Jukka Sakari Hankamäki

TALOUS

Politiikkaa sanotaan nykyään tilintarkastaja-kamreerin nippelilogiikaksi. Talouden katsotaan määräävän, miten politiikassa voidaan toimia. Totta onkin, että mahdollisuudet riippuvat siitä, mihin on varaa.

Mutta myös talous riippuu poliittisista valinnoista. Nurinkurista onkin, että talouselämän omat riippuvuussuhteet ovat ohittaneet poliittiset valinnat. Tämä kertoo, että talous on luisunut poliittisen päätösvallan ulottumattomiin tai että poliittista päätösvaltaa ohjataan muualta, esimerkiksi ulkomailta.

Niin sanotun edistyksellisen taloustieteen piirissä katsottiin, että syynä ihmisten hyvinvointiin tai pahoinvointiin ovat aina vain taloudelliset tekijät. Tämä ei ole kuitenkaan selitys, joka vastaisi kysymykseen ”miksi?”, vaan se on kuvaus siitä, mitä tapahtuu. Se tuottaa edelleen jatkokysymyksen: miksi taloudelliset olot ovat niin kurjat? Kysymykseen voidaan vastata viittaamalla esimerkiksi tuotannon tapaan, siihen, että omistussuhteet ovat kehnot. Myös tämä synnyttää jatkokysymyksen: miksi sitten omistussuhteet ovat niin kurjat? Edelleen voidaan vastata: siksi, että asiaan vaikuttaa valta. – Entä mistä valtasuhteet johtuvat? Näin on päädytty siihen, että korkeimmiksi selitysperusteiksi paljastuvat lopulta kulttuuriset ja ideologiset uskomukset.

Tällä tavoin osoittautuu, että poliittiset valinnat ohjaavat taloutta. Luonnonvarojen ollessa vakioita juuri poliittiset valinnat ovat ratkaisevassa asemassa, sillä niiden kautta talouden ilmiöt luodaan. Valtasuhteet johtuvat siitä, mihin ihmiset uskovat. Toinen mahdollisuus olisi päätyä joihinkin ihmisten olemusta koskeviin selityksiin, esimerkiksi siihen, että muutamat kansakunnat ovat ahkerampia tai älykkäämpiä kuin toiset.

Nämä ovat vaihtoehdot: ihmisten kurjuus johtuu taloudesta, talous tuotantosuhteista, tuotantosuhteet vallasta ja valtasuhteet ideologioista ja uskomuksista – tai sitten ihmisten ominaisuuksista. Joissakin tapauksissa syinä saattavat olla luonnonkatastrofit tai muu huono onni, mutta ne ovat poikkeuksia, eikä niihin vetoamalla voida kumota sitä yleispätevää kausaaliketjua, jossa ylimmiksi perusteiksi osoittautuvat aina poliittiset aatteet, uskonnot, arvojärjestelmät tai ihmisten ominaisuudet.

Tästä johtuu, että taloutta analysoitaessa ensisijainen huomio täytyy kiinnittää arvoihin, joihin ihmiset uskovat, ja asenteisiin, joiden mukaan he toimivat. Keskeistä on ihmisten tahto, ei talousteoreettinen kohtalousko.

Politiikan periaatteettomuus

Monet ihmiset ovat nykyään niin sanottuja kukkarollaan äänestäjiä. Tämä heijastelee talouselämän otetta ihmisistä. He osallistuvat politiikkaan ja tekevät ratkaisunsa sillä perusteella, miten puolueet ajavat heidän taloudellisia etujaan. Tämä on hyvin ymmärrettävää. Mutta sekin kertoo vain tosiasiasta, että poliittiset vaikutusmahdollisuudet ovat vähentyneet.

Ihmisistä on tullut sopeutujia, jotka eivät pohdi asioiden periaatteellisia puolia vaan reagoivat heille tarjottuihin ärsykkeisiin tuottaen enemmän tai vähemmän odotettuja tuloksia. Omaa ajattelun ja toiminnan tilaa on vähemmän.

Periaatteettomuus on johtanut tinkimisen politiikkaan: yhdet tinkivät alaspäin ja toiset ylöspäin. Kukaan ei näytä vetävän poliittista linjaa siitä, mikä on oikein tai väärin, hyvää tai pahaa.

Tähän liittyy myös politiikan oikeustieteellistyminen: asioita arvioidaan vain sillä kannalta, mikä on laillista tai laitonta eikä siltä filosofiselta kannalta, mikä on oikeudenmukaista. Juridiikka muodostaa kuitenkin poliittisen argumentaation alimman tason. Sen yläpuolella ovat moraalinen taso, jolla pohditaan oikean ja väärän luonnetta, ja eettinen taso, jolla arvioidaan, mikä on hyvää tai pahaa.

