Sananvapaus ei ole koriste-esine. Se on perusoikeus, josta muiden perusoikeuksien toteutuminen usein riippuu. Ihmisten oikeus sanoa asiansa ei saa olla kiinni kenenkään tai minkään tahon luovuttamasta vapaudesta. Kenelläkään ei ole oikeutta määritellä, mitä muut saavat sanoa. Filosofisesti järjestyneessä yhteiskunnassa oikeus vapaaseen viestintään nähdään ihmisten keskinäisenä asiana eikä viranomaisten laeilla hallitsemana asiana. Niinpä sananvapauden ongelma on sitä koskevien lakien olemassaolo. Sananvapautta ei pitäisikään nähdä juridisena ilmiönä.
Sananvapaus on kahlehtiva käsite myös silloin kun sillä tarkoitetaan sosiaalisia suhteita ja normeja. Jos sananvapautta ei saa käyttää ”väärin”, sitä ei ole. Jos sananvapautta
ylipäänsä määritellään, se on jo syöty. Sananvapaus voi parhaimmillaan toteutua filosofisessa anarkiassa,
jossa kaiken voi sanoa ja asettaa koeteltavaksi ilman rangaistuksen
uhkaa. Tavallaan jo luvan asettaminen tai vaatiminen
rajoittaa sananvapautta – tai on merkkinä siitä, että sitä jollakin
tavoin uhataan.
Miksi sitten sananvapauden täytyy olla ehdotonta? Filosofisesti katsoen tämä johtuu sananvapauden olemuksesta. Jos sananvapautta rajoitetaan vähänkin, esiin nousee kysymys, millä perusteella rajat vedetään. Koska yleispäteviä kriteereitä ei ole, vain valta voi määritellä, missä rajat kulkevat. Tämä taas johtaa sananvapauden valtapolitisoitumiseen ja se edelleen siihen, että mitään todellista vapautta ei ole.
Sananvapauden rajoittamisesta
Edellä mainituista syistä sananvapaus on säädetty ehdottomaksi oikeudeksi myös useimpien länsimaiden lainsäädännössä – tosin sillä riivinrautamaisella herkkyydellä, jolla juristit asioita käsittelevät. Sananvapauden julistaminen loukkaamattomaksi ja rajoittamattomaksi myötäilee liberaalia, rationaalista ja valistushenkistä yhteiskuntateoriaa. Yhdistyneiden kansakuntien ihmisoikeuksien julistuksen ja Euroopan neuvoston ihmisoikeussopimuksen sisältönä on, että kaikilla ihmisillä on oikeus ilmaista ja vastaanottaa sekä tietoa että mielipiteitä kaikkien kanavien kautta. Myös Suomen perustuslaki nojaa näihin sopimuksiin. Sananvapauteen luetaan muodollisesti sekä mielipiteidenvapaus että ilmaisunvapaus.
Sananvapaudesta on kuitenkin noussut viime vuosina suuri poru. Sananvapautta on koetettu rajoittaa rikoslaillisin keinoin: viittaamalla kunnianloukkauksiin tai yksityisyydensuojaan sekä vetoamalla rikoslain ideologisiin lainkohtiin eli kansanryhmää vastaan kiihottamiseen ja uskonrauhan rikkomiseen.
1. Kunnian ja yksityisyydensuojan loukkaukset
Muutamat sopimattomien sanojen kohteiksi joutuneet ihmiset ovat alkaneet kiusata kriitikoitaan pitämällä kunniaansa tai yksityisyydensuojaansa loukattuna. Loukkaantumisesta on tullut kansanhuvi ja koston väline. Joskus pahoista puheista voi olla haittaa, mutta niiden rangaistavuuden pitää rajoittua perättömiin väitteisiin. Ongelma on, ettei juridiikassa ja mediassa osata erottaa tunteiden loukkaamista objektiivisten oikeuksien loukkaamisesta.
Tuntemusten loukkaaminen on mielipiteidenvaraista. Se voi olla myös ansaittua ja opettavaista. Jos toiminta ei kestä arvostelua, kritisoidun on syytä arvioida omia asioitaan uudestaan. Olennaista toipumisen ja julkisuuskuvan kannalta on, kuinka kukin ottaa kritiikin vastaan. Tuntemusten loukkaamisesta ei pidä ketään rangaista, ellei kyse ole ajojahdista tai vereslihalle repimisestä. Rangaistavaa voi olla lähinnä objektiivisten oikeuksien loukkaaminen. Oikeusjutuissa todistelu on kuitenkin hankalaa ja tuomitseminen harvinaista ja satunnaista.
Siitä, että tunteiden loukkaaminen mielletään nykyään objektiivisten oikeuksien loukkaamiseksi, antaa näyttöä ikävä tosiasia: Suomessa tehtiin vuonna 2007 peräti 3 600 tutkintapyyntöä tai rikosilmoitusta kunnianloukkauksista. Kantelupukeille sopii sananlasku: vain huorat ja varkaat huutavat kunniansa perään ja jokainen kunniallinen ihminen pitää itse huolen maineestaan. Sellaista mieltä, joka antaa lennokkaiden puheiden loukata itseään, ei voida mitenkään parantaa. Myös huono huumorintaju paljastaa mädän koiran. Se, joka kieltää kaiken, myöntää kaiken. Jos vitsejäkin sensuroidaan, huumori menettää merkityksensä ja muuttuu mitättömäksi, sillä se ei voi paljastaa ihmisten pelkoja ja toiveita avoimesti, ja varjelu johtaa vain piilotajuisten ajatusten tukahduttamiseen.
2. Kansanryhmää vastaan kiihottaminen ja uskonrauhan rikkominen
Pahin objektiivisten oikeuksien loukkaus alkaa nykyaikana olla sananvapauden loukkaus itse. Tähän ovat länsimaissa johtaneet useat kansanryhmää vastaan kiihottamisesta tai uskonrauhan rikkomisesta nostetut syytteet. Kyse on yleensä ollut maahanmuuttoa tai islamia arvostelleiden poliitikkojen, kirjailijoiden, toimittajien ja tavallisten kansalaisten vetämisestä käräjille. Puupääjuristit ovat lukeneet heidän kirjoituksiaan pullonpohjat silmillään ja lampaannahkaperuukki takaraivollaan kuin Piru Raamattua: pelkästään poliittisten tuomioiden julistamiseksi.
