Yhteiskuntaa, politiikkaa ja tiedepolitiikkaa koskevat
näkemykseni seuraavat edellä mainitsemistani transsendentaalifilosofisista,
merkityksenteoreettisista ja eksistenssifilosofisista lähtökohdista. Myös naturalisteilla, materialisteilla ja marxilaisilla ovat
tietysti olleet omat ihmiskuvansa, joista he puolestaan ovat johdelleet omat
maailmaa koskevat asenteensa. Analyyttisten kielifilosofien yritys sulkea maailmaa koskevat kysymykset kokonaan pois filosofiasta halusi puolestaan peittää sen, että
jo tuo rajaus sinänsä oli poliittinen linjanveto.
Olen esittänyt yhteiskuntafilosofiset ja tiedepoliittiset
päätelmäni paljon keskustelua herättäneessä teoksessani Työttömän kuolema – Johdatus uuteen työyhteiskuntaan ja työn filosofiaan (2005, uudistettu painos 2010). Se on henkisen arvotuotannon puolesta laadittu kirja. Katson, että
työn ja ansion syy–seuraus-suhteet pitäisi palauttaa voimaan. Niin henkiselle
kuin materiaalisellekin työlle pitäisi tunnustaa arvo.
Nyky-yhteiskunnassa suuri osa arvoja tuottavasta työstä on
toimintaa, jota ei voida organisoida sen enempää palkkatyöksi kuin
yrittäjätoiminnaksikaan. Sellaista on esimerkiksi tiede, kirjallisuus ja taiteet. Niiden piirissä tuotetaan korvaamattomia henkisiä arvoja, ja siksi
niille pitäisi turvata asianmukaiset toimintamahdollisuudet. Toisaalta yhteiskunnassamme on myös toimintaa, jossa ei tuoteta lainkaan arvoja
vaan pikemminkin epäarvoja mutta joka silti tunnustetaan työksi ja josta
maksetaan palkkaa. Sellaista on esimerkiksi byrokraatin työ. Tämä
vääristymä pitäisi korjata korvaamalla sosiaalibyrokratia perustulojärjestelmällä, joka mahdollistaisi työelämän ulkopuolella tapahtuvan arvotuotannon, opiskelun ja itsen kehittämisen tuhoamatta ihmisten toimeentuloa. Se myös vapauttaisi turhat
byrokraatit tekemään jotain, missä tuotetaan arvoja.
Laatimassani perustulomallissa nojaan Nobel-palkitun
yhdysvaltalaisen taloustieteilijän, Milton Friedmanin, luonnostelemaan malliin, joka toimii, kunhan se korvaa muut
sosiaalietuudet, kuten työttömyysetuudet ja eläkkeet, sekä korottaa myös
opiskelijoiden taloudellisen toimeentulon perustoimeentulon tasolle. Luonnostelemani
malli muodostaa samalla vahvan kannusteen työn vastaanottamiselle, sillä tilapäistyön tekeminen ei johda välittömään sosiaalietuuksien menetyksiin ja sitä kautta taloudelliseen painajaiseen.
Vastustan kommunistisia ja sosialistisia oppeja,
jotka vaikuttavat ihmisiin passivoivasti. Ne onkin laadittu vain materiaalisen
työn ehdoin: estämään työvoiman vapaa vaihto ja pitämään ihmiset työttöminä
pelkistä järjestöpoliittisista syistä – esimerkiksi työttömyysetuuksien
turvin tapahtuvan opiskelun estämiseksi tai työnantajan kiristämiseksi. Sosialistisen
ajattelun pyrkimykset oikeudenmukaisuuteen kaatuivat jo materialistiseen
ihmiskuvaan, kun ihmistä alettiin pitää (tajunnan heijastusteorian mukaisesti)
pelkkänä yhteisön luomuksena. Sosialistisissa maissa ihmiset alistettiin
yhteiskunnan määräysvaltaan kieltäen heidän vapautensa ja vastuunsa, ja
seuraukset tietävät kaikki.
Tiede puolestaan mielletään edelleen kollektiiviseksi, ja
yliopistolaitos näyttääkin olevan Neuvostoliiton viimeinen maamerkki Kiinan,
Kuuban ja Pohjois-Korean ohella. Tieteessä vallitseva objektivismi ja
kollektivismi pyrkivät peittämään sen, että materialismin takana ei olekaan mitään muuta kuin epätoivoa sekä
pyrkimystä lunastaa itselle entistä parempi asema esimiesten silmissä. Juuri se
tekee tieteen yhteisöllisestä olemuksesta pelkkää politiikkaa ja pahimmillaan
mielivaltaa: hännystelyä ja kiipimistä sekä ehdollistamisen kautta tuotettua
vapauden menetystä, mikä langettaa kyseiselle toiminnalle paholaismaisen
leiman. Toisaalta yliopistolaitosta rasittavat nykyään myös kaupallisuuden vaatimukset, enkä
näekään institutionalisoituneella tieteellä paljoa toivoa. Olen lausunut näkemykseni
suoraan, minkä seurauksena muutamat akateemiset viholliseni sanovat
ihmettelevänsä tai ihailevansa rohkeuttani – tai he ovat minulle kateellisia
epäonnistuttuaan kieltämään ajatusteni julkaisemisen.
Tiedekritiikkini olen esittänyt omaelämäkerrallisessa teoksessani Suomalaisen nykyfilosofian
historia – Mustelmani taisteluista tieteen ja filosofian kentillä(2009), jossa kerron, kuinka häikäilemättömästi niin sanottu
akateeminen yhteisö on kiistänyt toimintaresurssit minulta ja monilta kanssani
samalla tavoin ajattelevilta filosofeilta. Asian taustaksi voi lukea
verkkokirjani Contra Academia (2005),
jossa selvitetään, miksi Suomen Akatemia on vapaamuurarien valheveli.
