Seksuaalisuuden filosofiani perustuu merkitysten
kokemuksellisuutta koskevaan teoriaan. Sen lähtökohtana on sukupuolieron kaksiarvoisuus eli jako kahteen eri
sukupuoleen. Merkitykset tulevat opituiksi kokemuksellisesti. Niinpä samaa
sukupuolta olevat ihmiset voivat ymmärtää toisiaan paremmin kuin eri sukupuolta
olevat, sillä samaa sukupuolta olevien ihmisten merkitykset ovat tulleet
opituiksi keskenään samanlaisten kokemusten kautta. Henkisen elämän projekteja
leimaa tällöin sukupuolittuminen ja tieteen sosiaalisia suhteita
homoseksuaalinen tai homoeroottinen intressi. Kokemukselliseen (ja saman
sukupuolen sisällä tapahtuvaan) merkitysten oppimiseen liittyy myös
spirituaalinen aspekti, jonka heterotiede on tosin koettanut
sivuuttaa.
Tiede ja filosofia ovat homoerotiikan toteutumisyhteyksiä. Juuri
ihmisen kyky symbolifunktioon (joka siis parhaiten toteutuu saman sukupuolen
sisällä) erottaa ihmistä eläimestä. Merkitystoimintojen korkeakulttuuriset
esiintymismuodot, kuten tiede, taide ja filosofia, ovat ihmisen
homoseksuaalisen ja homososiaalisen toiminnan sublimoituja ilmauksia. Tästä
merkityksenteoreettisesta lähtökohdasta selitän myös tieteen väitettyä
patriarkaalisuutta ja matriarkaalisuutta sekä eräitä nykyilmiöitä, kuten feministien
esiinnousua ja linnoittautumista sukupuolensa mukaisesti omalle
saarelleen.
Itse en kannata sen enempää feminismiä kuin sovinismiakaan
vaan pyrin tulkitsemaan tieteen sukupuolittumista kyseisten poliittisten
tarkoitusperien ulkopuolelta. Olen esittänyt ajatteluni pääpiirteet sekä
siihen liittyvän tiede- ja yhteiskuntakritiikin filosofisessa pääteoksessani Enkelirakkaus – Filosofia ja uskonto homoseksuaalisuutena (2008).
Pidän
kaksiarvoista sukupuolieroa sekä fenotyyppisesti että biologisesti (geenien, kromosomien ja hormonien tasolla) pätevänä
tosiasiana, ja vastustan niin sanottujen queer-teoreetikkojen
ja postmodernistien yritystä kiistää sukupuolieron
kaksiarvoisuus.
Niin heteroseksuaalisuutta kuin homoseksuaalisuuttakin voi
olla olemassa vain, jos on olemassa tietty sukupuoli, johon seksuaaliset
yllykkeet voivat viitata. Arvostelen sukupuolta ja sukupuolista käyttäytymistä koskevan argumentaation sekoittamista keskenään, ja siksi joudun kritisoimaan
useimpien feministien, queer-teoreetikoiden ja
postmodernistien tiedepoliittisia käsityksiä. Seksuaalivähemmistöjä koskevat
kysymykset on pidettävä erillään naisten ja miesten välisistä sukupuolikiistoista, sillä
homojen ja heteroiden asemaan ja olemukseen liittyvät asiat ovat eri asioita
kuin naiseutta ja mieheyttä koskevat asiat. Niinpä tiede tekee väärin
pyrkiessään kytkemään homoseksuaalisuutta koskevat kysymykset
institutionaalisesti ”naistutkimukseen”. Myöskään naistutkijoille ja
tutkijanaisille itselleen ei ole hyväksi keskittyä performoimaan vain omaa
sukupuoltaan ja naiseuttaan. Sen sijaan olisi kiinnostavaa tietää, mitä
sanottavaa heillä on filosofisista
asiakysymyksistä.
Olen tulkinnut tieteen piirissä vallitsevia sukupuolten
välisiä kiistoja tieteenfilosofisesti: merkeiksi sukupuolten keskinäisestä
yhteensopimattomuudesta. Sukupuolten välisessä kinastelussa ja saivartelussa
näkyy heteroseksuaalisen valtakulttuurin traagisuus. Heteroiden persoonallisuus
on olennaisesti reflektiivinen, ja se pyrkii etsimään tukea
toiseudesta. Valtakulttuuriin kuuluvat ihmiset ehdollistuvat
samastumaan ryhmiin ja massoihin. Sen sijaan homon maailmasuhde on olennaisesti direktiivinen: maailmassa suuntautuva suhde,
joka on tunnusmerkillinen eksistenssifilosofian ihanteille ja yksilöllisyydelle.
Sosialismi ja kollektivismi perustuvat heteroseksuaaliseen
maailmasuhteeseen, kun taas yksilöllisyyden ja vapauden arvot vastaavat
homoseksuaalien todellisuussuhdetta. Kun tiede perustuu nykyään kollektivismiin
ja niin sanottuun ”tieteelliseen kommunismiin”, se polkee aidon filosofian
vapausihanteita ja toteuttaa heteroihanteiden ja -arvojen mukaista
tiedekäsitystä. Siksi nyky-yliopistoa voidaan sanoa heteroyliopistoksi: sen perusarvoina ovat toiseudenvaraisuus
sekä ryhmille, massoille ja kollektivismille ehdollistaminen. Aito filosofia puolestaan
on mahdollista vain homoseksuaaliseen persoonallisuuskonstituutioon
perustuvassa direktiivisessä ja projektiivisessa todellisuussuhteessa, jonka
perusarvoja ovat yksilöllisyys ja vapaus. Myös akateemisen toiminnan pitäisi
tukea nimenomaan yksilöiden toimintamahdollisuuksia eikä alistaa filosofeja
massakulttuurille ja kollektivismille.
Tieteen kartesiolainen dualistisuus, idealisoidut tietokäsitykset ja uskonnoille tyypilliset kahtiajaot ontologisine jumalaoletuksineen ovat seurauksia heteroseksuaalisten yllykkeiden kanavoimisesta valtapolitiikaksi. Jumalat, tietämisen idealisoidut ihanteet ja yliyksilöllisen vallankäytön poliittiset oikeuttamispyrkimykset ovat syntyneet ihmisten kamppaillessa toisiaan vastaan ja luontoa vastaan heteroseksuaalisten ja lajinsäilytysstrategisten tavoitteidensa ahdingossa. Kartesiolainen ja kristillisten esioletusten leimaama tietokäsitys on heteroseksuaalisen vallankäytön seuraus, jonka alkuperää valaisevat niin freudilainen käsitys heteromiehen oidipaalisesta kompleksista kuin marxilainen käsitys ihmisten välisistä konflikteista. Nämä teoriat ovat pohjimmiltaan heteroseksuaalisen vallankäytön kuvauksia ja legitimointipyrkimyksiä, toisin sanoen heterotieteen työtä ja kuvaa. Ne ovat tuottaneet metafyysisen oletuksen vallan yliyksilöllisestä rakentumisesta ja sovittelumekanismista: eräänlaisen ontologista jumalaoletusta vastaavan käsityksen yhteiskunnan ja muiden sosiaalisten entiteettien olemassaolosta.
Liitän sukupuolisuuden filosofian osaksi tietoteoriaa ja
tieteenfilosofiaa tuotannossani. Sukupuolisuuden ja vallan kysymyksiä olen pohtinut paitsi edellä mainitussa
pääteoksessani Enkelirakkaus (2008) myös kirjassani Filosofiset viuhahdukset (2007) ja verkkokirjassani Seksit
selviksi (2007).
