Monet ihmiset – sekä tieteenharjoittajat, toimittajat että tavalliset kansalaiset – ovat väittäneet, että poliittinen osallistuminen ja vaikuttaminen ovat kriisissä. Varsinkin vasemmistolaiset ovat valittaneet, ettei ole ”vasemmistolaista vaihtoehtoa”. Paremminkin kannattaisi pohtia, miksi ei ole mitään vaihtoehtoa. Syynä vaihtoehdottomuuteen on jäsenyytemme Euroopan unionissa. Vaihtoehto on siis valittu, ja se on maailmanlaajuinen kapitalismi. 

Politiikanteon ja kansanvallan mahdollisuudet ovat vähentyneet samalla kun valtaa on siirtynyt talouselämälle. Ilmiö liittyy globalisoitumiseen. Vasemmiston kannatus laskee, sillä se ei tunnu saavan mitään aikaan. Sosialismin opit eivät toimi globalisoituneessa maailmassa, jossa työvoiman hinnalla ja lakoilla ei voida kiristää. Ay-liike on menettänyt aseet käsistään, ja ilman niitä Sdp ja Vasemmistoliitto jäävät pelkiksi ideologisiksi puolueiksi, joilla on valtaa jopa vähemmän kuin ekopuolue vihreillä.

 

Työpaikat ja pääomat virtaavat pois länsimaista. Tästä on seurannut kerrannaisongelma: ammattitaitoinen väestö muuttaa maasta. Palkat puolestaan laskevat länsimaissa, ja työnantajat potevat pulaa halvasta työvoimasta. Tämä taas on johtanut maahanmuuton ongelmaan, kun kauppa ja teollisuus haalivat halpaa työvoimaa kolmannesta maailmasta. Siirtolaisuus on osa globalisaatiota, jota voidaan kutsua myös internatsismiksi eli pakkokansainvälistämiseksi.

 

Poliittinen vasemmisto yritti aikoinaan ratkaista ongelmia samapalkkaisuuden periaatteella kehottaen työläisiä liittymään yhteen. Jos kaikkialla maailmassa vallitsisi sama työvoiman ja tuotteiden hintataso, pääomien liikehdintää ja siirtolaisuutta ei tarvittaisi.

 

Jokaisella yksilöllä, valtiolla ja kansakunnalla on kuitenkin suvereeni, niiden omaan itsemääräämisoikeuteen, liittyvä oikeus päättää itse työvoimansa hinnasta. Niinpä eri puolilla maailmaa vallitsee erilainen kustannustaso. Esimerkiksi indonesialaiset sairaanhoitajat voivat Suomessa hankkimallaan palkalla elää leveästi kotioloissaan maan alhaisen hintatason vuoksi. Länsimaalaiset köyhtyvät suhteellisesti länsimaissa vallitsevan työttömyyden ja kalliiden hintojen takia.

 

Vika ei ole siinä, että länsimaalaiset olisivat laiskoja tai omahyväisiä. Ongelma on, että kehittyvät maat ja kansainväliset suuryritykset ohittavat länsimaalaisten ihmisten ja meidän kotimaidemme edun. Kehittyvät maat pystyvät hyödyntämään teollisuusmaiden suuryrityksiä niiden työllistäessä kehitysmaiden kansalaisia. Esimerkiksi Kiina tilastoidaan edelleen kehitysmaaksi, vaikka sen talouden kasvuvauhti on maailman huippuluokkaa. Samalla se on kommunistisesti hallittu kapitalismi, jossa valtiosta riippumattomia ammattiyhdistyksiä ei sallita ja työpäivän hinta on muutaman dollarin luokkaa. Silti maa ohitti uusien autojen rekisteröintitilastoissa entisen kärkimaan, Yhdysvallat, vuonna 2009. Tämä selittyy, paitsi kuluttajien runsaudella, myös sillä, että kehittyvissä maissa vallitsee alempi hintataso, toisin sanoen vähemmällä rahalla saa noissa maissa yhtä paljon tai jopa enemmän, jolloin elintaso muodostuu lähes samaksi. Kiinan poliittinen hallinto ostaa kansalta luottamusta jakamalla kansalaisille pikku-uudistuksia. Samalla se takaa maan taloudellisen menestyksen käyttämällä hyväkseen meidän yrityksiämme.

