Monet ihmiset – sekä tieteenharjoittajat, toimittajat että tavalliset kansalaiset – ovat väittäneet, että poliittinen osallistuminen ja vaikuttaminen ovat kriisissä. Varsinkin vasemmistolaiset ovat valittaneet, ettei ole ”vasemmistolaista vaihtoehtoa”. Paremminkin kannattaisi pohtia, miksi ei ole mitään vaihtoehtoa.
Syynä vaihtoehdottomuuteen on jäsenyytemme Euroopan unionissa.
Vaihtoehto on siis valittu, ja se on maailmanlaajuinen kapitalismi.
Politiikanteon ja kansanvallan mahdollisuudet ovat vähentyneet
samalla kun valtaa on siirtynyt talouselämälle. Ilmiö liittyy
globalisoitumiseen. Vasemmiston
kannatus laskee, sillä se ei tunnu saavan mitään aikaan. Sosialismin
opit eivät toimi globalisoituneessa maailmassa, jossa
työvoiman hinnalla ja lakoilla ei voida kiristää. Ay-liike on menettänyt
aseet käsistään, ja ilman niitä Sdp ja Vasemmistoliitto
jäävät pelkiksi ideologisiksi puolueiksi, joilla on valtaa jopa vähemmän kuin ekopuolue vihreillä.
Työpaikat ja pääomat virtaavat pois länsimaista. Tästä on seurannut
kerrannaisongelma: ammattitaitoinen väestö muuttaa maasta. Palkat
puolestaan laskevat länsimaissa, ja työnantajat potevat pulaa halvasta
työvoimasta. Tämä taas on johtanut maahanmuuton ongelmaan, kun kauppa
ja teollisuus haalivat halpaa työvoimaa kolmannesta maailmasta.
Siirtolaisuus on osa globalisaatiota, jota voidaan kutsua myös
internatsismiksi eli pakkokansainvälistämiseksi.
Poliittinen vasemmisto yritti aikoinaan ratkaista ongelmia
samapalkkaisuuden periaatteella kehottaen työläisiä liittymään yhteen.
Jos kaikkialla maailmassa vallitsisi sama työvoiman ja tuotteiden
hintataso, pääomien liikehdintää ja siirtolaisuutta ei tarvittaisi.
Jokaisella yksilöllä, valtiolla ja kansakunnalla on kuitenkin
suvereeni, niiden omaan itsemääräämisoikeuteen, liittyvä oikeus päättää
itse työvoimansa hinnasta. Niinpä eri puolilla maailmaa vallitsee
erilainen kustannustaso. Esimerkiksi indonesialaiset sairaanhoitajat
voivat Suomessa hankkimallaan palkalla elää leveästi kotioloissaan
maan alhaisen hintatason vuoksi. Länsimaalaiset köyhtyvät
suhteellisesti länsimaissa vallitsevan työttömyyden ja kalliiden
hintojen takia.
Vika ei ole siinä, että länsimaalaiset olisivat
laiskoja tai omahyväisiä. Ongelma on, että kehittyvät maat ja kansainväliset
suuryritykset ohittavat länsimaalaisten ihmisten ja meidän kotimaidemme edun. Kehittyvät
maat pystyvät hyödyntämään teollisuusmaiden suuryrityksiä niiden työllistäessä
kehitysmaiden kansalaisia. Esimerkiksi Kiina tilastoidaan edelleen kehitysmaaksi,
vaikka sen talouden kasvuvauhti on maailman huippuluokkaa. Samalla se on
kommunistisesti hallittu kapitalismi, jossa valtiosta riippumattomia
ammattiyhdistyksiä ei sallita ja työpäivän hinta on muutaman dollarin luokkaa.
Silti maa ohitti uusien autojen rekisteröintitilastoissa entisen kärkimaan,
Yhdysvallat, vuonna 2009. Tämä selittyy, paitsi kuluttajien runsaudella, myös sillä, että kehittyvissä maissa
vallitsee alempi hintataso, toisin sanoen vähemmällä rahalla saa noissa maissa
yhtä paljon tai jopa enemmän, jolloin elintaso muodostuu lähes samaksi. Kiinan poliittinen hallinto ostaa kansalta luottamusta jakamalla
kansalaisille pikku-uudistuksia.
Samalla se takaa maan taloudellisen menestyksen käyttämällä hyväkseen meidän
yrityksiämme.
