Jukka Sakari Hankamäki

SOSIAALIPOLITIIKKA

Usein sanotaan, että yhteiskunnan humaanius punnitaan siinä, kuinka se kohtelee vankejaan. Tällä perusteella Neuvostoliitto olisi ollut maailman humaaneimpia valtioita, sillä siellä kaikki kansalaiset olivat vankeina, mutta elintaso ei ollut aivan huono.

Sosiaalipolitiikan lähtökohtana ovat yleiset ihmisoikeudet, jotka perustuvat kansainvälisiin sopimuksiin, ja kansalaisten perusoikeudet, jotka perustuvat perustuslakiin. Suomen sosiaalihuoltolain ensimmäinen pykälä velvoittaa huolehtimaan sosiaalitoimesta pitäen ensisijaisesti silmällä yksilön kykyä ja oikeutta itse huolehtia asioistaan. Tavoitteena on turvata yksilöiden sosiaalinen toimintakyky ja itsemääräämisoikeus niin, ettei ihmisiä tarvitsisi holhota yli tarpeen, vaan aloite pysyisi koko ajan kansalaisten omissa käsissä. Poliittisen vasemmiston ja ay-liikkeen ehdoin laadittu sosiaalilainsäädäntö on kuitenkin johtanut siihen, että ihmiset kokevat elävänsä vankilassa ja sosiaaliviranomaisilta saatu kohtelu vastaa Leonid Brežneviltä tunnettua ystävällisyyttä.

Ongelmana eivät ole vain Kelan, työvoimatoimistojen tai kuntien sosiaalitoimistoissa työskentelevien ihmisten asenteet. Suurin kanto kaskessa on sosiaalialan lainsäädäntö: työttömyysetuuksia, opintotukea, eläkkeitä ja asumistukea säätelevät lait. Kansaneläkelaitoksella on valikoimissaan toista sataa etuutta, eivätkä kansalaiset edes tiedä niiden kaikkien olemassaolosta. Paraskaan sosiaali-insinööri ei pysty laskemaan, miten yhden etuuden hakeminen, hakematta jättäminen tai muuta kautta syntyvä tulojen muutos vaikuttaa toisiin etuuksiin tai laskelman lopputulokseen vaikkapa asumistuessa. On tullut tavaksi puhua ”sosiaalisuunnittelusta”, mikä kuulostaa puliveivaukselta.

Sosiaalilainsäädännön suolla seikkaileminen on vaarallista ja saattaa johtaa siihen, että ihminen on pian kaulaansa myöten pulassa. Sotaveteraaneja viedään kuoleman kielissä teho-osastoille heidän saatuaan Kelan omista virheistä johtuvia takaisinperintäpäätöksiä. Takaisinperinnät tekevät myös opiskelijoiden elämästä helvettiä, vaikka heillä ei olekaan Syväriltä saatua kranaatinsirpaletta päässään oman yhteiskunnallisen taistelunsa merkiksi.

Ja työttömien asema vasta vaikea on. Työttömät eivät ole saaneet näihin päiviin asti opiskella eivätkä kehittää itseään mitenkään menettämättä työttömyysetuuksiaan, paitsi tietysti työviranomaisten omilla hyödyttömillä kursseilla. Yrittäjillä ei ole oikeutta työttömyysetuuksiin, mikäli he omistavat pienenkin osan jostakin yrityksestä tai ovat muutoin osapuolina yritystoiminnassa. Yrittäjille ei myönnetä myöskään yleistä toimeentulotukea, vaan he voivat saada ainoastaan harkinnanvaraista toimeentulotukea, ja sitäkin vasta pitkän ajan kuluttua yritystoiminnan keskeytymisestä.