 

Tällaisesta asiainkulusta on ollut hyötyä paitsi kehittyville maille, osittain myös länsimaille. Kehittyvät maat saavat työtä ja pääomia ja länsimaalaiset ihmiset edullisesti valmistettuja tuotteita. Samaan aikaan länsimaihin syntyy kuitenkin työttömyyttä, jonka hoitomenot ovat tähtitieteelliset. Työttöminä ollessaan ihmiset tarvitsevatkin sitten noita halvalla valmistettuja tuotteita.

 

Esimerkiksi skootterien valmistuksen siirryttyä Kiinaan uuden ajopelin voi ostaa länsimaista 700 eurolla. Jos sama kapistus valmistettaisiin Suomessa, se maksaisi kaupassa 3 000 euroa. Tulos on, että työttöminä ollessaan eurooppalaisilla ei ole varaa länsimaisiin tuotteisiin, vaan heidän täytyy ostaa halvalla tehtyjä esineitä. Jos taas skootterit valmistettaisiin Euroopassa, länsimaalaisilla olisi varaa ostaa heidän itsensä tekemiään tuotteita fordismin perusidean mukaisesti. Tässä tapauksessa länsimaiden kansalaisilla olisi töitä, omanarvontunto kunnossa, ja he saisivat parempilaatuisia tuotteita. Myös luontoa ja kuljetuskustannuksia säästyisi, kun tavaroita ei tarvitsisi rahdata maailman toiselta puolelta.

 

Ensin mainitussa mallissa voittajina ovat kehittyvät maat ja jälkimmäisessä länsimaat sekä luonto. Pääomien, työvoiman ja tuotteiden rajoittamaton siirtely globalisaation nimissä tukee siis lopulta kehittyvien maiden ja suuryritysten etuja mutta polkee länsimaalaisten ihmisten ja valtioiden etuja. Syyt maahanmuuton ja maastamuuton ongelmiin löytyvät taloudellisesta globalisaatiosta ja internatsismista.

 

 

 

Taloudellista globalisaatiota ja internatsismia edistää kapitalismi. Kapitalismi eli pääoman valta on rajoista riippumatonta. Se tähtää pääomanomistajien ja suuryritysten etuun välittämättä ihmisten, kansakuntien ja valtioiden tarpeista. Vasemmiston poliittisen kriisin rinnalla myös poliittinen oikeisto on ajautunut kriisiin. Aiemmin ajateltiin, että länsimaissa vallitseva kapitalistinen järjestelmä tukee länsimaisia demokratioita, joissa vallitsee vapaa, liberaali, markkinatalouteen ja valitusihanteisiin perustuva yhteiskuntajärjestelmä. Näin oli kylmän sodan aikaisessa kaksinapaisessa maailmassa. Tosiasiassa pääomat, ihmiset ja tavarat eivät tuolloinkaan liikkuneet kovin vapaasti, vaan tiukat rajamuodollisuudet vallitsivat kaikkialla. Vapaus toimi rajoitettuna, kansallisvaltioiden sisällä.

 

Sen sijaan kylmän sodan jälkeisessä moninapaisessa maailmassa pääomat, tuotteet ja ihmiset liikkuvat suhteellisen vapaasti. Tämä on muuttanut kapitalismin roolia. Se ei palvele enää länsimaiden ja niissä vallitsevan poliittisen järjestelmän etua. Vapaa talous ei edistä politiikan eikä ihmisten vapautta. Kapitalismin voimistuminen on nostanut suuryritysten oman edun niiden emomaiden eli läntisten teollisuusvaltioiden edun edelle. Tuloksena on kapitalismin yksinvalta, jossa tuottavuus on kohotettu poliittisesta tahdonmuodostuksesta riippumattomaksi itseisarvoksi. Siitä johtuu koettu ”vaihtoehdottomuus”.