Tällaisesta asiainkulusta on ollut hyötyä paitsi kehittyville maille, osittain myös
länsimaille. Kehittyvät maat saavat työtä ja pääomia ja länsimaalaiset
ihmiset edullisesti valmistettuja tuotteita. Samaan aikaan länsimaihin
syntyy kuitenkin työttömyyttä, jonka hoitomenot ovat tähtitieteelliset.
Työttöminä ollessaan ihmiset tarvitsevatkin sitten noita halvalla
valmistettuja tuotteita.
Esimerkiksi skootterien valmistuksen siirryttyä Kiinaan uuden ajopelin voi ostaa länsimaista 700 eurolla. Jos sama kapistus
valmistettaisiin Suomessa, se maksaisi kaupassa 3 000 euroa. Tulos on,
että työttöminä ollessaan eurooppalaisilla ei ole varaa länsimaisiin
tuotteisiin, vaan heidän täytyy ostaa halvalla tehtyjä esineitä. Jos
taas skootterit valmistettaisiin Euroopassa, länsimaalaisilla olisi
varaa ostaa heidän itsensä tekemiään tuotteita fordismin perusidean mukaisesti. Tässä tapauksessa
länsimaiden kansalaisilla olisi töitä, omanarvontunto kunnossa, ja he
saisivat parempilaatuisia tuotteita. Myös luontoa ja
kuljetuskustannuksia säästyisi, kun tavaroita ei tarvitsisi rahdata
maailman toiselta puolelta.
Ensin mainitussa mallissa voittajina ovat kehittyvät maat ja
jälkimmäisessä länsimaat sekä luonto. Pääomien, työvoiman ja tuotteiden
rajoittamaton siirtely globalisaation nimissä tukee siis lopulta
kehittyvien maiden ja suuryritysten etuja mutta polkee länsimaalaisten
ihmisten ja valtioiden etuja. Syyt maahanmuuton ja maastamuuton
ongelmiin löytyvät taloudellisesta globalisaatiosta ja internatsismista.
Miksi taloudellinen vapaus ei edistä ihmisten vapautta?
Taloudellista globalisaatiota ja internatsismia edistää
kapitalismi. Kapitalismi eli pääoman valta on rajoista riippumatonta.
Se tähtää pääomanomistajien ja suuryritysten etuun välittämättä
ihmisten, kansakuntien ja valtioiden tarpeista. Vasemmiston poliittisen kriisin rinnalla myös poliittinen oikeisto on ajautunut
kriisiin. Aiemmin ajateltiin, että länsimaissa vallitseva
kapitalistinen järjestelmä tukee länsimaisia demokratioita, joissa
vallitsee vapaa, liberaali, markkinatalouteen ja valitusihanteisiin
perustuva yhteiskuntajärjestelmä. Näin oli kylmän sodan aikaisessa
kaksinapaisessa maailmassa. Tosiasiassa pääomat, ihmiset ja tavarat
eivät tuolloinkaan liikkuneet kovin vapaasti, vaan tiukat
rajamuodollisuudet vallitsivat kaikkialla. Vapaus toimi rajoitettuna,
kansallisvaltioiden sisällä.
Sen sijaan kylmän sodan jälkeisessä moninapaisessa maailmassa
pääomat, tuotteet ja ihmiset liikkuvat suhteellisen vapaasti. Tämä on
muuttanut kapitalismin roolia. Se ei palvele enää länsimaiden ja niissä
vallitsevan poliittisen järjestelmän etua. Vapaa talous ei edistä
politiikan eikä ihmisten vapautta. Kapitalismin voimistuminen on
nostanut suuryritysten oman edun niiden emomaiden eli läntisten
teollisuusvaltioiden edun edelle. Tuloksena on kapitalismin yksinvalta, jossa
tuottavuus on kohotettu poliittisesta tahdonmuodostuksesta riippumattomaksi
itseisarvoksi. Siitä johtuu koettu ”vaihtoehdottomuus”.
Niinpä myös poliittinen oikeisto on ideologisessa kriisissä.