Taustalla on suuri yhteiskunnallinen ongelma: Euroopan unionin suosima maahanmuutto ja halpatyövoiman haaliminen kolmannesta maailmasta ovat johtaneet maahanmuuttajien ja kantaväestöjen etujen törmäämiseen. Länsimaiden poliitikot ja viranomaiset pyrkivät tulkitsemaan asiaa niin, että syy konfliktiin on länsimaalaisten ihmisten harjoittama ”rasismi”. Sen katsotaan nojaavan aatteisiin tai mielipiteisiin, mutta sen ei tunnusteta perustuvan etujen kärjistymiseen. Kritisoiminen on useimmiten ollut maahanmuuttopolitiikan arvostelua ja vastustusta – ei rodullisin perustein tapahtuvaa kansanryhmien sortoa. Poliitikot ja viranomaiset eivät halua ymmärtää, että kantaväestöt puolustavat etujaan. Syy maahanmuuttokritiikkiin ei ole rasismi vaan itse ilmiö: ajattelematon maahanmuuttopolitiikka. Liiallinen maahanmuutto aiheuttaa etujen konflikoitumista, maahanmuuton arvostelua ja pahimmillaan tietysti myös rasismia. Rasismi ei ole tällöin syy, vaan se on seuraus holtittomasta maahanmuuttopolitiikasta.
Suomessa ihmetellään, miksi maahanmuuton kriitikoita viedään kuin sikaa korvasta käräjien hämyisiin saleihin. Monissa Länsi-Euroopan maissa ja Pohjois-Amerikassa on esitetty paljon purevampaa maahanmuuttokritiikkiä kuin Suomessa, eikä siitä ole jaksettu tuomita eikä huolestua. Ongelmista on opittu. Syynä Suomen sananvapaustilanteen kurjistumiseen ja tavallisten ihmisten leimaamiseen toisinajattelijoiksi tai rikollisiksi on Euroopan ihmisoikeussopimus, jossa ”rasistiset rikokset” sanktioidaan erityisen ankarasti. On kuitenkin vaarallista tuomita mitään sellaisten säädösten perusteella, jotka on jätetty täysin määrittelemättä tai sillä tavoin avoimiksi, että niiden perusteella voidaan syyttää melkein mistä tahansa. Euroopan rasisminvastaiset lait muistuttavat tieteenfilosofian varoittavaa esimerkkiä huonosta ja mielivaltaisesta laista: ”Kaikki konnat linnaan!”
Sitä, mitä rasismi on, olen käsitellyt tarkemmin luvussa ”Tasa-arvo”. Rasisminvastainen lainsäädäntö on syntynyt Euroopan unioniin lähinnä sen merkiksi, että muutamalla Keski-Euroopan maalla on takanaan hirveä natsimenneisyys. Natsismin pelossa, sen torjumiseksi ja osittain myös mainekilpensä kiillottamiseksi nämä maat touhuavat nyt rasisminvastaisina kuin jokin täti Eulaalia. Suomessa ja muissa Pohjoismaissa hämmästellään, mihin rasismin pois jynssääminen voi olla vastaus, sillä meidän oikeushistoriallinen tilanteemme on aivan toisenlainen. Oloissamme ei ole esiintynyt eikä esiinny rasismia, tai sitä esiintyy niin vähän, ettei vähempää voisi olla.
Pahimmassa tapauksessa viranomaisvallan harjoittama rasisminvastaisuus herättää nukkuvan jättiläisen. Historian todistus on, että eri kansat eivät tule kovin hyvin toimeen samalla alueella. Suiden kapuloiminen herättää sellaista vihamielisyyttä, jota ei ilman sensuurin ilmapiiriä esiintyisi lainkaan. Kun maahanmuuttajien etuja ja oikeuksia puolustetaan vieläpä ilman heidän omaa pyyntöään, tämä herättää kantaväestöissä epäoikeudenmukaisuuden kokemuksia. Oikeus mielletään kostoksi, kun viranomaisvalta itse käyttää rotukorttia. Se esimerkiksi palvelee paremmin värillisiä kuin valkoihoisia Yhdysvalloissa, jossa värillisille annetaan etusija asuntojonoissa ihan vain orjuuden aikakauden ikävyyksien hyvittämiseksi. Tämä ei ole kuitenkaan oikeudenmukaista nykyihmisten kannalta, sillä nykyisin elävät yksilöt eivät ole syyllisiä edeltäneiden sukupolvien tekoihin eivätkä vastuussa niistä.
Myös Suomessa käänteinen syrjintä alkaa muistuttaa Etelä-Afrikan mustaa apartheidia. Niin sanottua hyysäystä harjoitetaan ilman perusteita. Kritiikin kieltäminen taas lisää painetta arvostelijoiden päänkuoreen. Syntyy kielletyn hedelmän houkutus, ja suomalaiset kokevat, että täytyyhän maahanmuuton arvostelussa olla paljon totta, kun kerran se yritetään kaikin voimin vaieta ja tuomita laittomaksi.
Yhteiskunnallinen tilanne ja viranomaisten normit eivät kohtaa. Tämä on seuraus siitä, että viranomaiskäytännöistä ovat vastuussa juristit, jotka eivät tunne tarpeeksi ihmisten psykodynamiikkaa eivätkä yhteisöjen sosiodynamiikkaa: käyttäytymisen massapsykologiaa, motiiveja ja kausaalisuhteita.
Tämän tuloksena maahanmuuton arvostelu on yritetty yksiselitteisesti tukahduttaa. Sodissa sananvapaus on ensimmäinen uhri. Se, että länsimaissa sensuroidaan maahanmuuttokriitikoiden ja islamkriitikoiden kannanottoja, on merkki ideologisesta sodasta. On kiintoisaa nähdä, kauanko menee, että ristiriita repeää avoimeksi, ja näennäisen rauhantilan takaa paljastuukin todellinen eripura, jolloin veri virtaa jälleen Euroopan kaduilla. Niin on jo käynyt, kun maahanmuuttoa arvostellut professori Pim Fortuyn ja elokuvaohjaaja Theo van Gogh murhattiin Hollannissa ”islamin puolustamisen” nimissä.
Euroopan ihmisoikeussopimus koskee myös Suomea, ja niinpä suomalaistenkin tuomioistuintalojen muotikäytäntöihin on täytynyt löytää jotain tuomittavaa. Rasististen rikosten torjumiseen ja sensuurin laajentamiseen käytetään rikoslain ideologisia pykäliä, jotka koskevat ”kansanryhmää vastaan kiihottamista” ja ”uskonrauhan rikkomista”.