 

Niinpä myös poliittinen oikeisto on ideologisessa kriisissä. Länsimaihin 1700- ja 1800-luvuilla luotu liberaali demokratia ja kapitalismi paiskasivat aikoinaan kättä kansallisvaltioiden sisällä, kun työläiset ja työnantajat löysivät toisensa ja yhteisen edun. Tämä kehitys jatkui Suomessa 1980-luvun loppuun asti. Silloin Euroopassa astuttiin uudenlaiseen, poliittisesta kontrollista riippumattomaan, kapitalismiin. Suomessakin alettiin ensi kertaa elää todellisessa kapitalistisessa talousjärjestelmässä, minkä merkiksi korot vapautettiin ja valuutat päästettiin kellumaan. Euroopan unioniin liittyminen ja Euroopan integraatio kokonaisuudessaan veivät sääntelyn purkamisen ja rajojen avaamisen loppuun.

 

Poliittinen oikeisto on ongelmien edessä, sillä kapitalismi ei enää palvelekaan vapautta ja demokratiaa rakastavien länsimaalaisten etua. Monet oikeistolaiset ovat pitäneet itseään isänmaallisina. Mutta miten on nyt, kun kapitalismi ei enää edistä meidän kotimaidemme hyvinvointia vaan suurten monikansallisten firmojen kirjanpitoa? Myös kapitalismin ja isänmaallisuuden välinen kytkös on purkautunut. Oikeistolaisia ei voida pitää enää isänmaallisina ainakaan sillä perusteella, että he sanovat kannattavansa kapitalismia. Nykykapitalismin internatsistisen luonteen tuntien heitä voidaan hyvinkin sanoa epäisänmaallisiksi.

 

On kuitenkin syytä muistaa, että myös kapitalismi on äänestämistä. Sen menestys perustuu kulutuspäätöksiin. Niinpä kapitalismi ei voi pitemmän päälle toimia ilman todellista vapautta ja demokratiaa. Edempänä näissä kirjoituksissani pohdin, kuinka kapitalismiin voitaisiin palauttaa politiikka ja demokratia ja miten kapitalismin totalitarismista voitaisiin siirtyä takaisin vapaaseen markkinatalouteen.

 

Vasemmiston ja oikeiston yhteinen ongelma

Vasemmisto on kriisissä, sillä vasemmiston perinteiset keinot eli työvoiman hinnalla kiristäminen ja työnantajien kanssa tinkiminen eivät auta, kun työpaikat voidaan siirtää halvemman hintatason maihin. Asiaa ei paranna edes se, että vasemmistolainen ay-liike suostuisi leikkaamaan palkkansa puoleen, koska sekään ei riitä kilpailemaan kehittyvien maiden kanssa.

 

Toisaalta oikeisto on kriisissä, sillä sen perinteinen aatteellinen ajatusmaailma eli liberalismi on vääntynyt uusliberalismiksi. Se ei ota huomioon kansallista etua, kuten vielä klassinen liberalismi, johon liittyi myös utilitarismi. Perinteisen utilitaristisen hyötyopin mukaan vapautta pitää toteuttaa niin, että taloudellinen vapaus koituu kansantalouden kokonaisedun ja koko yhteiskunnan hyödyksi. Niinpä myös poliittinen oikeisto on aatteellisesti hukassa, sillä uusliberalismi ei tunnusta kansallista etua, ja kapitalismi ja kommunismi ovat liittoutuneet länsimaalaisten ihmisten oman edun ohi.

 

Miksi sitten poliittisen oikeiston kannatus kasvaa länsimaissa ja vasemmiston heikkenee? Yksi selitys on, että vasemmiston epäonnistuminen on ollut ilmeisempää. Voitolle on päässyt oikeiston nimissä harjoitettu kapitalismi. Tämä on synnyttänyt kuvan, että voittanut malli on se parempi. Siksi myös monet entiset vasemmistolaiset menevät oikeiston riveihin ja ajattelevat, että täytyyhän kapitalismin toimia! Ainakaan muuta mahdollisuutta ei katsota olevan.