Tämäntapainen sosiaalipolitiikka on tuhoisaa, sillä se johtaa passivoitumiseen, siihen, ettei kannata yrittää, kun riskin otettuaan ja epäonnistuttuaan voi joutua puille paljaille. Opiskelijoiden ongelma on, että opintotuki on työttömien sosiaalietuuksia huonompi. Yhteiskunta haluaa estää työttömyysetuuksien ja niihin liittyvien muiden tukien käytön opintojen rahoittamiseen. Tämä on väärin, sillä opiskelija tuottaa itseään kehittäessään tärkeämpiä arvoja kuin työtön, jonka toimettomuus on yhteiskunnalle yhtä kaikki arvotonta, onpa kyseessä sitten korkeaa ansiosidonnaista päivärahaa saavan hammaslääkärin työttömyys tai ammattitaidottoman perusjampan työttömyys. Opiskelijoiden ja työttömien yhteiskunnalta saamat tuet pitäisi saattaa samalle tasolle eli korvata perustulolla, jolloin myös työtön voisi kouluttaa itseään, toimeton hammaslääkäri motivoituisi etsimään jälleen töitä ja opiskelija saisi toimeentulonormien mukaisen elintason, eivätkä hänen opintonsa ja työelämään siirtymisensä viivästyisi tilapäistöissä käymisen vuoksi.

Pattitilanteen aatteelliset syyt

Sosiaalilainsäädännön kieroutuminen johtuu siitä, että se on laadittu sosialistien ja kommunistien ehdoilla. On tunnustettu vain teollisen työelämän piirissä tuotettavat materiaaliset arvot mutta ei henkisten sivistysarvojen tuotantoa, joka ratkaisee kuitenkin maamme kilpailukyvyn tulevaisuudessa. Ihmisten yritteliäisyys ja itsensä sivistäminen on nähty vihollisina, jotka on haluttu nujertaa niin, että työttömät eivät tekisi muuta kuin jatkaisivat suunsa eteen laitetun peilin höyrystämistä liikkumattomina maatessaan.

Työttömyyttä käytetään työvoiman hinnan määrittelemiseen työnantajien ja ay-liikkeen välisessä sodassa. Työntekijät toivovat voivansa pitää suurta joukkoa ihmisiä täysin toimettomana, sillä ay-liikkeen edun mukaista on painostaa työnantajia tekemättömyydellä. Työnantajat puolestaan toivovat suurta työttömien ja joutilaiden määrää siksi, että paljosta on helppo valita, ja siksi, että palkkoja voidaan tinkiä alaspäin työttömyydellä kiristäen. Näin työnantajatkin haluavat sulkea työttömät täydelliseen toimettomuuteen, vaikka se merkitsee kansantaloudellista tappiota, romuttaa valtiontalouden ja johtaa verojen ja muiden liike-elämän esteiden lisääntymiseen.

Työttömillä puolestaan ei ole edustusta työehdoista päätettäessä, sillä työnantajien, -tekijöiden ja hallituksen kolmikannassa heidän näkemyksiään ei edusta edes poliittinen taho. Jos ansiosidonnaiset työttömyyspäivärahat lopetettaisiin ja koko sosiaalietuusjärjestelmä korvattaisiin toimeentulonormia vastaavalla perustulolla, ihmisiltä poistuisi tarve liittyä ammattiyhdistyksiin, joihin he tätä nykyä kuuluvat lähinnä siksi, että ollessaan ammattiyhdistysten jäseniä he pääsevät käsiksi työttömyyskassojen etuihin. Niinpä myös poliittinen vasemmisto ja ay-liike vastustavat perustuloa omien jäsentensä vahingoksi. Perustulojärjestelmä loisi kuitenkin erinomaisen puskurin sekä työmarkkinapoliittista kiristämistä että työttömyyttä vastaan – ja toimintaan rohkaisevan työelämän puolesta. Parhaimmillaan perustulojärjestelmä saisi työttömyydenkin tuottamaan.

Eläkkeelle oikeaan aikaan

Eläkkeelle täytyy päästä ajoissa. On paljon ammattialoja, kuten rakennusala ja raskaat teollisuustyöt, joiden piirissä ihminen kuluu loppuun nykyiseen eläkeikään mennessä. Eläkeikää nostamalla työvoimantarpeen ja huoltosuhteen ongelmia puretaan väärästä päästä. Jos varttunut väki pääsisi ajoissa eläkkeelle, saataisiin työtilaisuuksia nuorille. Nyt nuoret ovat työttöminä ja vanhukset köppelehtivät työpaikoilleen kainalosauvojen ja rollaattorien turvin.