Olennaista on, että laeista ei voida koskaan johtaa moraalia eikä etiikkaa. Sen sijaan siitä, mikä on hyvää tai pahaa, eli etiikasta, voidaan johdella se, mikä on moraalista, eli oikein tai väärin. Niistä voidaan edelleen johdella se, minkä pitää olla laillista tai laitonta. Jos politiikanteko aloitetaan edunvalvonnalle tyypillisestä juridiikasta tai muusta normien vartioinnista, valjastetaan kärryt hevosen eteen.

Talouspolitiikan pitää palvella ihmisiä

Etukäräjöinti tiivistyy nykyisin talouspolitiikassa. Suuri osa politiikanteosta keskittyy sen kysymyksen ympärille, miten verovaroina perityt rahat pitäisi jakaa. Kyse on tulonsiirtojen kanavoinnista. Parasta olisi, ettei tulonsiirtoja tarvittaisi paljoa. Tähän päästäisiin, jos ihmiset olisivat taloudellisesti itsenäisiä ja hyvin toimeentulevia.

Verottamista tulee aina pitää toissijaisena ratkaisuna. Sitä tarvitaan silloin, kun talousjärjestelmä ei toimi niin, että ihmiset voisivat hankkia itse elantonsa. Ensisijaista olisi saada ihmisille työtä ja toimeentuloa siten, että verottamalla tapahtuvia tulojen siirtoja tarvittaisiin mahdollisimman vähän. Tämä on luonnollisesti ymmärrettävää myös arvotuotannon kannalta: onhan toki parempi tuottaa toiminnan kautta arvoja kuin keskittyä ammentamaan rahaa ihmisiltä toisille. Sitä paitsi arvot on joka tapauksessa tuotettava ennen kuin on mitä jakaa.

Lama-ajan Suomessa joudutaan jälleen kiristämään verotusta, sillä osalla ihmisistä menee taloudellisissa suhteissa huonosti. Verottaminen ei ole kuitenkaan ainoa eikä paras ratkaisu. Voitaisiin myös kohdistaa valtion avustukset tarkemmin, tasata työtä tekijöiden kesken ja vähentää tuloeroja, jolloin köyhimpien tulotaso paranisi eikä verottamista ja tulojen siirtoja tarvittaisi lisää.

Nykyään Suomessa vaurastuvat rikkaat, joiden elintasoon lama ei juuri vaikuta. Heidän rikastumisensa on tapahtunut tuloeroja kasvattamalla, ja köyhien suut on tukittu valtion ja kuntien sosiaaliavuilla. Niiden rahoitus on puolestaan hoidettu viime aikoina pikemminkin valtionvelalla kuin verottamalla, joten rikkaiden rikastuminen ja tuloerojen kasvattaminen tapahtuvat käytännössä valtiota velkaannuttamalla, ja lasku siirretään tulevien sukupolvien maksettavaksi. Kun kovatuloisia ei veroteta tarpeeksi, sinun lapsesi joutuvat maksamaan heidän vaurastumisensa lyhentäessään valtionvelkaa tulevaisuudessa. Optiomiljonäärien myötä maahamme syntyy heidän perillisistään muodostuva rälssisääty, jonka ei ole tarvinnut tehdä mitään varallisuutensa hankkimiseksi.

En vastusta yksityisomistusta, mutta jo Platon opetti Valtio-teoksessaan, ettei yksien ihmisten onnellisuutta pidä maksattaa toisten ihmisten kurjuudella. Yksityishenkilöiden vaurastuminen on sinänsä suotavaa, ja omistamisen kauheutta valittavatkin yleensä ne, joilta tuota yksityisomaisuutta pahiten puuttuu. Niinpä en kannata sellaista politiikkaa, jonka tuloksena tähän maahan leivotaan pieni määrä erittäin rikkaita ihmisiä ja suuri määrä köyhiä. Sen sijaan edustan politiikkaa, jonka tuloksena on mahdollisimman paljon kohtalaisen hyvin toimeentulevia ihmisiä. Kaikkien hyvinvointi on kaikkien edun mukaista.

Talouspolitiikan keskeinen instrumentti on veropolitiikka. Katsotaanpa, minkälaista veropolitiikkaa edellä mainitsemistani aatteellisista lähtökohdista voidaan johtaa.

Valtiontalouden tilanne

Maallamme oli valtionvelkaa laman alkaessa yli 50 miljardia euroa. Kansantaloutemme kokonaisvelka ulkomaille on vielä paljon suurempi. Suomi kuuluu maailman kahdenkymmenen velkaantuneimman valtion joukkoon, ja kärjen tuntumaan sen nostaa tosiasia, että suoriutumiskykymme ei ole yhtä hyvä kuin esimerkiksi meitä velkaantuneempien Britannian ja Yhdysvaltojen, joiden kokonaisvelkaan tilastoidaan kyseisten maiden pankkeihin ulkomailta tulleet runsaat sijoitukset.