Länsimaihin 1700- ja 1800-luvuilla luotu liberaali demokratia ja
kapitalismi paiskasivat aikoinaan kättä kansallisvaltioiden sisällä,
kun työläiset ja työnantajat löysivät toisensa ja yhteisen edun. Tämä kehitys jatkui
Suomessa 1980-luvun loppuun asti. Silloin Euroopassa astuttiin
uudenlaiseen, poliittisesta kontrollista riippumattomaan,
kapitalismiin. Suomessakin alettiin ensi kertaa elää todellisessa
kapitalistisessa talousjärjestelmässä, minkä merkiksi korot
vapautettiin ja valuutat päästettiin kellumaan. Euroopan unioniin
liittyminen ja Euroopan integraatio kokonaisuudessaan veivät sääntelyn
purkamisen ja rajojen avaamisen loppuun.
Poliittinen oikeisto on ongelmien edessä, sillä kapitalismi ei
enää palvelekaan vapautta ja demokratiaa rakastavien länsimaalaisten etua. Monet oikeistolaiset ovat pitäneet itseään
isänmaallisina. Mutta miten on nyt, kun kapitalismi ei enää edistä
meidän kotimaidemme hyvinvointia vaan suurten monikansallisten firmojen kirjanpitoa?
Myös kapitalismin ja isänmaallisuuden välinen kytkös on purkautunut.
Oikeistolaisia ei voida pitää enää isänmaallisina ainakaan sillä perusteella,
että he sanovat kannattavansa kapitalismia. Nykykapitalismin
internatsistisen luonteen tuntien heitä voidaan hyvinkin sanoa
epäisänmaallisiksi.
On kuitenkin syytä muistaa, että myös kapitalismi on äänestämistä.
Sen menestys perustuu kulutuspäätöksiin. Niinpä kapitalismi ei
voi pitemmän päälle toimia ilman todellista vapautta ja demokratiaa.
Edempänä näissä kirjoituksissani pohdin, kuinka kapitalismiin voitaisiin palauttaa politiikka ja demokratia ja miten kapitalismin totalitarismista voitaisiin siirtyä takaisin vapaaseen markkinatalouteen.
Vasemmiston ja oikeiston yhteinen ongelma
Vasemmisto on kriisissä, sillä vasemmiston perinteiset keinot eli
työvoiman hinnalla kiristäminen ja työnantajien kanssa tinkiminen eivät
auta, kun työpaikat voidaan siirtää halvemman hintatason maihin. Asiaa
ei paranna edes se, että vasemmistolainen ay-liike suostuisi
leikkaamaan palkkansa puoleen, koska sekään ei riitä kilpailemaan
kehittyvien maiden kanssa.
Toisaalta oikeisto on kriisissä, sillä sen perinteinen
aatteellinen ajatusmaailma eli liberalismi on vääntynyt
uusliberalismiksi. Se ei ota huomioon kansallista etua, kuten vielä
klassinen liberalismi, johon liittyi myös utilitarismi.
Perinteisen utilitaristisen hyötyopin mukaan vapautta pitää toteuttaa niin, että
taloudellinen vapaus koituu kansantalouden kokonaisedun ja koko
yhteiskunnan hyödyksi. Niinpä myös poliittinen oikeisto on
aatteellisesti hukassa, sillä uusliberalismi ei tunnusta kansallista etua, ja kapitalismi ja kommunismi ovat liittoutuneet
länsimaalaisten ihmisten oman edun ohi.
Miksi sitten poliittisen oikeiston kannatus kasvaa länsimaissa ja
vasemmiston heikkenee? Yksi selitys on, että vasemmiston
epäonnistuminen on ollut ilmeisempää. Voitolle on päässyt oikeiston
nimissä harjoitettu kapitalismi. Tämä on synnyttänyt kuvan, että
voittanut malli on se parempi. Siksi myös monet entiset
vasemmistolaiset menevät oikeiston riveihin ja ajattelevat, että
täytyyhän kapitalismin toimia! Ainakaan muuta mahdollisuutta ei katsota
olevan.
Toinen selitys on, että ihmiset tietävät ongelmien syyn. Se on
globalisaatio ja internatsismi: rajoittamaton pääomien, työvoiman ja tavaroiden
kulku Euroopassa ja maailmassa. Niinpä he etsivät
ratkaisua isänmaallisuudesta ja kansallismielisyydestä. Koska
isänmaallisuutta ja kansallismielisyyttä tavattiin löytää ennen oikeiston piiristä, he hakeutuvat oikeiston riveihin. Tosiasiassa liberaali poliittinen oikeisto on kääntänyt selkänsä kansallisen edun edistämiselle.