Eläkeiän korottaminen ja siihen liitetty päätös, että 63 täyttäneet saavat 4,5 prosenttiyksikön supereläkekertymän, ajoitettiin väärään tilanteeseen. Eivät neljäkymmentä vuotta valtion virassa olleet pullasorsat mitään lisäeläkkeitä tarvitse. He ovat jo keränneet suuren omaisuuden ja lihavat virkamieseläkkeet. Niitä voisi vaikka alentaa nykyisestä. On väärin, että 1960- ja 1970-luvuilla syntyneet sukupolvet yritetään pakottaa maksamaan suurten ikäluokkien eläkkeet, vaikka työpaikkojen ei haluttaisi vapautuvan meille ja meidän omat eläkkeemme eivät ole karttuneet työttömyyden ja pätkätöiden vuoksi!

Supereläkekertymä säädettiin ihmisten pitämiseksi työelämässä 68-vuotiaiksi. Päätös edistää vain eläkevakuutuskassojen etua. Matemaatikot laskivat, että vaikka eläkkeet karttuvatkin suuriksi, ihmisten elinikä ei samaan aikaan pitene, ja kaiken kaikkiaan vakuutuskassat säästävät, kun eläkkeellä oloaika lyhenee. Arvioiden pohjana oli kuitenkin ihmisten keskimääräinen elinikä, ja todellisuudessa pitkään työelämässä jatkavat henkilöt ovat varttuneesta väestä hyväkuntoisimpia. Virkamiehet taas elävät muuta väestöä pitempään. Niinpä nämä harmaat pantterit jatkavat kovapalkkaisissa tehtävissään pitkään, estävät nuorempien rekrytoitumisen työelämään, nostavat täysiä ikälisiä, keräävät supereläkkeet ja kellottelevat eläkkeellä 95-vuotiaiksi. Siinä saattavat vakuutuskassatkin hävitä.

Tätä kehää ei voida katkaista hölmöläisten ompeluseuroissa, joissa viltti lyhenee joka leikkauksella sauman vaatiman liepeen verran. Supereläkkeiden kertyminen voisi sopia parinkymmenen vuoden päästä eläkeikään tuleville, mutta ei nykytilanteeseen. Jos itse saan joskus vakituisen työpaikan tai viran, pysyn siinä vapaaehtoisesti vähintään 70-vuotiaaksi asti – ilman mitään suostuttelua tai kannusteita.

Sosiaalipolitiikan virheet: yksityistäminen ja maksullistaminen

Sosiaali- ja terveydenhuollon piirissä on tehty kaksi suurta virhettä. Ensinnäkin palveluja on yksityistetty ja toiseksi niitä on tehty maksullisiksi.

Yksityistäminen on johtanut esimerkiksi vuokralääkärien käyttöön. Tutkimusten mukaan vuokralääkärit kirjoittavat lähetteitä eteenpäin kevyin kynänkääntein verrattuna virkalääkäreihin, jotka hoitavat potilaiden taudit samalla käynnillä. Vuokratut ja ulkoistetut palvelut ovat osoittautuneet myös kalliiksi. Ruletissa ovat voittaneet lähinnä heittopussilääkäreitä vuokraavat firmat. Myös niitä on lopulta myyty ulkomaille aivan kuten katsastusasemia, jolloin suomalaisten maksamat palkkiot ovat päätyneet rikastuttamaan vieraita kansantalouksia.

Terveydenhoitopalvelujen maksullistaminen on purrut pahiten köyhien kukkaroon. Maksut eivät sisällä veroprogressiota, joka tasapainottaisi tuloeroja ja tekisi perustarpeiden täyttämisen kaikille mahdolliseksi. Verojen alennukset on kerätty pois julkisten palvelujen hinnankorotuksilla ja välillisillä veroilla, joita pienituloiset maksavat suhteellisesti enemmän. Näin pienituloisilla on maksatettu osa suurituloisten veroalesta. Maksullistamisen sijasta pitäisi edelleenkin soveltaa mieluummin verottamista.

Kansalaiset ihmisoikeuksien ja perusoikeuksien rattaissa

Ei ole ehkä parempi olla rikas ja rakastunut kuin köyhä ja rakastunut, sillä rikas ja rakastunut ei voi koskaan tietää, pidetäänkö hänestä hänen itsensä vuoksi vai leveän lompakkonsa vuoksi. Mutta nyky-yhteiskunnassa on varmasti turvallisempaa olla rikas ja kipeä kuin köyhä ja kipeä. Sosiaalipolitiikassa on luonnollisesti muitakin arvoja kuin taloudelliset arvot, mutta olisi naiivia väittää, ettei kaikki päädy lopulta rahasta kiistelyyn.