Kansanryhmää vastaan kiihottaminen viittaa käsitekyhäelmänä seksuaalisiin yhteyksiin, joissa ihmiset yleensä kiihottuvat. Poliittiseen retoriikkaan siirrettynä sananvalinta on kömpelö. Kiihottamisen sijasta pitäisikin puhua kannatuksen hankkimisesta, sillä se vastaisi toiminnan todellista luonnetta. Kannatuksen tavoittelu on tavanomaista poliittista toimintaa, ja se sisältyy demokratian olemukseen. On kansanvallan mukaista hankkia kannatusta ja myös suostutella ihmisiä mukaan poliittiseen osallistumiseen. Kiihottaminen taas viittaa jonkinlaiseen villitsemiseen. Niinpä siitä pitäisi tuomita vain sellaisissa äärimmäisissä tapauksissa, joissa käskylausein ohjataan johonkin rikolliseen tekoon. Mielipiteiden tai kiusallisina koettujen kuvausten ilmaiseminen ei saa tuomitsemiseen riittää.
Uskonrauhan rikkomisen kieltävä lainsäädäntö on demokratian ja rationalismin – sekä liberaalin yhteiskunnan että valistusihanteiden – vastainen ajatusmuodostelma. Uskonnot ovat suuria vallankäyttäjiä, jotka pitävät ihmisiä pihdeissään jopa niin, että on tullut tavaksi puhua uskontojen uhreista. On väärin antaa ihmisten uskoa rauhassa. Pahimmillaan se estää ihmisten henkisen kehityksen. On vaarallista, jos esimerkiksi islamia ei saa arvostella arkisten yleishavaintojen pohjalta, vaan kriitikolta vaaditaan, että hänen täytyy tarkastella kyseistä uskontoa sisältä päin tai olla assyriologian professori. Asiantuntijavaltaistuminen on merkki sananvapauden kahleista, häveliäisyydestä ja siitä, että ihmisten täytyy sipsutella varpaillaan, ikään kuin heidän allaan olisi räjähtävä miinakenttä.
Filosofisesti katsoen uskonrauhaa pitäisi rikkoa oikein kunnolla, jotta ihmiset voisivat vapautua henkisistä vankiloistaan. Nykyisin muslimit pyrkivät sanelemaan sananvapauden rajat Euroopassa. Kysymys kuuluu, miksi juuri muslimeilla olisi oikeus päättää ja määritellä, kuinka heidän uskonnostaan saa puhua. Juuri tässä nähdään sananvapautta koskevien kriteerien mahdottomuus: yleispäteviä normeja ei voida asettaa, ja siksi keskustelua tulee käydä vapaasti. Pahimmillaan uskontojen loukkaamattomuus veisi pohjan myös tieteelliseltä uskontokritiikiltä.
Eräs filosofi lausahti aikoinaan, että uskontojen arvostelu on kaiken kriittisyyden ehto. Uskonnot ovat oopiumia kansalle. Oopiumia tosin pidettiin tuohon aikaan vain mietona huumeena, ja sitä käytettiin laajalti lääketieteessä. Mutta nykyinen Euroopan unioni alkaa olla tuossa oopiumihumalan pökerryttävässä pilvessä. Uskontojen loukkaamista pidetään objektiivisten oikeuksien loukkaamisena eikä tunteiden loukkaamisena, vaikka todellisuudessa uskonnot perustuvat ihmisten tuntemuksiin. Lisäksi uskontojen omassa piirissä esiintyy kansanryhmiä vastaan kiihottamista. Esimerkiksi islamin ja kristinuskon nojalla on tuomittu homoja mestattaviksi ja tuomitaan kuolemaan tänäkin päivänä islamistisissa maissa.
Kristinuskon maallistuttua sen opit ovat alkaneet kuitenkin vastata myös länsimaisen rationalistisen etiikan ajatuksia. Kristinuskon perussanoma on: ”Valitse!” Se antaa vallan yksilöille ja ohjaa vapauteen sekä moraaliseen harkintaan. Islam puolestaan tarkoittaa nimeään myöten: ”Alistu!” Kristinusko korostaa armoa ja lähimmäisenrakkautta, kun taas islam on opetus- ja lakikeskeinen. Koraanissa ei ole juuri lakinormeja, mutta uskonnon käytännölliset normit perustuvat profeetta Muhammadin esimerkkiin ja uskonoppineiden mielipiteistä koostuvaan normistoon. Islam korostaa oikeauskoisten ja vääräuskoisten eroa, ja ihminen tuomitaan tekojensa mukaan, ei armosta, kuten kristinuskossa. Ei siis pidä paikkaansa, että islamilaisen ja kristillisen kulttuurin erot olisivat pieniä, kuten niin sanottu”pienten erojen narsismia” koskeva teoria väittää. Todellisuudessa erot ovat periaatteellisia ja suuria. Mitkään muutkaan kulttuurit eivät pidä yllä arvojärjestelmiään vain itsetehostuksen vuoksi, vaan takana on aina myös suuria poliittisia etuja, historiallisia valta- ja alistussuhteita tai arvojärjestelmien konflikteja, kuten vaikkapa Suomen ja Venäjän välillä tai Kiinan ja Japanin välillä on ollut.
Islamista on tullut virtahepo olohuoneisiimme, sillä sen ongelmista ei uskalleta puhua. Viranomaisvalta on mennyt kaikkien rajojen yli pyrkiessään sensuroimaan sekä länsimaalaisten kansalaisten että asiantuntijoiden kriittiset mielipiteet muslimien väkivallan ja terrorismin pelossa tai kansallisen turvallisuuden nimissä. ”Rasismia” ja ”natsismia” vastustaessaan länsimaat saattavat huomaamattaan avata oven sellaiselle suvaitsemattomuudelle, joka saapuu Eurooppaan ulkopuolelta ja johtaa aivan samanlaiseen sensuuriin ja kansalaisvapauksien riistoon kuin natsismi aikoinaan.
Länsimaiden viranomaiset ovat asettuneet (Euroopassa toistaiseksi vähemmistönä olevan) muslimiryhmittymän puolelle tavalla, joka on tuota toista osapuolta nöyryyttävää. Puolustelu luo kuvan, että he eivät muka itse pysty puolustamaan asemaansa. Viranomaiset ovat nähneet ongelmia valtaväestön ja muslimivähemmistön välillä, mutta he eivät ole tunnustaneet, että suurin ongelma on, kuinka esimerkiksi naiset ja lapset pärjäävät kyseisen vähemmistön sisällä. Ja kaiken tämän tapahtuessa kaapu musliminaisella on kuin kahleet mustalla orjalla.