 

Toinen selitys on, että ihmiset tietävät ongelmien syyn. Se on globalisaatio ja internatsismi: rajoittamaton pääomien, työvoiman ja tavaroiden kulku Euroopassa ja maailmassa. Niinpä he etsivät ratkaisua isänmaallisuudesta ja kansallismielisyydestä. Koska isänmaallisuutta ja kansallismielisyyttä tavattiin löytää ennen oikeiston piiristä, he hakeutuvat oikeiston riveihin. Tosiasiassa liberaali poliittinen oikeisto on kääntänyt selkänsä kansallisen edun edistämiselle.

 

Nykyään politiikka äärioikeistolaistuu: halutaan rajoja kaikkialle. Valtioiden ulkorajoja halutaan nostaa siirtolaisuuden torjumiseksi, ja rajoja pystytetään myös valtioiden sisäpuolelle. Eri kansakunnat eivät tule toimeen samojen valtioiden sisällä vaan joutuvat suuriin eturistiriitoihin globalisaation ja internatsismin lietsoman maahanmuuton seurauksena.

 

Tämä on tavallaan luonnollista kansallisten etujen varjeluun liittyvää kehitystä. Ihmiset haluavat puolustaa omia kotimaitaan siirtolaisuuden ongelmilta, mutta poliitikot ja viranomaiset yrittävät tuomita tämän normaalin torjumisreaktion rasismiksi. Valtioiden ei pitäisi ensinkään harjoittaa sellaista politiikkaa, jonka tuloksena kansakuntien edut joutuvat ristiriitoihin ja jonka tuloksena rasismin kirves nousee maasta automaattisesti. Ongelmana on, että valtiot eivät tunnusta kansakuntia eivätkä pian edes jäsenny etnisten rajojen mukaan. Tällöin valtiot menettävät vaikutusvaltansa ja hajoavat takaisin sääty-yhteiskuntaa muistuttavaksi ruhtinaskuntien järjestelmäksi.

 

Poliitikkojen huoli rasismista onkin eräänlainen naiivi hätähuuto. Ensin he ovat menneet kävelemään heikoille jäille globalisaatiota ja Euroopan integraatiota edistäessään. Ja jään rikkouduttua he huutavat apua. Kansa ei auta, sillä sitä on petetty. Kansallinen etu on sivuutettu jonkin kuvitellun ”maailman yhteisen edun” hyväksi. Vaikka sen kannattajakunnan muodostavat periaatteessa kaikki maailman ihmiset, käytännössä kyseistä universalismia on voinut edustaa ja siitä hyötyä vain kosmopoliittinen, rajoista ja rahoista riippumaton eliitti.

 

Tulos on, että vasemmisto on menettänyt aseet käsistään. Se on hoilannut ”Internationaaliaan” viimeiseen asti, mutta väärien asioiden puolesta. Vasemmiston talousteoreettinen ajattelutapa päti 1860-luvulta 1960-luvulle, mutta ei päde enää. Vasemmiston humaanit lähtökohdat ajavat nyt kehitysmaiden etua. Katsokaa vaikka, miten vasemmistopoliitikot kiljuvat maahanmuuton ja kehitysavun puolesta suomalaisten duunarien haitaksi. Lopputuloksena syntyy työttömyyttä länsimaihin. Kurjistumista tämä kyllä edistää, mutta ei työväestön hyvinvointia.

 

Ratkaisu ei löydy myöskään oikeistosta. Kun ihmiset hakeutuvat oikealle hillitäkseen maahanmuuttoa ja globalisaatiota, he kääntyvät ongelmien aiheuttajien puoleen. Oikeistopuolueet eivät edistä kansallista etua eivätkä ole isänmaallisia. Sen sijaan ne edistävät suuryritysten, kapitalismin, globalisaation ja internatsismin etuja. Katsokaa vaikka, kuinka kokoomuslaiset, keskustalaiset ja rkp:läiset huutavat maahanmuuton ja työvoiman halventamisen puolesta. Tämä ei edistä kansallista hyvinvointia vaan kansainvälisten suuryritysten intressejä: pääoman ja työpaikkojen maastapakoa, halvan työvoiman maahantuontia, ulkomaisen pääoman invaasiota yrityksiimme ja yritystemme myymistä ulkomaille sekä valtioiden heikentymistä.

