaan uusliberalismi ei tunnusta kansallista etua vaan kattaa vain kapitalismin, suuryritysten vallan ja väestöjen hallitsemattoman siirtelyn.

Keskeinen kysymys on, miksi myöskään niin sanottua sosiaalista globalisaatiota eli monikulttuurisuutta ei pitäisi edistää. Vastauksia on kolme.

1) Olisi naiivia kuvitella, että vuosisatojen aikana luodut kulttuurit olisivat ylipäänsä siirrettävissä maasta toiseen.

2) Monikulttuurisuudesta seuraa konflikteja.

3) Monikulttuurisuuden tavoittelu johtaisi siihen, että omaleimaisista kulttuureista jouduttaisin hiomaan särmät pois suvaitsevuuden ja yhteensovittamisen merkiksi.

Väitteeni on, että monikulttuurisen yhteiskunnan tavoittelu johtaa paradoksaalisesti yksiaineksiseen yhteiskuntaan, monokulttuuriin. Se ei ole enää kansallisvaltioiden kaltainen, säilyttämisen arvoinen ja rikas yhtenäiskulttuuri vaan pilalle hapatettu, pyöristelty ja orwellilaistettu monoliitti, joka lainehtii maailman ympäri ulottuvana Neuvostoliittona. Monikulttuurisuuden ideologia on sukua kommunismille, vaikka se nyt syntyykin globaalin kapitalismin tuloksena.

Ne, jotka arvostelevat kapitalismiin liittyvää globalisaatiota, kannattavat usein monikulttuurista yhteiskuntaa, vaikka nämä ovat toistensa käänteispuolia. Ristiriitaista onkin, että ne (lähinnä vihervasemmistolaiset) tahot, jotka arvostelevat Coca-Colaa ja Disneylandia, vaativat kuitenkin monikulttuurisuutta, joka on sekin eräänlainen yhtenäiskulttuurin muoto: kapitalistinen totalitarismi, joka poikkeaa kommunistisesta yhtenäisvaltiosta vain sikäli, ettei sosialistisista maista saa purkkaa eikä sukkahousuja.

Se, että nykyajan vihervasemmisto vastustaa äänekkäästi globalisaatiota mutta ei muista puolustaa sen vastakohtaa eli kansallismielisyyttä, on aivan samanlaista kuin 1970-luvun edistyksellisten halu hinkua maailmaan rauhaa mutta unohtaa kommunistimaiden ydinaseet.

Monikulttuurisuuden käytännöt ja kompensoivan suvaitsevuuden ongelma

Kansallisvaltioiden järjestelmä takaa parhaiten rauhan, vapauden ja ihmisoikeudet maailmassa. Kansallisvaltioiden kautta on saatu toteutumaan sekä liberalismi, demokratia että valistusihanteet, ja siksi kansallisvaltiot ovat puolustamisen arvoisia.

Tämä näkyy parhaiten kansallisten vähemmistöjen asemassa. Esimerkiksi seksuaalivähemmistöjen tilannetta on voitu edistää parhaiten länsimaisen liberalismin kautta. Homojen oikeudet ovat kohentuneet lähinnä angloamerikkalaisen vapaamielisyyden piirissä. Sen sijaan sosialismin väitetyistä tasa-arvon pyrkimyksistä ei ole ollut juuri mitään hyötyä tässä prosessissa. Homojen asema on edelleenkin kehno entisissä sosialistimaissa: sosialistisen ideologian pohjalta harjoitetun pakottamisen ja yksilöllisyyden riiston merkiksi.

Suurimman uhan kansallisille vähemmistöille ja länsimaiselle liberalismille muodostaa islam, joka pyrkii levittäytymään Euroopassa käyttäen hyväkseen monikulttuurisuuden ideologiaa. Todellisuudessa islam tavoittelee jalansijaa keinoilla, jotka heikentävät kulttuurista moniarvoisuutta ja liberalismia. Ensi töikseen muslimit haluaisivat syödä pois länsimaisen sananvapauden. Erään vastauksen heille on antanut itävaltalais-brittiläinen filosofi Karl Popper, joka on sanonut, ettei suvaitsemattomuutta pidä suvaita.

Sen sijaan tätä nykyä Britanniassa toimii Koraaniin perustuvia sharia-oikeuksia. Hollantilainen kansanedustajaehdokas ja sosiologian professori Pim Fortuyn puolestaan pelkäsi, että ennen pitkää varkailta katkottaisiin kädet ja homojen päälle kaadettaisiin sharia-lain määräämä kivimuuri myös perinteisesti vapaamielisessä Amsterdamissa. Muuan kansalaisaktivisti ampui homoseksuaaliksi tunnustautuneen Pimin hengiltä islamin puolustamisen nimissä vuonna 2002.