Esimerkkinä mielipiteenmuodostuksen kaksoisstandardeista on se, että YK:n yleiskokous päätti marraskuussa 2010 poistaa sukupuolisen suuntautumisen päätöslauselmasta,
jonka tarkoitus on suojella ihmisiä kuolemanrangaistuksilta.
YK on määritellyt uskontojen arvostelemisen viharikokseksi suojellakseen islamia mutta
poistanut kuolemanrangaistusta vastustavien perusteiden joukosta homoseksuaalisuuden. Kuitenkin juuri islamilaisissa maissa homoseksuaaleja tuomitaan jatkuvasti kuolemaan. Tämä osoittaa, että YK on monien muiden
viranomaistahojen tavoin ihmisoikeusasioissa pelkkä amatööri. Ja juuri
siksi esimerkiksi minun on niin hyvä olla vapaa ja itsenäinen filosofi: ei tarvitse
alistua noudattamaan YK:n, EU:n, puolueellisten vähemmistövaltuutettujen eikä muidenkaan
sairaiden seitinkutojien aivovammoista syntyneitä määritelmiä.
Täydellistä, kipeistäkin aiheista puhumisen mahdollistavaa, sananvapautta voidaan perustella vielä sillä argumentilla, että jos ajatuksiaan ei saa sanoa, me emme saa tietää, mitä toiset ihmiset ajattelevat. Tiedonsaanti on kuitenkin itseisarvo. Siihen liittyy myös käytännöllinen näkökohta: jos ajatuksiaan ei saa sanoa, niitä ei voida myöskään kumota. Näin ei voitaisi edistää toista itseisarvoa, nimittäin totuutta. Tuloksena olisi valheellinen yhteiskunta, ja siksi sananvapauden pitää olla loukkaamatonta. Vaikeaksi koettujen aiheiden lausumisessa on sitä paitsi usein kyse pelkistä makuarvostelmista. Jos ei pidä jostakin tai pitää jostakin toisesta, olisi kauheaa, jos asiaa ei voisi sanoa.
Myös Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen kanta on, että sananvapaus kattaa ongelmallistenkin aiheiden käsittelyn. Näkemys on perusteltu mutta tavallaan banaali. Ehdottoman sananvapauden pitäisikin olla itsestäänselvyys, sillä ongelmattomien asioiden käsittelyyn ei tarvita mitään vapautta.
Oikeus sanoa kaikki
Sananvapauden syheröitä voidaan avata pohtimalla
yksityiskohtaisesti, pitäisikö myös kaikkein vaikeimmiksi koettuja asioita,
kuten rotuoppia, rotuerottelua tai rotusortoa edustavia mielipiteitä voida
sanoa, vai pitäisikö ne kieltää ja tuomita? Vastaukseni on, että ihmisten pitää
voida ilmaista myös rasistisiksi luokiteltavia mielipiteitä, sillä jos ne
kiellettäisiin, vaikutus olisi tuhoisa. Poikkeuksena on, että rotusortoon kehottavia kannanottoja ei pitäisi sallia. Sen sijaan rotusortoonkin
liittyvät omat mielipiteet puolesta tai vastaan pitää voida lausua,
mutta tekoihin yllyttämistä on pidettävä epäeettisenä. Tämä johtuu
siitä, että puheakteina niillä saattaa olla sellaisia teonteoreettisia seurauksia, jotka
ovat eettisesti kestämättömiä. Miksi sitten kaikenlainen muu argumentaatio
pitää voida lausua julki?
Ensinnäkin (1), jos mielipiteidenvaihto kiellettäisiin, ihmiset kokisivat, että heiltä salataan jotakin, ja se puolestaan voisi tehdä rotusortoon ryhtymisestä entistä kiehtovampaa. Kieltäminen ei siis toimi myöskään viranomaisten omien tavoitteiden kannalta.
Toiseksi (2), ei ole olemassa mitään yleisiä kriteereitä sille, mikä lopulta on oikea mielipide. Niinpä on tärkeää, että mahdollisesti väärät ja virheellisetkin käsitykset saa lausua vapaasti, sillä sitä kautta ne voidaan asettaa yhteiskunnallisen keskustelun kohteiksi. Tämä menetelmä on käytössä myös tieteissä. Kuuluisa itävaltalais-brittiläinen tieteenfilosofi Karl Popper kutsui sitä fallibilismiksi eli kumottavuuden periaatteeksi. Jos joitakin väitteitä ei saa sanoa, silloin niitä ei voida myöskään kumota, ja ne jäävät voimaan eräänlaisina kiellettyinä totuuksina, jolloin niiden kannatus mahdollisesti vahvistuu.
Logiikkani seurailee myös kanadanjuutalaisen kielitieteilijän, Noam Chomskyn, ajatuskulkua. Hän puolestaan kannatti jopa keskitysleirien tapahtumia kieltäneen historianprofessori Robert Faurissonin oikeutta sanoa näkemyksensä vaikka ei kannattanutkaan hänen käsityksiään. Jos paikkaansa pitämättömiä väitteitä ei saa sanoa, ei voida keskustella myöskään siitä, mikä keskitysleirien perustamiseen johti. Ja onhan ihmisille annettava tilaisuus puhua itsensä pussiin.
Aivan riippumatta siitä, mikä keskustelun lopputulos on, se joka tapauksessa saa tieteellisesti perustellun vahvistuksen, kun asioista puhutaan vapaasti. Sen sijaan pelkkä normatiivinen eetos (eli tuomitseminen) jää aina ohueksi, sillä se ei selitä ilmiöitä vaan tukahduttaa asioiden filosofisen perustelemisen.
Kolmanneksi (3), jos viranomaiset kahlitsevat sananvapautta sellaisella tavalla, joka on viime aikoina yleistynyt Suomessa, elämme ennen pitkää poliisivaltiossa, jossa yhteiskunnallisesti oikeana pidetyn ainoa määrittelijä on tuomioistuin tai viranomainen itse. Se taas johtaa poliittisten oikeuksien rajoittamiseen ja demokraattisten oikeuksien kumoutumiseen. Mitäpä fasismin pelkoa sellaisessa yhteiskunnassa
enää on, jossa viranomaisvalta tuottaa kaiken fasismin itse?