Nykyään politiikka äärioikeistolaistuu: halutaan
rajoja kaikkialle. Valtioiden ulkorajoja halutaan nostaa
siirtolaisuuden torjumiseksi, ja rajoja pystytetään myös valtioiden
sisäpuolelle. Eri kansakunnat eivät tule toimeen samojen valtioiden
sisällä vaan joutuvat suuriin eturistiriitoihin globalisaation ja
internatsismin lietsoman maahanmuuton seurauksena.
Tämä on tavallaan luonnollista kansallisten etujen varjeluun liittyvää
kehitystä. Ihmiset haluavat puolustaa omia kotimaitaan siirtolaisuuden
ongelmilta, mutta poliitikot ja viranomaiset yrittävät tuomita tämän
normaalin torjumisreaktion rasismiksi. Valtioiden ei pitäisi ensinkään
harjoittaa sellaista politiikkaa, jonka tuloksena kansakuntien edut
joutuvat ristiriitoihin ja jonka tuloksena rasismin kirves nousee maasta
automaattisesti. Ongelmana on, että valtiot eivät tunnusta
kansakuntia eivätkä pian edes jäsenny etnisten rajojen mukaan. Tällöin valtiot menettävät vaikutusvaltansa ja hajoavat takaisin sääty-yhteiskuntaa muistuttavaksi
ruhtinaskuntien järjestelmäksi.
Poliitikkojen huoli rasismista onkin eräänlainen naiivi
hätähuuto. Ensin he ovat menneet kävelemään heikoille jäille globalisaatiota ja Euroopan
integraatiota edistäessään. Ja jään rikkouduttua he
huutavat apua. Kansa ei auta, sillä sitä on petetty. Kansallinen etu on
sivuutettu jonkin kuvitellun ”maailman yhteisen edun”
hyväksi. Vaikka sen kannattajakunnan muodostavat periaatteessa kaikki maailman ihmiset, käytännössä kyseistä universalismia on voinut edustaa ja siitä hyötyä vain kosmopoliittinen, rajoista ja rahoista riippumaton eliitti.
Tulos on, että vasemmisto on menettänyt aseet käsistään. Se on
hoilannut ”Internationaaliaan” viimeiseen asti, mutta väärien asioiden
puolesta. Vasemmiston talousteoreettinen ajattelutapa päti
1860-luvulta 1960-luvulle, mutta ei päde enää. Vasemmiston humaanit
lähtökohdat ajavat nyt kehitysmaiden etua. Katsokaa vaikka, miten
vasemmistopoliitikot kiljuvat maahanmuuton ja kehitysavun puolesta
suomalaisten duunarien haitaksi. Lopputuloksena syntyy työttömyyttä
länsimaihin. Kurjistumista tämä kyllä edistää, mutta ei työväestön
hyvinvointia.
Ratkaisu ei löydy myöskään oikeistosta. Kun ihmiset hakeutuvat
oikealle hillitäkseen maahanmuuttoa ja globalisaatiota, he kääntyvät
ongelmien aiheuttajien puoleen. Oikeistopuolueet eivät edistä
kansallista etua eivätkä ole isänmaallisia. Sen sijaan ne edistävät suuryritysten, kapitalismin,
globalisaation ja internatsismin etuja. Katsokaa vaikka, kuinka
kokoomuslaiset, keskustalaiset ja rkp:läiset huutavat maahanmuuton ja
työvoiman halventamisen puolesta. Tämä ei edistä kansallista hyvinvointia vaan
kansainvälisten suuryritysten intressejä: pääoman ja työpaikkojen
maastapakoa, halvan työvoiman maahantuontia, ulkomaisen pääoman
invaasiota yrityksiimme ja yritystemme myymistä ulkomaille sekä
valtioiden heikentymistä.
Politiikan
tutkimuksen näkökulmasta kiintoisaa on, että aina kun Suomessa on istunut oikeistohallitus, se on heikentänyt valtiotamme myymällä
kansallista varallisuutta ulkomaille ja yksityistämällä sellaisiakin
yrityksiä, joiden toiminta olisi edullisinta pitää valtiollisessa
omistuksessa. Valtio koetaan oikeistopuolueissa
vihollisena, vaikka valtio pitäisi nähdä positiivisena voimavarana ja
keinona yhteiskunnallisen harmonian takaamiseen sekä
välienselvittelyihin.