Taloudellisista suhteista päättäminen alkaa arvoista. Ihmisoikeudet ja perusoikeudet ovat kuitenkin ajautuneet keskenään ristiriitaan Suomessa. Kansainvälisissä sopimuksissa julistettuja ihmisoikeuksia koetetaan edistää perustuslaillisten perusoikeuksien hinnalla.

Esimerkiksi maahanmuuttajien asemaa edistetään huonontamalla kantaväestöjen omaa sosiaaliturvaa. Tässä on se kansanvaltaisuudelle vieras piirre, että valtiovalta ottaa liian herkästi kantaa jonkun ulkomailta tulevan yksityisen ihmisen tai ryhmän puolesta oman maan kansalaista tai ryhmää vastaan. Lopulta on syntynyt nurinkurinen tilanne: yhteiskunta ei asetu puolustamaan ensisijaisesti omia jäseniään vaan yhteisön ulkopuolisia tulijoita.

Väestöpolitiikka on sosiaalipolitiikan osa. Kansallisliberaalin ajattelun mukaan Suomen väestöllinen kehitys on turvattava muilla keinoilla kuin maahanmuutolla. Tarvittaessa on hyväksyttävä se, että maamme väkiluku laskee. Suurten ikäluokkien eläköitymisestä johtuvaa huoltosuhteen tilapäistä vääristymää ei pidä paikata toisella vääristymällä: tuomalla ulkomailta runsaasti lisäväestöä, joka aiheuttaa työttömyysdiagrammeihin uusia pullistumia.

Perustulojärjestelmä

Suomen sosiaaliturvajärjestelmää pitää uudistaa korvaamalla nykyisten sosiaalietuuksien tilkkutäkki perustulojärjestelmällä. Perustulojärjestelmää ei tule kuitenkaan toteuttaa niin, että sitä maksettaisiin kaikille. Kyseessä ei olisi negatiivisen tuloveron kaltainen kansalaispalkkamalli vaan nykyiset sosiaalietuudet korvaava malli. Sen kautta ei jaettaisi entistä enempää rahaa; rahan osoite vain hieman muuttuisi.

Perustuloa ei maksettaisi vakituisesti työelämässä oleville vaan ainoastaan niille, joiden tulot alittavat tietyn rajan. Perustulon jakamiseen soveltuu kylläkin verohallinto hyvin, sillä sen kautta on helppo tarkkailla tuloja ja määritellä, onko kansalaisella oikeus perustuloon. Verohallinto selvittää ihmisen työ- ja tulotilanteen nykyisinkin päättäessään esimerkiksi ennakonpidätysprosentista. Kyseinen malli olisi siis idealtaan perusturvamalli mutta toteutukseltaan negatiivista tuloveroa muistuttava malli.

Tällaisessa integroidussa ja dynaamisessa perustulomallissa kansalaiselle määriteltäisiin työpoliittinen asema sen mukaan, onko hän kokopäivätyössä vai ei ja mikä on hänen työstään saamansa palkka. Lisäksi työelämän organisaatioiden olisi määriteltävä minimipalkkataso, jonka saavuttaminen merkitsee perustulo-oikeuden lakkaamista. Se voisi olla esimerkiksi 1 400 euroa kuukaudessa. Kansalaiselle määrättäisiin edelleenkin progressiivinen veroprosentti, joka nousisi tulojen noustessa. Myös omaisuudesta kertyvät pääomatulot estäisivät perustulon saamisen, jos ne nostaisivat ansiot tuon rajan yli.

Perustulon määrä pitäisi säätää sellaiseksi, joka riittää juuri ja juuri täyteen toimeentuloon eli vastaa nykyisen toimeentulotuen perusosaa asumismenoilla täydennettynä. Koska asumiskustannukset vaihtelevat paikkakunnittain, perustulon taso olisi syytä porrastaa eri kalleusluokkiin. Yksin asuvan perustulo voisi pääkaupunkiseudulla koostua toimeentulotukiviranomaisten nykyään hyväksymistä asumismenoista eli noin 600 euron vuokrakuluista ja toimeentulotuen perusosaan sisältyvien menojen kattamiseen myönnettävästä määrästä eli 480,20 eurosta (yksin asuvilla vuonna 2015). Perustulon taso työelämän ulkopuolella olevalle opiskelijalle, työttömälle, sairaalle ja eläkeläiselle olisi siten noin 600 + 480 euroa = 1080 euroa kuukaudessa.

