J. Sakari Hankamäki

Filosofian tohtori, filosofi
   Etusivu            Politiikan filosofia
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 

POLITIIKAN FILOSOFIA

 
Yhteiskuntaa, politiikkaa ja tiedepolitiikkaa koskevat näkemykseni seuraavat edellä mainitsemistani transsendentaalifilosofisista, merkityksenteoreettisista ja eksistenssifilosofisista lähtökohdista. Myös naturalisteilla, materialisteilla ja marxilaisilla ovat tietysti olleet omat ihmiskuvansa, joista he puolestaan ovat johdelleet omat maailmaa koskevat asenteensa. Analyyttisten kielifilosofien yritys sulkea maailmaa koskevat kysymykset kokonaan pois filosofiasta halusi puolestaan peittää sen, että jo tuo rajaus sinänsä oli poliittinen linjanveto.
 
Olen esittänyt yhteiskuntafilosofiset ja tiedepoliittiset päätelmäni paljon keskustelua herättäneessä teoksessani Työttömän kuolema – Johdatus uuteen työyhteiskuntaan ja työn filosofiaan (2005, uudistettu painos 2010). Se on henkisen arvotuotannon puolesta laadittu kirja. Katson, että työn ja ansion syy–seuraus-suhteet pitäisi palauttaa voimaan. Niin henkiselle kuin materiaalisellekin työlle pitäisi tunnustaa arvo.
 
Nyky-yhteiskunnassa suuri osa arvoja tuottavasta työstä on toimintaa, jota ei voida organisoida sen enempää palkkatyöksi kuin yrittäjätoiminnaksikaan. Sellaista on esimerkiksi tiede, kirjallisuus ja taiteet. Niiden piirissä tuotetaan korvaamattomia henkisiä arvoja, ja siksi niille pitäisi turvata asianmukaiset toimintamahdollisuudet. Toisaalta yhteiskunnassamme on myös toimintaa, jossa ei tuoteta lainkaan arvoja vaan pikemminkin epäarvoja mutta joka silti tunnustetaan työksi ja josta maksetaan palkkaa. Sellaista on esimerkiksi byrokraatin työ. Tämä vääristymä pitäisi korjata korvaamalla sosiaalibyrokratia perustulojärjestelmällä, joka mahdollistaisi työelämän ulkopuolella tapahtuvan arvotuotannon, opiskelun ja itsen kehittämisen tuhoamatta ihmisten toimeentuloa. Se myös vapauttaisi turhat byrokraatit tekemään jotain, missä tuotetaan arvoja.
 
Laatimassani perustulomallissa nojaan Nobel-palkitun yhdysvaltalaisen taloustieteilijän, Milton Friedmanin, luonnostelemaan malliin, joka toimii, kunhan se korvaa muut sosiaalietuudet, kuten työttömyysetuudet ja eläkkeet, sekä korottaa myös opiskelijoiden taloudellisen toimeentulon perustoimeentulon tasolle. Luonnostelemani malli muodostaa samalla vahvan kannusteen työn vastaanottamiselle, sillä tilapäistyön tekeminen ei johda välittömään sosiaalietuuksien menetyksiin ja sitä kautta taloudelliseen painajaiseen.
 
Vastustan kommunistisia ja sosialistisia oppeja, jotka vaikuttavat ihmisiin passivoivasti. Ne onkin laadittu vain materiaalisen työn ehdoin: estämään työvoiman vapaa vaihto ja pitämään ihmiset työttöminä pelkistä järjestöpoliittisista syistä – esimerkiksi työttömyysetuuksien turvin tapahtuvan opiskelun estämiseksi tai työnantajan kiristämiseksi. Sosialistisen ajattelun pyrkimykset oikeudenmukaisuuteen kaatuivat jo materialistiseen ihmiskuvaan, kun ihmistä alettiin pitää (tajunnan heijastusteorian mukaisesti) pelkkänä yhteisön luomuksena. Sosialistisissa maissa ihmiset alistettiin yhteiskunnan määräysvaltaan kieltäen heidän vapautensa ja vastuunsa, ja seuraukset tietävät kaikki.
 
Tiede puolestaan mielletään edelleen kollektiiviseksi, ja yliopistolaitos näyttääkin olevan Neuvostoliiton viimeinen maamerkki Kiinan, Kuuban ja Pohjois-Korean ohella. Tieteessä vallitseva objektivismi ja kollektivismi pyrkivät peittämään sen, että materialismin takana ei olekaan mitään muuta kuin epätoivoa sekä pyrkimystä lunastaa itselle entistä parempi asema esimiesten silmissä. Juuri se tekee tieteen yhteisöllisestä olemuksesta pelkkää politiikkaa ja pahimmillaan mielivaltaa: hännystelyä ja kiipimistä sekä ehdollistamisen kautta tuotettua vapauden menetystä, mikä langettaa kyseiselle toiminnalle paholaismaisen leiman. Toisaalta yliopistolaitosta rasittavat nykyään myös kaupallisuuden vaatimukset, enkä näekään institutionalisoituneella tieteellä paljoa toivoa. Olen lausunut näkemykseni suoraan, minkä seurauksena muutamat akateemiset viholliseni sanovat ihmettelevänsä tai ihailevansa rohkeuttani – tai he ovat minulle kateellisia epäonnistuttuaan kieltämään ajatusteni julkaisemisen.
 
Tiedekritiikkini olen esittänyt omaelämäkerrallisessa teoksessani Suomalaisen nykyfilosofian historia – Mustelmani taisteluista tieteen ja filosofian kentillä (2009), jossa kerron, kuinka häikäilemättömästi niin sanottu akateeminen yhteisö on kiistänyt toimintaresurssit minulta ja monilta kanssani samalla tavoin ajattelevilta filosofeilta. Asian taustaksi voi lukea verkkokirjani Contra Academia (2005), jossa selvitetään, miksi Suomen Akatemia on vapaamuurarien valheveli.
 
 
 
 
 
 


 
 
Copyright © Jukka Sakari Hankamäki