 

Politiikan tutkimuksen näkökulmasta kiintoisaa on, että aina kun Suomessa on istunut oikeistohallitus, se on heikentänyt valtiotamme myymällä kansallista varallisuutta ulkomaille ja yksityistämällä sellaisiakin yrityksiä, joiden toiminta olisi edullisinta pitää valtiollisessa omistuksessa. Valtio koetaan oikeistopuolueissa vihollisena, vaikka valtio pitäisi nähdä positiivisena voimavarana ja keinona yhteiskunnallisen harmonian takaamiseen sekä välienselvittelyihin.

 

Nykyaikana poliittinen oikeisto näkee valtion epäisänmaallisena luomuksena, joka vastustaa kansallista etua, vaikka valtio itse on juuri se kansakunnan omaleimaisuudesta syntynyt kulttuuriluomus, joka pitää yllä kansalaisten hyvinvointia, turvallisuutta ja jatkuvuutta ja jonka pitäisi myös palvella kansalaisiaan. Tilanteen kieroutumisesta kertoo se, että nykyään valtio nähdään instituutiona, jonka viranomaiset alistavat ihmisiä. Tässä valossa ei ole ihme, miksi oikeistopoliitikot haluavat vähentää valtion vaikutusvaltaa. Syy ongelmiin ei ole kuitenkaan valtion. Syy epäluottamukseen piilee siinä, että valtio on ymmärretty väärin: siitä on tehty byrokraattinen koneisto, jonka sidos kansalaisten tahtoon on katkennut ja joka pyrkii elättämään vain itseään. Valtio ei tunnusta tai se peittelee yhteyttään etnisyyteen, kieleen, kulttuuriin ja kansakuntaan.

 

Tämä valtion roolin väärinymmärtäminen ulottuu ihmisten käytännölliseen elämään. Paikoin myös kansanvallan foorumit ja instrumentit eli poliittiset puolueet ovat pukeutuneet valtion virkavaltaiseen rooliin ja pyrkineet siten lisäämään omaa valtaansa. On mielenkiintoista kokea ja todistaa, kuinka juuri poliittinen oikeisto on luomassa maahamme vasemmistolaista valvontayhteiskuntaa yksityisyydensuojan heikennysten, Internet-sensuurin ja eduskuntavaalien äänikynnyksen kautta. Viimeksi mainitun tehtävä on estää uusien aatteellisten puolueiden läpi pääseminen. Poliittinen oikeisto on tätäkin kautta hylännyt liberaalit lähtökohtansa.

 

Sekä oikeiston että vasemmiston erehdysten takana piilee eräs ikävä tosiasia: poliitikot ovat keskittyneet ajamaan lähinnä omaa tai eturyhmiensä etua ja laiminlyöneet kansallisen edun. Politiikkaa ei mielletä yhteisen edun edistämiseksi vaan eturyhmien kiistelyksi. Jo jako oikeistoon ja vasemmistoon kielii tästä: se on perinteinen eturyhmäpoliittinen asetelma. Etukäräjöinti ulottuu halki koko yhteiskunnan, ja sitä kohdataan kaikilla yhteiskunnan tahoilla. Kaikki kysyvät: ”Mitä minä tästä hyödyn?” Yksittäisistä eduista riidellessään nämä tyhmyrit tipahtavat elintasotaivaastaan ennen pitkää keskelle helvettiä. Samanaikaisesti entiset kehitysmaat ja niiden ahkerat ja vähintään yhtä ahneet nousukkaat nappaavat saaliin länsimaalaisten ihmisten edestä aivan niin kuin sadun kettu, joka kaappasi variksen nokasta pudonneen marjan saatuaan tämän esittelemään narsistisesti ääntään ja laulamaan.