Sananvapauden muodot ja sisällöt
Monien sananvapauden kuohitsijoiden yli-innokkuudessa on ollut jotakin perin juurin vääristynyttä, eivätkä he näytä ymmärtävän sen enempää filosofisen tiedonmuodostuksen kuin poliittisen järjestelmämmekään perusteita. Asian voi sanoa niin, että sananvapaus on muodollinen oikeus, jonka ehdot eivät saa riippua siitä, mitä sisältöjä sen kautta paljastuu, toisin sanoen, tuottaako sananvapauden käyttäminen joillekin tahoille kelpaavia tai kelvottomina pidettyjä tuloksia. Sananvapauden käyttöä ei saa siis sekoittaa sen kautta valkeneviin tuloksiin niin, että tiettyjen seurausten perusteella vedettäisiin pellit kiinni. Päinvastoin: räppänöitä pitäisi potkia auki ennen kuin saunojat tulevat pirtistä ulos keuhkot köhisten.
Väännän asian vielä ratakiskosta. Sananvapaus on ikään kuin kone, jonka tulee toimia vapaasti ja rajoittamatta. Kun tuo kone tuottaa tuloksia, joiden kautta eräät asiat maailmassa osoittautuvat huonommiksi kuin toiset (esimerkiksi uskonto kehnommaksi kuin rationalismi), vika ei ole paljastuksia tuottavassa koneessa, sananvapaudessa. Sen sijaan tuloksiin on perustelua soveltaa moraalista arviointia ja valintaa.
Niinpä kannatan itse täydellistä sananvapautta, vaikka en pidäkään sen kautta valkenevia tuloksia keskenään samanarvoisina vaan sovellan niihin valikoivaa suvaitsevaisuutta (joka usein on myös suvaitsevaa valintaa). Saavathan vapaan kalastuksen kannattajatkin joskus huonoa saalista, mutta eivät he sillä perusteella hajota välineitään tai vaadi kalastuksen rajoittamista vaan heittävät yksinkertaisesti saaliin pois. Sen sijaan Suomen viranomaiset haluaisivat säätää sananvapauskonetta pienemmälle sillä perusteella, että se tuo maailmasta esiin myös vikoja.
Koska laeissa ja juridisessa kirjallisuudessa ei ole määritelty, mihin tapauksiin kansanryhmän vastaista kiihottamista koskeva lainsäädäntö pitäisi rajata, olen itse laatinut tapauksia varten soveltamisohjeet, jotka on alun perin julkaistu kirjassani Sensuurin Suomi (2009, s. 308). Kansanryhmää vastaan
kiihottamisesta pitäisi voida tuomita vain, kun
1) on osoitettavissa selvä käsky tai kehotus syrjivään tekoon,
2) kyse ei ole vain omien mielipiteiden ilmaisemisesta vaan toisten ihmisten taivuttelusta kyseiselle kannalle,
3) teolla on uhri tai asianomistaja, joka vaatii rangaistusta, korvausta tai hyvitystä eli kyse on asianomistajarikoksesta,
4) teolla on toteennäytettäviä seurauksia,
5) kyse ei ole pelkästä aikomuksesta, kansanryhmän kuvaamisesta kiusallisella tavalla, poliittisen kannatuksen tavoittelusta tai retoriikasta vaan järjestyneestä ja toteutuneesta teosta kampanjan käymiseksi,
6) kyse ei ole pelkästä huumorista tai subjektiivisesti koetusta loukkaantumisesta,
7) kyse ei ole näkemysten esittämisestä tieteellisessä, taiteellisessa tai poliittisessa yhteydessä, ja
8) kiusalliseksi, halventavaksi tai loukkaavaksi koetulla esityksellä ei ole mitään perusteluja.
Sananvapaus ja tiede
Tieteen piirissä sananvapautta ei pitäisi loukata mistään toisesta asiasta loukkaantumisen perusteella. Sananvapauden itsensä tulee olla loukkaamatonta, tuntuvatpa sen tulokset kuinka kipeinä tahansa. Tämä on tiedon ja totuuden tavoittelun elintärkeä ominaisuus. Puhun tiedon ja totuuden tavoittelusta, jotta nekin, joiden mielestä mitään tietoa tai totuutta ei ole olemassa, voisivat ymmärtää, että on sentään viisaampaa pyrkiä niitä kohti kuin pois päin niistä. Tieto ja totuus ovat tärkeitä tavoittelun päämäärinä, vaikka niitä ei voisikaan saavuttaa. Ne ohjaavat asennoitumaan tieteellisesti ja totuudellisesti.
En myöskään suostu erottamaan tiedettä täysin politiikasta
ja muusta yhteiskuntaelämästä. On luonnollisesti tärkeää, ettei tiede ohjautuisi
poliittisista tarkoitusperistä (vaikka niin koko ajan tapahtuukin, ja asian
kieltäminen olisi vain todellisuuden pakenemista). Mutta tärkeää on myös toinen
suunta: se, että poliittisessa elämässä tavoitellaan tieteellistä tietoa ja totuutta ja
rakennetaan niille. Niinpä sananvapautta ei pitäisi jakaa tieteelliseen ja poliittiseen sananvapauteen. Puheet ”hyväksytystä”, ”sallitusta”,
”vertaisarviointiin perustuvasta”, ”oikealla metodilla tuotetusta” tai muutoin
rajoitetusta sananvapaudesta ovat juuri tuon häiriintyneen sananvapauskäsityksen
muotoja.
Esimerkiksi tieteessä julkaisukäytäntöjä ei pitäisi
rajoittaa vertaisarvioinneilla, sillä tieteenharjoittajat ovat usein hyvin
erimielisiä. Referée-menettelyissä arvioijat eivät ole vertaisasemassa vaan valta-asemassa, josta he voivat halutessaan läimäyttää niin kovaa kuin haluavat ja vieläpä anonyymiteetin suojaamina. Nimettömyys on tällöin puoliläpäisevä peili-ikkuna, sillä arvioitavan henkilöllisyys selviää arvioijille peittely-yrityksistä huolimatta tyylin tai tutkimuksissa käytettyjen omien lähteiden perusteella. Ei ole myöskään syytä pitää persoonattomuutta tai tutkijoiden keskinäistä toinen toisellaan korvattavuutta ihanteena, sillä se perustuisi kattettomaan oletukseen, että kaikki voivat ymmärtää kaikkia.