Muilla ensimmäisen kalleusluokan paikkakunnilla, kuten Tampereella ja Turussa, taso voisi olla asumiskustannusten alemmuuden vuoksi vähäisempi, esimerkiksi 900 euroa kuukaudessa. Asumiskustannuksiltaan edullisimmissa muuttotappiokunnissa perustulon määrä sorvattaisiin vuosittain vahvistetuilla viranomaispäätöksillä esimerkiksi 700 euron tasolle. Sosiaali- ja terveysministeriö voisi vahvistaa määrät vuosittain, aivan niin kuin se nykyään päättää toimeentulotuen tasosta.

Suurten lisäverojen tai veronpalautusten välttämiseksi kansalaisille säädettäisiin velvollisuus ilmoittaa tulojensa ja työllisyysasemansa muutoksista veroviranomaiselle heti. Tällainen vaatimus vallitsee myös nykyisin, mutta sama ilmoitus on tehtävä lisäksi työvoimatoimistolle, Kelalle ja kunnan sosiaalipalvelutoimistolle, mikä lisää valvonnan vaikeutta ja byrokratiaa. Uudessa järjestelmässä kansalainen saisi sekä verotuksellisen että sosiaaliturvaan liittyvän asiansa hoidetuksi yhden viranomaisen kanssa. Kun verotuksen ja perustulon maksamisen hoitaisi yksi ja sama viranomainen, palkkojen ja sosiaalietuuksien päällekkäinen maksaminen poistuisi. Vilppi vähenisi, eivätkä kansalaiset voisi enää ”kilpailuttaa” työttömyyskassoja, Kelaa sekä toimeentulotuen ja muiden etuuksien myöntäjiä.

Perustulojärjestelmän kaksiportainen veromalli

Ideoimassani perustulomallissa keskeistä on verotuksen kaksiportaisuus. Perustulolla olevat voisivat perustulon päälle työskennellä esimerkiksi osa-aika- tai tilapäistöissä, mutta he maksaisivat lisätienesteistään korkean prosenttiosuuden veroa, esimerkiksi puolet. Vero kasvaisi tulojen noustessa. Mutta tulon hankkiminen kannattaisi silti, sillä pienistäkin tuloista, esimerkiksi 500 euron kuukausituloista saisi pitää puolet, mikä nostaisi kokonaistulot noin 1 200 euroon. Verotettava osuus puolestaan auttaisi yhteiskuntaa täyttämään perustulon rahoittamista alhaalta päin, jolloin yhteiskunta säästäisi sosiaalimenoissa nykytilanteeseen verrattuna.

Kun kuukausitulot ylittäisivät tietyn rajan, esimerkiksi 1 400 euroa, perustulo lakkaisi kokonaan, mutta veroprosentti laskisi dramaattisesti niin, että kansalaiselle jäisi käteen hieman enemmän rahaa kuin ennen. Nettotulot siis kasvaisivat koko ajan, myös tuon leikkauskohdan yli. Bruttotulojen edelleen kasvaessa veroprosentti alkaisi jälleen nousta, kuten nykyisessäkin käytännössä.

Väitteeni on, että oman kannustavuutensa vuoksi tällainen malli tulisi yhteiskunnalle halvemmaksi kuin nykyinen passivoiva malli. Se rahoittaisi osittain itse itsensä, ja vaikka ympyrässä kiertäisivät osittain samat rahat kuin ennenkin, erona on, että ihmiset osallistuisivat nyt arvojen tuottamiseen työelämässä. On luonnollista, että ehdotukseni herättää paljon kysymyksiä, mutta olen vastannut niihin teoksessani Työttömän kuolema, jonka viimeisessä pääluvussa esitän mallilleni yksityiskohtaiset perustelut.

Osa-aikainenkin työnteko kannattaisi yksilölle aina, sillä se parantaisi perustulolla olevan asemaa (enintään sellaisella summalla, joka merkitsee kokonaistulotason jäämistä kokopäivätyötä tekevän tulojen alapuolelle). Perustulolla olevien korkeat veroprosentit saattavat vaikuttaa kohtuuttomilta, mutta käytännössä kyseessä olisi vain kompensaatio, jolla estettäisiin organisoimasta kokopäivätyötä ”osa-aikatyöksi” alemman veroprosentin toivossa. Näin voidaan estää perustulon maksaminen sellaisille vajaatuloisille, jotka haluaisivat nauttia perustulosta ollessaan samanaikaisesti korkealla tulotasolla. Perustulomalli ohjaisikin järjestämään kaikki minimiansiotason ylittävät työt lopulta kokopäivätoimisiksi.