Tämä ei saa olla alku, vaan tämän täytyy olla loppu. Monikulttuurisuuden kautta leviävän despotian ei pidä olla päämäärä, vaan se on itse ongelma.

Monikulttuurisuuden ideologia on ajanut kansalliset vähemmistöt niin sanotun kompensoivan suvaitsevuuden eteen. Sen mukaan ajatellaan, että jokaisen johonkin vähemmistöön kuuluvan länsimaalaisen pitäisi hyväksyä kaikki muutkin vähemmistöt ja aivan kaikki, mitä nämä muualta tulevat vähemmistöt edustavat. Kompensoivan suvaitsevuuden vallitessa monikulttuurisuutta ja maahanmuuttoa pyritään edistämään vetoamalla kantaväestöön kuuluvien ihmisten omaan jäsenyyteen jossakin muussa kuin etnisessä vähemmistössä.

Esimerkiksi seksuaalivähemmistöön kuuluvilta ihmisiltä odotetaan ja jopa vaaditaan maahanmuuton ja monikulttuurisuuden kannattamista sillä perusteella, että olemme itse jo yhden vähemmistön jäseniä. Oletuksena on, että meidän pitäisi tuolla yhdellä perusteella olla ”yleisesti suvaitsevia” eli pyytää ikään kuin anteeksi omaa erilaisuuttamme ja hyväksyä sen pantiksi kaikenlainen erilaisuus. Monet suostuvat tähän valheellisuuteen, sillä he kokevat elävänsä alistettuina yhteiskunnassa. Siksi monet homotkin ovat menneet muslimien puolelle ja vaatineet yleistä suvaitsevuutta taatakseen oman asemansa. Tämä on kuitenkin ollut täysin epäjohdonmukaista ja epäviisasta. Puolustukseksi voidaan sanoa, etteivät he ole tehneet niin tyhmyyttään vaan heikkouttaan. Todellisuudessa kaiken suvaitsevuuden pitää olla valikoivaa. Tämä johtuu jo suvaitsemisen käsitteen rakenteesta: suvaitseminenhan on arvovalintojen tekemistä ja siten joka tapauksessa valikoivaa.

Katsotaanpa miksi kompensoiva suvaitseminen ei ole loogisesti pätevää. Ensinnäkin (1) suvaitseminen sinänsä sisältää ristiriitaisen intention vaatiessaan luopumaan omasta järkiperäisesti perustellusta maailmankatsomuksesta pelkän suopeuden vuoksi. Suvaitsevuuden käsitteen rakenne on kompleksinen, sillä suvaitseminen on sietämistä vastoin todellisia asenteita (eli valehtelemista). Tämä ristiriitaisuus välittyy yleensä toleranssin penääjien omaan ajatteluun.

Toiseksi (2) jo monikulttuurisuutta sinänsä voidaan pitää epäjohdonmukaisena ajatusrakennelmana, sillä kukaan ei voi uskottavasti kannattaa yhtä aikaa useaa keskenään ristiriitaista kulttuurijärjestelmää. Mahdollisimman konkreettisesti sanottuna: koska islamilainen kulttuuri todellakin (ei vain omasta mielestäni) suhtautuu kielteisesti homoseksuaaleihin, homojen ei kannattaisi pyrkiä edistämään islamin leviämistä.

Kolmanneksi (3) on vastattava siihen, mitä tuo ”yleinen suvaitsevaisuus” merkitsisi. Sikäli kuin se voi vallita vain ristiriitojen tuottamisen, voimassapitämisen ja sietämisen kautta, kyse onkin oikeastaan välinpitämättömyydestä. Tämä taas herättää kysymyksen, onko kansalliseen etuun liittyvissä kysymyksissä syytä olla välinpitämätön, varsinkaan, kun kansallista etua koskevat asiat nousevat esiin heti valtioiden tai kansanryhmien ajauduttua konflikteihin.

Kyseessä ovat tärkeät arvot ja niiden menettämisen uhat, joten vastaukseni on, että parhaiten moniarvoisuus toteutuu itsenäisissä ja etnisesti yhtenäisissä kansallisvaltioissa, joissa yhteiskunnallinen tehokkuus on optimaalinen. Mikäli halutaan säilyttää yhteiskunnan vapaamielisyys, ei ole syytä edistää yhteiskuntarauhaa heikentäviä ilmiöitä, kuten maahanmuuttoa, tai liberalismin vastaisia suuntauksia, kuten islamia, koska ne automaattisesti johtavat levottomuuksiin ja kulttuurien välisen molemminpuolisen rasismin kasvuun.