 

 

 

Entä mikä kävisi ratkaisuksi? Omat näkemykseni poliittisen toiminnan tulevaisuudesta ovat täysin erilaisia kuin vasemmistolaisilla, enkä näe poliittisella vasemmistolla paljoakaan toivoa, paitsi sellaisena hätävarana, joka aina jää jäljelle, kun huomataan, että talous ei kestä rajoittamatonta vapautta. Kansanjoukot ryntäävät silloin laivan yhdeltä laidalta toiselle aluksen kallistuttua liikaa. Pettymys kohtaa vasemmalla, mutta se odottaa myös kapitalismin syleilyssä, oikealla. Ihmisten reaktiot ilmentävät pelkkiä protesteja, ja puoluetoiminnan tulevaisuudenmahdollisuudet näen perimmältään toisenlaisina. Mikä on poliittisen toiminnan kokonaiskuva?

Ilmeisin ja osittain jo toteutunut mahdollisuus on populismiin ajautuminen. Ihmiset nimittäin uskovat yleensä parhaaseen esiintyjään, helpoilta näyttäviin ratkaisuihin, kuten suuriin lupauksiin, sekä silloin kun muutkin uskovat.

Kokoomus on vastannut tähän markkinatilanteeseen profiloitumalla oikeistolais-individualistiseksi työväenpuolueeksi. Kokoomuksessa on huomattu, että on samantekevää, mitä asiaa politiikassa ajetaan, koska markkinat ja talouselämä tekevät kaikki ratkaisut kuitenkin, ja puolueille keskeistä on vain kannattajien keruu. Niitä taas saa, kun uskottelee olevansa oikean ryhmän asialla eivätkä ratkaisut haraa talouselämän etuja vastaan. Hyvin menee niin kauan kuin valtion velanottokyky ja maahanmuuttovirta jatkuvat samassa tahdissa ja jupit voivat palata rauhassa musiikkivideoidensa ja sarjakuviensa pariin.

 

Koska kaikki päätösvalta on nykyään talouselämällä, vasemmistopuolueetkaan eivät vaadi enää vallankumousta ja tuotantovälineiden yhteisomistusta tai edes työn ja palkkion välisen kausaalisuhteen palauttamista voimaan. Sen sijaan Sdp ja Vasemmistoliitto ovat markkinatalousmekanismien sosiaaliturvatoimistoja. Ne hoitavat ongelmia verottamalla eli tulonsiirroilla. Kokoomus ja keskusta puolestaan ovat kapitalismin kuluttajansuojayhdistyksiä. Ne vastaavat pulmiin ongelmien aiheuttajaa eli kapitalismia voitelemalla ja olettamalla, että asiakastyytyväisyys on ainoa poliittinen arvo. Tässä järjestelmässä vaalien ehdokkaiksi ja poliitikoiksi valitaan lavalaulajia, urheilijoita ja missejä, sillä he ovat sopivan kyvyttömiä puuttumaan politiikkaan millään tavalla ja jättävät vallankäytön firmoille ja puoluetoimistoille.

Samalla kun politiikka viihteellistyy, politiikan tutkijat ovat päätyneet väittämään, että niin sanotut utopiat eli suuret päämäärät ovat kadonneet. Ainakaan niihin ei usko kukaan. Politiikalla ei uskota voitavan vaikuttaa. Eduard Bernsteinin, Francis Fukuyaman ja Mauno Koiviston visio on toteutunut. Koska päämäärää ei ole, mitään ei voida suunnitella, ja tärkeäksi koetaan vain liike: onnenpyörän pyörähtely ja roomalaisten orgioiden jatkuminen poliitikkojen omassa keskuudessa.

 

 

Ihmisten elämän ajatellaan nykyään koostuvan reagoimisesta niin sanottuihin faktoihin eli talouden ja tuotannon ehtoihin. Emme siis voisi katsoa eteenpäin ja määrätietoisesti suunnitellen laskelmoida tekojamme, vaan tehtäväksemme jää vain toimia ja katsoa, minkälainen suunnitelma mistäkin teosta valmiiksi tulee. Ihmiset ovat pelkkiä reagoijia stimuluksen ja responsin, ärsykkeen ja reaktion, kaavassa. Heidän ajattelutilansa, vaihtoehtonsa ja tavoitteellisen toiminnan mahdollisuutensa ovat vähentyneet. Silti uskon, että monet toivovat voivansa ohjailla omaa elämäänsä ja yhteiskuntaa määrätietoisesti ja suunnitelmallisesti.