Samalla kun mallini rohkaisisi perustulolla olevia työntekoon, se rahoittaisi osittain itse itsensä perustuloa saavien korkean veroprosentin kautta. Työnteko kannattaisi perustulolla olevalle silti, koska hänen kokonaistulonsa kasvaisivat! Yleisimmin hän saisi noin 150–200 euroa ja parhaimmillaan noin 400 euroa enemmän käteensä kuukaudessa kuin ollessaan kokonaan työelämän ulkopuolella. Jo tämä muodostaa riittävän kannusteen perustulolla olevien työelämään osallistumiselle. Osa-aika-, tilapäis- tai muuhun vajaatuloisuuteen johtavan työn suhteellisen korkea veroprosentti on siis eräänlainen tukityöllistämisen muoto. Yksilö nyt vain itse maksaisi valtiolle sen, minkä hän muutoin tulisi maksamaan tukityöllistettynä toisille kansalaisille.

Perustulomalli jakaisi ihmiset toisaalta niihin, joiden työpoliittinen asema koostuu osa-aika- tai vajaatuloisuuteen johtavasta tilapäistyöstä, ja toisaalta niihin, jotka työllään tai muulla keinoin saavat minimitulotason ylittävää kuukausituloa. Molemmille ryhmille olisi omat veroprosenttinsa ja ‑progressionsa, jotka olisi synkronoitu niin, että osa-aikatyöllä ei voisi päästä parempiin ansioihin kuin kokopäivätyöllä. Kun perustulon ohessa tehtävää osa-aikatyötä verotettaisiin tiukemmin kuin kokopäivätyöstä maksettavaa palkkatuloa, perustulon ei tarvitsisi lakata pienten lisäansioiden vuoksi, mutta myös kokopäivätyön tekeminen tietyllä minimiansiotasolla ja alemmalla veroprosentilla alkaisi kannattaa.

Käytännössä perustulojärjestelmä merkitsee alimpien etuuksien korottamista sekä korkeiden työttömyyspäivärahojen ja eläkkeiden leikkaamista, sosiaalialan virkojen vähentämistä ja siirtymistä yksiportaiseen sosiaaliavustusjärjestelmään, jossa jokainen työelämän ulkopuolella oleva ihminen saa käteensä saman, elämiseen juuri ja juuri riittävän määrän rahaa. Sen lisäksi hän saa pitää itse jokaisen sivutoimisesti tai osa-aikatyöllä ansaitsemansa lantin maksettuaan siitä asianmukaisen tuloveron. Perustulon määrä ei siis tässä tapauksessa laske, mutta kansalaiselle tulee kannattavaksi työskennellä myös osa-aikaisesti, kun saatu tulo ei alenna hänen sosiaalietuutensa määrää. Perustulo tekee lopun myös ihmisten vihaamista takaisinperinnöistä. Ainoa kohdattava takaisinperintä voisi olla verotusepäselvyydestä johtuva lisävero.

Lisäksi perustulojärjestelmä ei ole omaisuusvähenteinen. Nykyinen järjestelmä velvoittaa ihmistä kuluttamaan kaikki säästönsä, ennen kuin hän voi saada esimerkiksi toimeentulotukea tai Kelan tarveharkintaista työmarkkinatukea. Pätkätöissä tai osa-aikatöissä olevan henkilön ei nykyisin kannata hankkia käytännöllisesti katsoen mitään varallisuutta, sillä omaisuus estää hänen toimeentulotuen saantinsa työttömyysaikoina. Näin ollen työelämään osallistuminen ei edistä hänen elämäänsä eikä kohenna hänen olojaan. Nykyinen toimeentulotukijärjestelmä palkitsee vain köyhäksi jäämisestä, pysyttää siten ihmisten kurjuutta ja ohjaa hakeutumaan mahdollisimman nopeasti pultsariksi.