Nykyaikana poliittinen oikeisto näkee valtion epäisänmaallisena
luomuksena, joka vastustaa kansallista etua, vaikka valtio itse on juuri se
kansakunnan omaleimaisuudesta syntynyt kulttuuriluomus, joka pitää yllä
kansalaisten hyvinvointia, turvallisuutta ja jatkuvuutta ja jonka
pitäisi myös palvella kansalaisiaan. Tilanteen kieroutumisesta kertoo se,
että nykyään valtio nähdään instituutiona, jonka viranomaiset alistavat ihmisiä. Tässä valossa ei ole ihme, miksi oikeistopoliitikot
haluavat vähentää valtion vaikutusvaltaa. Syy ongelmiin ei ole kuitenkaan
valtion. Syy epäluottamukseen piilee siinä, että valtio on ymmärretty
väärin: siitä on tehty byrokraattinen koneisto, jonka sidos kansalaisten
tahtoon on katkennut ja joka pyrkii elättämään vain itseään. Valtio ei
tunnusta tai se peittelee yhteyttään etnisyyteen, kieleen, kulttuuriin ja kansakuntaan.
Tämä valtion roolin väärinymmärtäminen ulottuu ihmisten
käytännölliseen elämään. Paikoin myös kansanvallan foorumit ja instrumentit eli poliittiset puolueet ovat pukeutuneet
valtion virkavaltaiseen rooliin ja pyrkineet siten lisäämään omaa valtaansa.
On mielenkiintoista kokea ja todistaa, kuinka juuri poliittinen
oikeisto on luomassa maahamme vasemmistolaista
valvontayhteiskuntaa yksityisyydensuojan
heikennysten, Internet-sensuurin ja eduskuntavaalien äänikynnyksen kautta. Viimeksi
mainitun tehtävä on estää uusien aatteellisten puolueiden läpi
pääseminen. Poliittinen oikeisto on tätäkin kautta hylännyt liberaalit
lähtökohtansa.
Sekä oikeiston että vasemmiston erehdysten takana piilee
eräs ikävä tosiasia: poliitikot ovat keskittyneet ajamaan lähinnä omaa
tai eturyhmiensä etua ja laiminlyöneet kansallisen edun. Politiikkaa ei
mielletä yhteisen edun edistämiseksi vaan eturyhmien kiistelyksi. Jo
jako oikeistoon ja vasemmistoon kielii tästä: se on perinteinen
eturyhmäpoliittinen asetelma. Etukäräjöinti ulottuu halki koko
yhteiskunnan, ja sitä kohdataan kaikilla yhteiskunnan tahoilla. Kaikki
kysyvät: ”Mitä minä tästä hyödyn?”
Yksittäisistä eduista riidellessään nämä tyhmyrit tipahtavat
elintasotaivaastaan ennen pitkää keskelle helvettiä. Samanaikaisesti entiset
kehitysmaat ja niiden ahkerat ja vähintään yhtä ahneet nousukkaat
nappaavat saaliin länsimaalaisten ihmisten edestä aivan niin kuin sadun
kettu, joka kaappasi variksen nokasta pudonneen marjan saatuaan tämän
esittelemään narsistisesti ääntään ja laulamaan.
Oikeistolaisuuden ja vasemmistolaisuuden tuolle puolen
Entä mikä kävisi ratkaisuksi? Omat
näkemykseni poliittisen toiminnan tulevaisuudesta ovat täysin erilaisia
kuin vasemmistolaisilla, enkä näe poliittisella vasemmistolla
paljoakaan toivoa, paitsi sellaisena hätävarana, joka aina jää
jäljelle, kun huomataan, että talous ei kestä rajoittamatonta vapautta.
Kansanjoukot ryntäävät silloin laivan yhdeltä laidalta toiselle aluksen kallistuttua liikaa. Pettymys kohtaa vasemmalla, mutta se odottaa myös kapitalismin
syleilyssä, oikealla. Ihmisten reaktiot ilmentävät pelkkiä protesteja,
ja puoluetoiminnan
tulevaisuudenmahdollisuudet näen perimmältään toisenlaisina. Mikä
on poliittisen toiminnan
kokonaiskuva?
Ilmeisin ja osittain jo toteutunut mahdollisuus on populismiin
ajautuminen. Ihmiset nimittäin uskovat yleensä parhaaseen esiintyjään,
helpoilta näyttäviin ratkaisuihin, kuten suuriin lupauksiin, sekä
silloin kun muutkin uskovat.