Jo alussa totesin, että monikulttuurisuus ei ole itseisarvo. Sen sijaan omaleimaisten yhtenäiskulttuurien olemassaolo on itseisarvo kyseisten kulttuurien jäsenille. Monikulttuurisuuden ja yhtenäiskulttuurien välinen arvoero johtuu siitä, että monikulttuuriselta yhteiskunnalta puuttuu omistava subjekti: se ei ole kenenkään omaisuutta, eikä sitä niin muodoin voida kokea omaksi. Koska sitä ei koeta omaksi, siihen ei liity sellaista arvoa eikä henkistä sitoutumista kuin henkilökohtaisesti merkitykselliseen omaisuuteen. Sen sijaan omalla kulttuurilla on aina arvoa, sillä se on kansojen itsensä luomaa ja sellaisena tärkeää kansakuntien jäsenille. Parhaiten kulttuurien moneutta pitävät yllä kansallisvaltiot, jotka noudattavat kielellisiä, kulttuurisia ja etnisiä rajoja.

Miksi valtioiden pitää rajoittaa monikulttuuristumista?

Jos monikulttuurisissa valtioissa onkin ongelmia, miten pitäisi suhtautua monikulttuurisiin yhteisöihin? Esimerkiksi monet suuret yritykset ovat monikulttuurisia, koska ne toimivat usean kulttuurin alueella ja niissä on työntekijöitä monista maista. Ne ovat monikulttuurisia toimintansa vuoksi. Niissäkään monikulttuurisuutta ei pidetä itseisarvona vaan seurauksena siitä, että ne harjoittavat laajaa liiketoimintaa. Kansallista etua pidetään niissä toissijaisena verrattuna taloudellisen hyödyn tavoitteluun. Kuitenkin myös niissä esiintyy kitkoja. Esimerkiksi suurilla rakennustyömailla toimiakseen pitäisi olla itäeurooppalaisten kielten dosentti.

Monikulttuurisuuden ideologiaa levitetään työvoiman liikkumisen helpottamiseksi. Se koituu usein kantaväestöjen ja kansallisvaltioiden vahingoksi, kun länsimaihin syntyy työttömyyttä ja kulttuurikonflikteja. Niinpä valtioiden pitää rajoittaa monikulttuuristumista ja maahanmuuttoa eikä edistää niitä tarkoitushakuisesti.

Kansojen välinen yhteisymmärräys on sinänsä kaunis asia, ja jonkin verran kulttuurien välistä vuorovaikutusta tarvitaan yhteiskunnallisen tehokkuuden edistämiseen. Monikulttuurisuuden ja siihen liittyvän maahanmuuton oikeutusta voidaan tarkastella taloustieteestä tutun alenevan rajahyödyn lain mukaisesti. Aluksi monikulttuurisuus ja maahanmuutto voivat vaikuttaa kohteena olevaan kulttuuriin myönteisesti, mutta jokaista saapuvaa lisäyksikköä kohti tavoitettava lisähyöty heikkenee, kunnes se kääntyy negatiiviseksi.

Näin on käynyt monissa laajan maahanmuuton kohteeksi joutuneissa maissa. Niissä on ajauduttu samaan kuin yrityksissäkin: neutraloimaan mielipiteitä. Neutralointi kuulostaa kuitenkin samalta kuin vihollisen eliminointi sodassa. Monikulttuurisuuden ideologia on johtanut joko riitojen kärjistymiseen tai kulttuuristen monoliittien syntymiseen pakottamalla.

Monikulttuurisuus ja siihen liittyvä maahanmuutto eivät ole luonnon välttämättömyyksiä vaan seurauksia poliittisista valinnoista, tahdosta tai tahdottomuudesta. Olisi vastattava siihen, haluavatko kantaväestöt todellakin niiden toteutuvan, ja olisi toimittava oman poliittisen tahtomme mukaisesti. Kovin pieni ryhmä ihmisiä ei saa päättää, keitä yhteiseen olohuoneeseen kutsutaan. Suurista väestö- ja kielipoliittisista muutoksista pitäisi päättää perustuslain säätämisjärjestyksessä.

J. Sakari Hankamäki

MONIKULTTUURISUUS