Perustulomallissa jokainen vailla riittävää säännöllistä ansio- tai pääomatuloa oleva ihminen on oikeutettu perustuloon riippumatta siitä, onko hänellä omaisuutta vai ei (pois lukien erittäin suuren omaisuuden haltijat). Tämä kannustaa ihmisiä hankkimaan varallisuutta ja tekemään mahdollisimman paljon myös osa-aika- ja tilapäistyötä. Näin ollen opiskelijat, eläkeläiset ja työttömät voivat osallistua yhteiskunnalliseen arvotuotantoon myös työelämän kautta sen lisäksi, että he tuottavat yhteiskuntaan muita arvoja. Perustulojärjestelmä vastaa myönteisesti ja oikeudenmukaisesti työelämän toivomiin joustoihin.

Perustulon edut

Perustulojärjestelmän hyödyt yksilöille ja yhteiskunnalle voidaan kiteyttää seuraaviin 12 kohtaan. On huomattava, että ne kaikki ovat todellakin järjestelmän mukanaan tuomia etuja, eivät haittoja. Perustulojärjestelmä

– mahdollistaa arvotuotannon työelämän ulkopuolella

– ratkaisee opintotuen tulovajeen ja luo perustan opiskelulle

– parantaa mahdollisuuksia liikkua työn ja opiskelun välillä

– nostaa entisellä työmarkkinatuella eläneiden tulotason riittäväksi

– poistaa korkeat työttömyyspäivärahat ja kannusteloukut

– nostaa pienituloisten eläkeläisten tulot riittäviksi

– pudottaa korkeat eläkkeet kohtuullisiksi

– muodostaa sopivan kannusteen työnteolle työelämässä

– ei merkitse estettä osa-aikatyön vastaanottamiselle

– ei ole omaisuusvähenteinen vaan kannustaa vaurastumiseen

– poistaa kalliin sosiaalibyrokratian ja

– poistaa holhouksen ja patistelun.

Perustuloa on usein arvosteltu siitä, että se lopettaisi sosiaalisen kontrollin. Holhous ei ole kuitenkaan pelkkää huolenpitoa vaan myös suuri ongelma. Täysivaltaiset aikuiset eivät tarvitse lapsenvahteja. Kun kuitintarkastuslinja lopetettaisiin, sosiaalityöntekijöiden voimavaroja vapautuisi todelliseen sosiaalityöhön eli niistä ihmisistä huolehtimiseen, joiden pulmat eivät liity vain taloudelliseen toimeentuloon vaan jotka tarvitsevat esimerkiksi vanhus- tai lastenhoitopalveluja.

Palvelujen tarve voitaisiin selvittää kyselyin ilman, että sosiaalipalveluja sidotaan taloudellisen toimeentulon saantiin, kuten nyt. Myöskään Kelan toimistoista vapautuneita byrokraatteja ei jätettäisi heitteille; heille maksettaisiin perustuloa, ja he voisivat hakeutua tekemään arvoja tuottavaa työtä. Korkeimmin palkattujen viranomaisten palkat voitaisiin katsoa etukäteen maksetuksi perustuloksi, joten heille voitaisiin määrätä perustulon elinikäinen maksukarenssi, tai palkat voitaisiin periä takaisin yhteiskunnalle. Kun kansalaiset voisivat hyvin, tutkimisen ja virallisen valittelun tarve vähenisi. Se vähenisi myös siksi, että viranomaiset saisivat omakohtaista kokemusta takaisinperimisten uhreiksi joutumisesta, eikä asiaa tarvitsisi enempää selvittää.

Perustuloa on usein arvosteltu patjoille ruokkimiseksi, ja on epäilty, että löysä raha laiskistaa. Todellisuudessa nykyinen malli on juuri sellainen, sillä siihen sisältyy käytännöllisiä työ- ja opiskelukieltoja.

Sen sijaan oma mallini ei ole työstä vapauttava malli vaan työhön ja toimintaan kannustava malli. Se vastaa parhaiten myös perustuloidean isänä tunnetun Nobel-palkitun taloustieteilijän, Milton Friedmanin, alkuperäistä perustulomallia. Perustulon pitää korvata kaikki voimassa olevat sosiaalietuudet, jotta se johtaisi kustannussäästöihin ja saisi työn ja yrittämisen motiivit toimimaan.

J. Sakari Hankamäki

SOSIAALIPOLITIIKKA