Kokoomus
on vastannut tähän markkinatilanteeseen profiloitumalla
oikeistolais-individualistiseksi työväenpuolueeksi. Kokoomuksessa on
huomattu, että on samantekevää, mitä asiaa politiikassa ajetaan, koska
markkinat ja talouselämä tekevät kaikki ratkaisut kuitenkin, ja
puolueille keskeistä on vain kannattajien keruu. Niitä taas saa, kun
uskottelee olevansa oikean ryhmän
asialla eivätkä ratkaisut
haraa talouselämän etuja vastaan. Hyvin menee niin kauan kuin valtion
velanottokyky ja maahanmuuttovirta jatkuvat samassa tahdissa ja jupit voivat palata rauhassa musiikkivideoidensa ja sarjakuviensa pariin.
Koska kaikki päätösvalta on
nykyään talouselämällä, vasemmistopuolueetkaan eivät vaadi enää
vallankumousta
ja tuotantovälineiden yhteisomistusta tai edes työn ja palkkion välisen
kausaalisuhteen palauttamista voimaan. Sen sijaan Sdp ja
Vasemmistoliitto ovat markkinatalousmekanismien
sosiaaliturvatoimistoja. Ne hoitavat ongelmia verottamalla eli
tulonsiirroilla. Kokoomus ja keskusta puolestaan ovat
kapitalismin kuluttajansuojayhdistyksiä. Ne vastaavat pulmiin ongelmien
aiheuttajaa eli kapitalismia voitelemalla ja olettamalla, että
asiakastyytyväisyys on ainoa poliittinen arvo. Tässä järjestelmässä
vaalien ehdokkaiksi ja poliitikoiksi valitaan lavalaulajia, urheilijoita ja missejä, sillä he ovat sopivan kyvyttömiä puuttumaan politiikkaan millään tavalla ja jättävät vallankäytön firmoille ja puoluetoimistoille.
Samalla kun politiikka viihteellistyy, politiikan
tutkijat ovat päätyneet väittämään, että niin sanotut utopiat eli
suuret päämäärät ovat kadonneet. Ainakaan niihin ei usko kukaan.
Politiikalla ei uskota voitavan vaikuttaa. Eduard Bernsteinin, Francis Fukuyaman
ja Mauno Koiviston visio on toteutunut. Koska päämäärää ei ole, mitään ei voida
suunnitella, ja tärkeäksi koetaan vain liike: onnenpyörän pyörähtely ja
roomalaisten orgioiden jatkuminen poliitikkojen omassa keskuudessa.
Samanaikaisesti vaalirahoitusskandaalit osoittavat, että kulissien
takana käytetään raakaa valtaa. Korruptio ei välttämättä näy päälle,
sillä sosiaalisen ja taloudellisen pääoman vaihtosuhteet ovat
vakiintuneet Suomessa osaksi virallista vallankäyttöä. Virkamiehet ja
poliitikot toteuttavat taloudellisen vallan pyyteet jopa ilman, että sitä
erikseen pyydetään tai että siitä maksetaan, sillä maksu on saatu jo
virkaan valitsemisen tai poliittiseen valtaan nostamisen kautta:
esimerkiksi vaalirahoituksella, jolla on toteutettu raskas mainostus ja
näin ostettu kannatus kansalta. Pahinta on henkinen ja moraalinen korruptio, sillä
se on vakiintunut järjestelmän osaksi ja perustuu sosiaalisen pääoman vaihtoon. Kun korruptio
tapahtuu avoimesti ja päivänvalossa, kukaan ei tunnista sitä enää
korruptioksi. Viihteellistymisen pintakiillon takana harjoitettu
julma revyy on tehnyt politiikan teatterista makaaberin tivolin. Näissä
karnevaaleissa on todellakin läsnä kuolema: filosofian, poliittisen
tahdon ja älyllisyyden kuolema.
Ihmisten elämän ajatellaan nykyään koostuvan reagoimisesta niin
sanottuihin faktoihin eli talouden ja tuotannon ehtoihin. Emme siis
voisi katsoa eteenpäin ja määrätietoisesti suunnitellen laskelmoida
tekojamme, vaan tehtäväksemme jää vain toimia ja katsoa, minkälainen
suunnitelma mistäkin teosta valmiiksi tulee. Ihmiset ovat pelkkiä
reagoijia stimuluksen ja responsin, ärsykkeen ja reaktion, kaavassa.