Paremmuusarvioiden ja julkaisuoikeuksien nojaaminen siihen, onko
tutkimus kollegojen kontrollin läpäisemä, on samanlaista kuin kokoomuslaiset
pakotettaisiin hyväksyttämään puolueohjelmansa kommunisteilla ja kommunistit
lähettämään omat ohjelmansa kokoomuksen hyväksyttäviksi. Myös minun akateemiset
vastustajani ovat milloin tahansa voineet lähettää omat sepustuksensa minun
vertaisarvioitavikseni, mutta yhtään postia ei ole tullut. Tieteessä
asiantuntijavalta on usein mielipidevaltaa, ja siksi kaikki pitää voida sanoa –
ainakin niillä mielipiteidenvaraisilla tieteenaloilla, joita ovat yhteiskunta- ja
humanistiset tieteet.
Etukäteissensuuri ja jälkikäteissensuuri
Sensuurilla on kahdet kasvot, vieläpä kahdessa suhteessa.
Ensinnäkin sensuuri johtaa kaksinaismoralismiin: ihmiset ajattelevat yhtä ja
puhuvat toista. Ja toiseksi sensuuri on Janus-kasvoinen ilmiö: yhdet kasvot
katselevat menneisyyteen ja toiset tulevaisuuteen.
Sensuuri jaetaankin etukäteissensuuriin ja
jälkikäteissensuuriin. Etukäteissensuuri on kielletty Suomen ja useimpien
muiden länsimaiden lainsäädännössä. Tämä on ymmärrettävää, sillä mikään
sellainen ei voi olla rikos, jota ei ole päästy edes esittämään. Yleiset
oikeusperiaatteet kieltävät rankaisemisen tekemättömistä teoista. Mutta
sanomisia, puheita ja esityksiä ei pitäisi sensuroida etukäteen siitäkään
syystä, että uhkailu katkaisisi terän ihmisten halukkuudeltasanoa
ajatuksiaan. Niinpä sananvapautta sovelletaan perusoikeusmyönteisesti: ihmiset
ovat vapaita, ellei jokin ehdoton pakko tai poikkeustila vaadi heidän
vapautensa tilapäistä rajoittamista.
Entä sitten jälkikäteissensuuri? Suurin osa edellä
käsitellyistä sananvapauden rajoittamismuodoista – akateeminen etukäteissensuuri pois lukien – edustavat jälkikäteen tapahtuvaa
rikosoikeudellista kontrollia. Sitä puolustellaan väitteellä, että tällöin on
jo nähty, mihin sananvapauden käyttö on johtanut. Mutta, kuten sanottua, muotoa
ei pitäisi kahlita sisältöjen ongelmallisuudella eli sillä, että esille tulee
ikävyyksiä – ei yksittäistapauksissa eikä yleisesti.
Sensuurista puhuttaessa on usein tarkoitettu
ennakkosensuuria. Mutta miksi sensuurilla päädytään tarkoittamaan yleensä myös
jälkikäteissensuuria? Vastaus on: siksi, että ne ovat käytännössä sama
asia. Kun ihmiset pelästyvät jälkikäteissensuurin tuottamia tuomioita, he
alkavat harjoittaa itsesensuuria ja menevät ajatuksineen kaappiin. Näin
jälkikäteissensuuri kiertyy käytännössä etukäteissensuuriksi. Ja samasta syystä
jokainen sanankäyttäjä rakastaa jälkikäteissensuuria kuin sika teurasautoa.
Tieto rangaistuksen uhasta johtaa ennakolta vaikuttavasti siihen, että
itsesensuuri lisääntyy ja julkaisukynnys kohoaa tiedotusvälineissä ja kustantamoissa. Tämä ei kuitenkaan
edistä edes julkaisujen tason kohenemista; siihen riittäisivät kannustaminen ja
palkitseminen. Rajoittava kontrolli ei paranna jo valmiiksi sievisteltyjä julkaisuja,
mutta se karsii aiheettomasti pois ne, jotka eivät ehkä ole poliittisesti
korrekteja vaikka ovatkin muutoin oikeutettuja. Niinpä kaikki pitäisi voida sanoa
ilman rangaistuksen uhkaa.
Suomeen valmistellaan tätä nykyä lakia, joka saattaisi Internet-operaattorit vastuuseen asiakkaidensa viesteistä.
Hanke on osa vihreän oikeusministerin asettaman ”Rasistiset rikokset”
-työryhmän toimintaa. Toteutuessaan se johtaisi perustuslain kieltämään
ennakkosensuuriin, sillä Internetiä ei voida valvoa ilman automatisoitua
viestien ja käyttäjien sensurointia tai valvojien armeijaa. Tämä olisi samanlaista kuin se, että puhelinlaitosta syytettäisiin sopimattomista soitoista,
viemäriverkostoa asiakkaan jätteistä tai autokauppiasta
liikenneonnettomuuksista. Jälleen kerran sinänsä moitteetonta muodollista asiaa, Internet-palvelujen tuottamista, arvosteltaisiin asiakkaiden lähettämistä sisällöistä.
Onko sekin Internetin kehittäjän eli Yhdysvaltain puolustusministeriön tai
yliopistolaitoksen vika, että nettiä nykyään käyttävät Osama bin Laden ja hänen
oppilaansa? Kun ”kiihottamisrikos” olisi työryhmän ehdotuksen mukaan jo
nettilinkin avaaminen ”rasistisille sivuille”, kuka määrittelisi, mikä on
rasismia? Valmista ja yleispätevää määritelmää ei ole olemassa eikä voida laatia, ja niinpä jokainen tapaus pitäisi ratkaista oikeudessa. Tällaista lakia valmistelleelle sensurointikaaderille voidaan sanoa: ”Syökää
päänne!”
Myös vihervasemmistolaisten virkamiesten lanseeraamat
ilmiantonapit kertovat siirtymisestä orwellilaiseen yhteiskuntaan. Logiikka on: anna ilmi naapurisi
ennen kuin hän ilmiantaa sinut, ja aina kun klikkaat, joku kuolee. Monet 1970-luvun vasemmistolaiset
yhteiskuntateoreetikot, esimerkiksi Michel Foucault, pitivät pahimpana
kontrollin muotona sitä, joka menee kansalaisten ihon alle ja jonka tuloksena
ihmiset alkavat tarkkailla ja valvoa itseään ja toisiaan. Paradoksaalista on, että tätä nykyä heidän oppilaansa,
eli kommunisteiksi kasvatetut yhteiskuntatieteilijät ja Demla-juristit,
kylvävät kontrolliyhteiskunnan jyviä kaikille yhteiskunnan vainioille.