Todellisuudessa myös päämäärä on olemassa, mutta se on niin lähellä ja suuri, ettei sitä huomata. Lisäksi se on ylhäältä annettu eikä ihmisten itsensä valitsema. Se koostuu Euroopan unionin kapitalistisesta, monikulttuurisesta ja globalisaatioon tähtäävästä strategiasta.

 

Eräs vaihtoehto populismiin ajautumisen rinnalla onkin se, että ihmisten turhautuneisuus purkautuu käytännölliseen kähinään, levottomuuksiin, mielenosoituksiin ja niiden hillitsemiseen erilaisilla maakunta- ja kriisinhallintajoukoilla. Tuloksena voi olla valtiovallan tekemiä kosmeettisia korjauksia, esimerkiksi sosiaaliturvan parannuksia, jotka johtavat vain valtionvelan kasvuun. Saattaa olla, että ajan myötä nousee erilaisia protestiryhmiä ja pienpuolueita, kuten kansalaisten sähköisiä oikeuksia puolustavia ryhmiä. Vanhat puolueet kun eivät ole pystyneet takaamaan edes kansalaisten mielipiteen- ja ilmaisunvapautta vaan ovat murentaneet pala palalta ihmisten sananvapautta. Mellakointi on vaiennettujen puhetta.

 

 

 

Vastaukset edellä mainittuihin ongelmiin eivät löydy sen enempää vasemmistosta kuin oikeistostakaan. Politiikanteon pitää kokonaisuudessaan muuttua. Tarvitaan uusia ratkaisuja. Mikäli poliittisella tahdolla on vielä jotakin merkitystä pelkkien taloudellisten voimasuhteiden yli, poliittisia vaihtoehtoja pitää etsiä kansallismielisyyden suunnalta.

 

Oma vastaukseni tämän ajan poliittisesti kuumiin kysymyksiin on kansallisliberaali ajattelu. Se koostuu kansallismielisyydestä, kansanvallan toteuttamisesta ja arvoliberalismista. Kyseessä ei ole perinteinen oikeistolainen, vasemmistolainen eikä myöskään nationalistinen politikointi vaan kansallista etua ajava demokraattinen ohjelma, jossa klassiset kansallisfilosofiset periaatteet on otettu uudelleen käyttöön. Väitteeni on, että globalisaation ja kapitalismin vastainen yhteiskuntakritiikki voidaan parhaiten esittää nimenomaan kansallismielisen filosofian kautta.

 

Kansallisliberaalia filosofiaa erottaa nationalismista erityisesti se, että kansallisliberaali ajattelu perustuu kansojen yhdenvertaisuuden periaatteeseen toisin kuin kansakuntien eriarvoisuutta korostava nationalismi. Edustamani kansallismielisyys tähtää kansalliseen etuun, ja sen vahvistaminen on jokaisen suvereenin kansakunnan itsemääräämisoikeuteen liittyvä piirre.

 

Liberalismin perinteestä kansallisliberalismia erottaa se, että kansallisliberalismissa puolustetaan arvoliberaalin yhteiskunnan lähtökohtia, kuten sananvapautta, seksuaalista vapautta ja yksilöiden itsemäärämisoikeutta, mutta suhtaudutaan epäilevästi taloudelliseen liberalismiin, esimerkiksi kansainväliseen vapaakauppaan ja julkisten peruspalvelujen yksityistämiseen. Vapaan markkinatalouden katsotaan toteutuvan parhaiten kansanvaltaisessa poliittisessa hallinnassa, eli rajoitettaessa globalisaation ja kapitalismin valtaa esimerkiksi protektionismin keinoin. Vastaavasti demokraattisen ja asenteellisesti vapaamielisen yhteiskunnan nähdään toteutuvan suotuisimmin rajoitettaessa maahanmuuttoa. Kulttuurista moniarvoisuutta ja yksilöiden vapautta edistetään parhaiten, kun torjutaan kulttuurien ja kansakuntien konflikoitumista ennakolta ja estetään siten ääriasenteiden leviämistä, julkisen vallan väliintulon tarvetta ja tarkkailuyhteiskunnan luomista.