Heidän ajattelutilansa, vaihtoehtonsa ja tavoitteellisen toiminnan
mahdollisuutensa ovat vähentyneet. Silti uskon, että monet
toivovat voivansa ohjailla omaa elämäänsä ja yhteiskuntaa
määrätietoisesti ja suunnitelmallisesti.
Todellisuudessa myös
päämäärä on olemassa, mutta se on niin lähellä ja suuri, ettei sitä
huomata. Lisäksi se on ylhäältä annettu eikä ihmisten itsensä valitsema. Se
koostuu Euroopan unionin kapitalistisesta,
monikulttuurisesta ja globalisaatioon tähtäävästä strategiasta.
Eräs vaihtoehto populismiin ajautumisen rinnalla onkin se, että
ihmisten turhautuneisuus purkautuu käytännölliseen kähinään,
levottomuuksiin, mielenosoituksiin ja niiden hillitsemiseen erilaisilla
maakunta- ja kriisinhallintajoukoilla. Tuloksena voi olla valtiovallan
tekemiä kosmeettisia korjauksia, esimerkiksi sosiaaliturvan
parannuksia, jotka johtavat vain valtionvelan kasvuun. Saattaa olla,
että ajan myötä nousee erilaisia protestiryhmiä ja pienpuolueita, kuten
kansalaisten sähköisiä oikeuksia puolustavia ryhmiä. Vanhat puolueet
kun eivät ole
pystyneet takaamaan edes kansalaisten mielipiteen- ja ilmaisunvapautta
vaan ovat murentaneet pala palalta
ihmisten sananvapautta. Mellakointi on vaiennettujen puhetta.
Kansallisliberaali vaihtoehto
Vastaukset edellä mainittuihin ongelmiin eivät löydy sen enempää
vasemmistosta kuin
oikeistostakaan. Politiikanteon pitää kokonaisuudessaan muuttua.
Tarvitaan uusia ratkaisuja. Mikäli poliittisella tahdolla
on vielä jotakin merkitystä pelkkien taloudellisten voimasuhteiden yli,
poliittisia vaihtoehtoja pitää etsiä kansallismielisyyden suunnalta.
Oma vastaukseni tämän ajan poliittisesti kuumiin kysymyksiin on kansallisliberaali ajattelu.
Se koostuu kansallismielisyydestä, kansanvallan toteuttamisesta ja arvoliberalismista. Kyseessä ei ole perinteinen oikeistolainen,
vasemmistolainen eikä myöskään nationalistinen politikointi vaan
kansallista etua ajava demokraattinen ohjelma, jossa klassiset
kansallisfilosofiset periaatteet on
otettu uudelleen käyttöön. Väitteeni on, että globalisaation ja
kapitalismin vastainen yhteiskuntakritiikki voidaan parhaiten esittää
nimenomaan kansallismielisen filosofian kautta.
Kansallisliberaalia filosofiaa erottaa nationalismista erityisesti se, että kansallisliberaali ajattelu perustuu kansojen yhdenvertaisuuden periaatteeseen toisin kuin kansakuntien eriarvoisuutta korostava nationalismi. Edustamani kansallismielisyys tähtää kansalliseen etuun, ja sen vahvistaminen on jokaisen suvereenin kansakunnan itsemääräämisoikeuteen liittyvä piirre.
Liberalismin perinteestä kansallisliberalismia erottaa se, että kansallisliberalismissa puolustetaan arvoliberaalin yhteiskunnan lähtökohtia, kuten sananvapautta, seksuaalista vapautta ja yksilöiden itsemäärämisoikeutta, mutta suhtaudutaan epäilevästi taloudelliseen liberalismiin, esimerkiksi kansainväliseen vapaakauppaan ja julkisten peruspalvelujen yksityistämiseen. Vapaan markkinatalouden katsotaan toteutuvan parhaiten kansanvaltaisessa poliittisessa hallinnassa, eli rajoitettaessa globalisaation ja kapitalismin valtaa esimerkiksi protektionismin keinoin. Vastaavasti demokraattisen ja asenteellisesti vapaamielisen yhteiskunnan nähdään toteutuvan suotuisimmin rajoitettaessa maahanmuuttoa. Kulttuurista moniarvoisuutta ja yksilöiden vapautta edistetään parhaiten, kun torjutaan kulttuurien ja kansakuntien konflikoitumista ennakolta ja estetään siten ääriasenteiden leviämistä, julkisen vallan väliintulon tarvetta ja tarkkailuyhteiskunnan luomista.