Ja paradoksien paradoksi on siinä, että myös oikeistohallitus on ajanut maahamme vasemmistolaista
valvontayhteiskuntaa. Tässä nähdään, kuinka petollista oikeistopuolueiden
toiminta on: ne eivät edistä vapaata kansanvaltaista yhteiskuntaa vaan
rajoittavat sananvapautta ja voitelevat kapitalismin telaketjuja, jotta halvan työvoiman keruu voisi jatkua
ja pääomien sekä työpaikkojen vyöryminen rajojen yli edetä. Niinpä
oikeistopuolueet ovat pettäneet perinteiset lupauksensa isänmaallisuudesta,
kansallisen edun puolustamisesta ja yksilönvapauden suojelemisesta. Ja tässä on
jälleen sopiva kohta vastata siihen, mihin kansallisliberaalia filosofiaa
tarvitaan: sitä tarvitaan muun muassa sananvapauden turvaamiseen ja
edistämiseen.
Myös minä suvaitsen vihaa lietsovien ilmiantonappien
perustamisen Internet-sivuille, mutta vain jos niiden viereen luodaan
lakisääteinen KANNATAN-, TUEN- ja RAKASTAN-nappi. Näin ihmisille annetaan vaihtoehto,
ja paluu demokratiaan on mahdollista.
Sananvapaus ja lapsiarvot
Etukäteissensuurin kieltäviin ja sananvapauden takaaviin
perustuslakeihin on tehty muutamia poikkeuksia myös länsimaissa. Suomen
perustuslaki sallii lasten epäsiveellistä esittämistä koskevan aineiston eli
lapsipornon ennakkosensuurin. Sitä varten poliisi laati listan sensuroitavista Internet-sivuista ja suostutteli operaattoreita estämään asiakkaidensa pääsyn
kyseisille sivuille. Pelkkä epäily lapsipornon olemassaolosta riitti nostamaan
sivut estolistoille. Tällainen argumentaatio oli perustelematonta, sillä mikään epäily ei saa riittää tuomioon eikä erityistoimenpiteeseen. Poliisi
vastasi kansalaisille, että koettakaapa todistaa, ettei sensuroiduilla sivuilla
ole lapsipornoa! Kyse oli todistelutaakan vieritysyrityksestä. Poliisin itsensä
olisi pitänyt osoittaa perusteet omille toimilleen. Nyt vastatodistelu oli
tehty mahdottomaksi: ensin viranomainen pani jääkaapin lukkoon ja vaati sitten
muita osoittamaan, ettei sisällä pala valo.
Ja eiväthän siellä mitkään lamput loistaneet.
Todellisuudessa poliisin estolistalle päätyneistä sivuista noin 70 prosenttia
oli tavanomaisia laillisia pornosivuja ja niistä suurin osa homopornoa. Lisäksi
joukossa oli paljon asiasivustoja. Kyse ei ollut kuitenkaan vain viranomaisen
virheestä vaan lainsäätäjän periaatteellisesta virheestä. Molempien virheet
ovat freudilaisia ja ilmentävät halujen torjuntaa ja nautintojen kieltämistä. Ne kertovat seksuaalisuuden
vaarallistamisesta, joka sinänsä on vaarallinen ajattelutapa.
Seksuaalisuuden vaarallistamisella tarkoitan näkökantaa, jonka mukaisesti
ihmisen seksuaalisuus arvotetaan pahaksi tai vahinkoa tuottavaksi
ominaisuudeksi, vaikka peloille ei olisikaan perusteita.
Kun yksi seksuaalisuuden laji on julistettu rikokseksi,
synniksi tai sairaudeksi, tuota vaarallistamista on helppo levittää koskemaan
kaikkea seksuaalisuutta. Ihmisille opetetaan, että seksuaalisuus sinänsä on
jotakin pahaa. Lopulta ei kuohita vain seksuaalisuutta koskevan informaation
välittämistä, vaan ihmisiltä aletaan leikellä irti heidän sukupuolielimiään.
Näin on käymässä, kun kemiallisen ja fyysisen kastraation sallivat lait pantiin
voimaan Puolassa ja Tšekeissä, ja vastaavanlaisia lakeja uhataan saattaa voimaan
myös Suomessa. Tämä on lääketieteen palauttamista kivikaudelle.
Todellisuudessa sen enempää lääketieteen kuin
oikeushallinnonkaan viranomaiset eivät saa edistää sellaisia toimia, kuten
fyysisen koskemattomuuden loukkauksia, joita ne toisaalta koettavat estää.
Seksuaalisuus on yksilöiden välinen asia, eikä viranomaisten pidä puuttua
yksilöiden suhteisiin ilman osapuolten nimenomaista pyyntöä. Lisäksi mitkään
seksuaaliset impulssit eivät ole sairauksia vaan ominaisuuksia ja nautinnon
tavoittelun muotoja, eikä ihmisten tahtotilaan voida vaikuttaa estämällä tai
rajoittamalla ilman, että heidän ihmisoikeuksiaan joudutaan polkemaan.
Yhteiskunnan ei pidä pyrkiä muokkaamaan kansalaisiaan
yhteiskunnalle paremmin soveliaiksi. Varsinkaan kyseistä manipulaatiota ei saa
harjoittaa yksityisistä yksityisimmän asian eli seksuaalisuuden yhteydessä.
Kenelläkään ei ole oikeutta eikä yleispäteviä kriteereitä siitä päättämiseen, miksi jollekin
ihmiselle tyypillinen seksuaalisuus olisi hyväksyttävää mutta jonkun toisen
seksuaalisuus ei. Pedofilia ja lapsiporno ovat tällä hetkellä niitä
päivänpolttavia aiheita, joista puhuttaessa oikeusfilosofiset periaatteet uhataan
heittää nurkkaan.
Kun homojen kiusaaminen ei ole enää länsimaissa laillista,
seksuaalisuuteen ahdasmielisesti suhtautuvat tahot pyrkivät kiristelemään
yhteiskunnan normiruuveja vaahtoamalla pedofiliasta ja lapsipornosta. Molempiin liittyvät rikokset ovat verraten harvinaisia, ja niitä koskeva kiihkoilu ja tuomiomieli traumatisoivat monia ihmisiä enemmän kuin itse tapaukset. Vaarassa
ovat etenkin lapset, jotka opetetaan luulemaan, että seksissä on jotain
pahaa. Lopulta koko yhteiskunta menee huurteeseen kukkahattutätien aloittamien
ajojahtien tuloksena, ja viisaammatkin yhtyvät niihin pelkän rikosoikeudellisen
uhkailun edessä: pureskellen peloissaan kynsiään kivien ja kantojen alla.