 

Suomen ja laajassa mielessä Euroopan kaikkien kansojen pitäisi myöntää kansallinen etu politiikan realiteetiksi ja lopettaa liialliset kuvitelmat siitä, että kansallista etua voidaan ajaa jollakin kuvitellulla yhteisellä edulla. Se on useimmiten johtanut vain ristiriitoihin eri maiden kansallisten etujen kanssa. Voittajiksi tässä sirkuksessa ovat osoittautuneet kapitalismi, kehitysmaat ja maahanmuuttajat, joille EU on avannut oven ja jotka ovat siten päässeet nauttimaan sosiaaliturvastamme.

 

Kansallisella edulla tarkoitan etua, joka koostuu kunkin etnisesti yhtenäisen kansakunnan omasta edusta. Kansallisvaltion tunnusmerkkejä ovat snellmanilaisesta filosofiasta tutut yhteinen kieli, kulttuuri ja kansakunta. Aatteet ovat siitä mukavia asioita, että ne eivät koskaan kuole vaan parantavat aika ajoin arvoaan riippuen yhteiskunnallisista tapahtumista. Haluankin omalla ajattelullani tehdä snellmanilaiseen filosofiaan ajankohtaisen inflaatiotarkistuksen.

 

Liberalismille ominaisesti puolustan toki yksilön asemaa, mutta samalla on muistettava, että myös yksilö syntyy osittain kansasta ja sisältyy lähtökohtaisesti kansaan aina perintötekijöitään myöten. Toisaalta ihmisen identiteetti on sekin lähtöisin osaksi kansasta. Kansaan kuuluminen ja samastuminen ovat siis merkittävämpiä asioita kuin pelkkiä juridisia muodollisuuksia, jotka voidaan lukea asiakirjoista, esimerkiksi passista.

 

Yksilön edut voivat luonnollisesti joutua ristiriitaan kansakunnan (tai laajassa merkityksessä yhteiskunnan tai valtion) kanssa. Uskon, että tämä konflikti on ihmisten elämän ratkeamaton osa ja että sitä voidaan enintään sovitella. Siksi on tärkeää, että yksilön ja kansakunnan tavoitteet ovat alun perin mahdollisimman samansuuntaiset. Tämä puolestaan edellyttää, että politiikassa tunnustetaan kansallinen etu, tavoitellaan etnisesti yhtenäisiä valtioita ja vältetään kulttuurisia ristiriitoja rajoittamalla maahanmuuttoa. On syytä huomata, että kansalaisuuden muodollinen luovuttaminen ei välttämättä takaa, että ihminen kuuluu kansaan etnisessä merkityksessä. Se ei vielä luo ihmisen ja hänen kotimaansa välille yhteenkuuluvuutta, johon yksilö voisi sitoutua järjellään ja sydämellään, mikäli hänen taustansa, kielensä ja kulttuurinsa sekä läheisensä ovat pääosin toisessa maassa. Ilman turhaa pateettisuutta voidaan sanoa, että kansallista etua puolustettaessa puolustetaan olemassaolomme perustekijöitä.

 

 

En rasita lukijaa lähteiden sumalla, sillä olen kirjannut ne monisatasivuisiin teoksiini Dialoginen filosofia, Työttömän kuolema, Sensuurin Suomi ja Kansanvallan varkaat. Jos jotakuta kiinnostaa, katsokoon sieltä. Tässä yhteydessä vedän poliittista linjaa. Tämä on kiteytys siitä analyysista, jota olen harjoittanut aiemmin tieteen ja filosofian piirissä. Koska kansallisliberaali ajattelu ei ole puoluekantaista, sen ideoita voidaan toteuttaa kaikkien olemassa olevien puolueiden kautta, mikäli nämä päättävät muuttaa suuntaansa ja omaksua älyllisen tyhjiönsä täytteeksi filosofisesti perustellun maailmankatsomuksen.