Suomen ja laajassa mielessä Euroopan kaikkien kansojen pitäisi
myöntää kansallinen etu politiikan realiteetiksi ja lopettaa liialliset
kuvitelmat siitä, että kansallista etua voidaan ajaa jollakin
kuvitellulla yhteisellä edulla. Se on useimmiten johtanut vain
ristiriitoihin eri maiden kansallisten etujen kanssa. Voittajiksi tässä
sirkuksessa ovat osoittautuneet kapitalismi, kehitysmaat ja
maahanmuuttajat, joille EU on avannut oven ja jotka ovat siten päässeet
nauttimaan sosiaaliturvastamme.
Kansallisella edulla tarkoitan etua, joka koostuu kunkin
etnisesti yhtenäisen kansakunnan omasta edusta. Kansallisvaltion
tunnusmerkkejä ovat snellmanilaisesta filosofiasta tutut yhteinen
kieli, kulttuuri ja kansakunta. Aatteet ovat siitä mukavia asioita, että ne eivät koskaan kuole vaan parantavat aika ajoin arvoaan riippuen yhteiskunnallisista tapahtumista. Haluankin omalla ajattelullani tehdä snellmanilaiseen filosofiaan ajankohtaisen inflaatiotarkistuksen.
Liberalismille ominaisesti
puolustan toki yksilön asemaa, mutta samalla on muistettava, että myös
yksilö syntyy osittain kansasta ja sisältyy
lähtökohtaisesti kansaan aina perintötekijöitään myöten. Toisaalta
ihmisen identiteetti on sekin lähtöisin osaksi kansasta. Kansaan
kuuluminen ja samastuminen ovat siis merkittävämpiä asioita kuin
pelkkiä juridisia muodollisuuksia, jotka voidaan lukea asiakirjoista,
esimerkiksi passista.
Yksilön edut voivat luonnollisesti joutua ristiriitaan kansakunnan
(tai laajassa merkityksessä yhteiskunnan tai valtion) kanssa. Uskon,
että tämä konflikti on ihmisten elämän ratkeamaton osa ja että sitä voidaan enintään sovitella. Siksi on tärkeää, että
yksilön ja kansakunnan tavoitteet ovat alun perin mahdollisimman
samansuuntaiset. Tämä puolestaan edellyttää, että politiikassa tunnustetaan kansallinen etu, tavoitellaan etnisesti yhtenäisiä valtioita ja
vältetään kulttuurisia ristiriitoja rajoittamalla maahanmuuttoa. On
syytä huomata, että kansalaisuuden muodollinen luovuttaminen ei
välttämättä takaa, että ihminen kuuluu kansaan etnisessä merkityksessä.
Se ei vielä luo ihmisen ja hänen kotimaansa välille yhteenkuuluvuutta, johon
yksilö voisi sitoutua järjellään ja sydämellään, mikäli hänen
taustansa, kielensä ja kulttuurinsa sekä läheisensä ovat pääosin
toisessa maassa. Ilman turhaa pateettisuutta voidaan sanoa, että
kansallista etua puolustettaessa puolustetaan olemassaolomme
perustekijöitä.
Tämä kirjoitusteni kokonaisuus on kansallisliberaali
manifesti. Kansallisliberaali ajattelu puolestaan on
poliittis-filosofinen aate, joka ei ole organisoitunut puolueeksi.
Kansallisliberalismin edustajina minä ja kanssani samaa mieltä olevat emme asemoi
itseämme perinteiseen oikeisto–vasemmisto-asetelmaan vaan olemme niin taloudellisen alamaailman kuin sosialistisen etukäräjöinninkin yläpuolella.
En rasita lukijaa lähteiden sumalla, sillä olen kirjannut ne monisatasivuisiin teoksiini Dialoginen filosofia, Työttömän kuolema, Sensuurin Suomi ja Kansanvallan varkaat.
Jos jotakuta kiinnostaa, katsokoon sieltä. Tässä yhteydessä vedän
poliittista linjaa. Tämä on kiteytys siitä analyysista,
jota olen harjoittanut aiemmin tieteen ja filosofian piirissä. Koska
kansallisliberaali ajattelu ei ole puoluekantaista, sen ideoita
voidaan toteuttaa kaikkien olemassa olevien puolueiden kautta, mikäli
nämä päättävät muuttaa suuntaansa ja omaksua älyllisen tyhjiönsä
täytteeksi filosofisesti perustellun maailmankatsomuksen.