Entä miten seksuaalisuuden vaarallistaminen liittyy
sensuuriin? Sanoihan eräs ministerikin, ettei lapsipornon kieltäminen ole
sananvapausasia. Todellisuudessa se on. Lapsipornon ennakkosensuuria voidaan
helposti laajentaa kaikkeen tietoliikenteeseen ja yhteydenpitoon. Kun on saatu
tehokas tekninen suodatin, löytyy vaivatta paljon suodatettavaa. Jo nyt on
pohdittu, kuinka lapsipornon suodatusta voitaisiin laajentaa poliittisesti epäilyttävää
ainesta sisältävien sivujen sensurointiin. Tuota epäilyttävää ainesta näyttää
löytyvän erityisen paljon Vihreän liiton, Suomen Sosialidemokraattisen Puolueen
ja Valtakunnansyyttäjänviraston Internet-sivuilta.
Sensuuri liittyy seksiin vielä sitäkin kautta, että
seksuaalisuus jos mikä on ihmisten välinen, syvälliseen yhteenkuuluvuuteen
perustuva suhde. Internet on helpottanut ihmisten seksuaalista kohtaamista ja
kanssakäymistä. Kaukana toisistaan asuvat ihmiset voivat kohdata Internetin
keskustelupalstoilla; samoin esimerkiksi homot voivat löytää toisensa netissä,
vaikka he asuisivat seinänaapureina eivätkä muutoin tietäisi toistensa
suuntautumisesta. Jos tätä kohtaamista rajoitetaan viranomaisten
interventiolla, rajoitetaan samalla ihmisten seksuaalisuutta.
Ongelma on taaskin ihmisen seksuaalisuuden ja sitä koskevan
viestinnän jakaminen lailliseksi ja laittomaksi, ikään kuin seksuaalisuus ei
olisikaan ihmisten yksityisasia vaan viranomaisille kuuluva asia.
Liberalistisen filosofian valossa ihmiselle on ominaista self-ownership, eli
jokainen ihminen omistaa itse kehonsa, ruumiinvoimansa, työvoimansa, henkiset kykynsä ja muut potentiaalinsa. Yhteiskunnan ei pidä puuttua niihin rajoittavasti vaan enintään yksilöiden itsemäärämisoikeutta lisäävästi. Jokaisella on oikeus
tavoitella nautintoa itselleen ominaisella tavalla, kunhan ei vahingoita muita.
Sananvapauden poliittinen puolustaminen
Yhteiskunnassa
ovat entistä useammin vastakkain kansalaisten ja viranomaisten napit. Tämä johtuu
siitä, että laillisuus ei ole nykyaikana oikeudenmukaisuutta vaan
totalitarismeista tunnettua pseudolaillisuutta. Erityisesti tämä näkyy suhtautumisessa Internetiin. Viranomaiset eivät ole pysyneet teknisen eivätkä yhteiskunnallisen
kehityksen tasalla.
Poliitikot valittavat usein, että Internet on tukkeutunut sopimattomista
viesteistä. Kiitos ja kunnia tästä ei kuulu kuitenkaan netille. Asioita sanotaan netissä, sillä valtamedia ei salli keskustelua omilla areenoillaan. Yhteiskunnassamme on
koetettu sensuroida jopa Tintin sarjakuvia ja Kari Suomalaisen pilapiirroksia
pitäen niitä rasistisina. Ne ovat kuitenkin klassikoita ja kertovat elävästä elämästä, eikä historiaa pidä kieltää. Pikemminkin kieltelijät voisivat ajantasaistaa omat asenteensa.
Ratkaisun avain on sen tunnustaminen, ettei
viranomaisvalta voi koskaan päättää kenenkään ihmisten eikä ihmisryhmien
ajatuksista eikä puheista, eikä sen pidäkään niistä päättää. Vastaus
ongelmiin ei löydy kuitenkaan sananvapauden nimissä esiintyvistä pienryhmistä,
kuten Piraattipuolueesta. Se ajaa etupäässä laitonta kopiointia, joka puolestaan on
tekijänoikeusrikos, vahingoittaa yksilöiden oikeuksia ja johtaa luovuuden
kuolioon.
Mikäli ei ole tekijänoikeuksia, ei ole oikeutta eikä varaa
tehdä. Sen sijaan teosten vapaa levittäminen on tekijöiden itsensä niin
halutessa suotavaa, sillä se edistää kulttuurin runsastumista, takaa
teosten säilymisen ja mahdollistaa sellaistenkin julkaisujen läpi pääsyn, joita
kustannusporras ei suostuisi jakelemaan taloudellisista tai ideologisista syistä. Tämä oikeus on kuitenkin jo
olemassa, eikä sen edistämiseen tarvita yhden asian puoluetta.
Sananvapauden takaamisen pitäisi olla parlamentaaristen
yleispuolueiden tehtävä, mutta nykyisin ne pitävät elämäntehtävänään
sananvapauden näpistelyä. Todellisuudessa siitä saattaa tulla niille elämän ja
kuoleman kysymys.
Myös tekijänoikeudet ovat nyt päätyneet suurten puolueiden
tulilinjalle, kun opetusministeriö ehdottaa, että työnantajille annettaisiin tekijänoikeudet
työntekijöiden teoksiin. Käsittääkseni valtio ei voi antaa oikeutta mihinkään sellaiseen, mitä se ei ole itse luonut eikä omista. Siinä missä vasemmistolaiset saavat sananvapauden katomaan
omilla sosialisminpunaisilla sukkapuikoillaan, siinä hallintoportaassa parveilevat
porvarit puolestaan polkevat korkokengillään luovaa työtä tekevien kulkusia.
Sananvapaus, tekijäoikeudet ja muut luovuttamattomiin ihmisoikeuksiin liittyvät
asiat ovat suuria myötäsyntyisiä oikeuksia, joita puolustamaan tarkoitetut yhden asian liikkeet ovat pelkkiä näpertelijöitä. Asioita pitää edistää
liberaalilta ja yleisfilosofiselta pohjalta, ja juuri siksi on olemassa
kansallisliberaalia filosofiaa.
Sananvapauden rajoitukset eivät ole tosin pelkästään poliittisia, vaan pahimpia rajoituksia asettaa työelämä, joka voi ahdistaa työpaikkansa menetystä pelkäävät ihmiset täydelliseen mielipidesaartoon ja persoonan kieltämiseen.