Vuoden 2009 loppuun mennessä Suomen valtion velka oli noussut 63 miljardiin euroon, ja vuoden 2010 velanottotarpeeksi on ennustettu peräti 13 miljardia euroa. Yli sadan miljardin mennään vuonna 2015. Suomalaiset eivät selviä suurten ikäluokkien eläkepommista ja valtionvelan yhtäaikaisesta takaisinmaksusta. Syyllisiä valtiontalouden katastrofiin ovat vastuuttoman pullamössösukupolven poliitikot.

Alhaisen verottamisen politiikka on ollut perin ajattelematonta. Valtionvelkaa olisi pitänyt lyhentää tuntuvasti noususuhdanteen aikana vuosina 1995–2008 eikä pitää veroastetta alhaisena vain ostokyvyn ja kulutuksen lietsomiseksi. Maallemme olisi riittänyt 2 prosentin talouskasvu, eikä olisi pitänyt tavoitella 4 prosentin kasvulukemaa.

Veropolitiikan ongelmat

Hallitukset ovat kokoonpanosta riippumatta siirtäneet verotusta palkkatulojen verottamisesta kulutusveroihin. Työn verotusta on vähennetty perusteena se, että työstä täytyy tehdä taloudellisesti kannattavaa. Kun käteen on jäänyt enemmän rahaa, on luotu harhakuva, että ihmiset vaurastuvat ja saavat palkallaan enemmän.

Työn veronkevennykset ovat kuitenkin kiertyneet kuluttamisen verottamiseen, minkä merkiksi entinen 16 prosentin liikevaihtovero korotettiin 22 prosentin arvonlisäveroksi. Sittemmin hallitus uhkasi nostaa arvonlisäveron jopa 25 prosenttiin ja poistaa alennukset, jotka koskevat muutamia erityistuotteita, kuten kirjoja ja elokuvalippuja.

Veropolitiikassa on tehty kolme suurta virhettä. Ensinnäkin (1) palkkatulojen verottamista on vähennetty tavalla, joka on johtanut säästämiseen sekä yksilöiden että valtion perusturvallisuudesta. Toiseksi (2) pääomatuloveron progressio on vain lievä. Se kohtelee pienten pääomatulojen saajia kohtuuttoman ankarasti ja suurten pääomatulojen saajia keveästi. Kolmanneksi (3) Suomi pitää yllä raskasta perintöverojärjestelmää, joka on luonteeltaan ideologinen.

1. Palkka- ja kulutusverot

Miksi sitten palkkatuloja pitäisi verottaa? Vastaus saadaan, kun pohditaan palkkatulojen luonnetta: ne ovat – tai ainakin niiden pitäisi olla – jatkuvia, eli palkkatuloista on mistä ottaa. Kun ihmisellä on tuloja, niitä voidaan verottaa, sillä työskentelyn myötä verotettavaa tuloa syntyy.

Sen sijaan omaisuuden liika verottaminen johtaisi nopeasti siihen, että pienikin omaisuus kuluisi pois. Jos työelämän suhteet järjestettäisiin edellä kuvailemallani tavalla, eli ihmisille maksettaisiin kunnon palkkaa, sitä voitaisiin myös verottaa tavalla, joka koettaisiin reiluksi. Ihmiset maksaisivat ansaitsemastaan palkasta veroa ja saisivat vastikkeeksi yhteiskunnalta kunnon palveluja. Pysyvillä palkkatuloilla ihmiset voisivat hankkia myös kohtuullisesti varallisuutta, eikä omaisuutta koettaisi sellaiseksi kiroukseksi, jonka olemassaolosta pitää edelleen verottaa, kun vero olisi maksettu kertaalleen jo omaisuuden hankkimiselle välttämätöntä tuloa ansaittaessa. Työelämää ja palkkausta koskevien korjausten tuloksena myös verotus voitaisiin saada moraalisesti kestävälle pohjalle ja kokea oikeudenmukaiseksi.

Entä miksi kulutusveroja ei pitäisi nostaa? Jos palkkatulojen verotusta kiristetään, tuotteiden hintojen ei pitäisi eikä tarvitsisi nousta. Palkkatulojen verotuksen alentamiselle on perusteeksi usein mainittu se, että kulutus kasvaisi ja talous elpyisi, kun käteen jäävän rahan määrä nousisi. Todellisuudessa tämä lisäisi kysyntää ja niukkuutta hyödykkeistä, mikä kiihdyttäisi inflaatiota.

Toiseksi hinnat tahtovat nousta jo siksikin, että verotusta siirretään koko ajan kulutusveroihin. Kulutusverot ovat kieltämättä hyvä instrumentti, kun ihmisiä ohjataan pohtimaan tarkemmin kulutuspäätöksiään. Esimerkiksi lisäämällä lentoliikenteen veroja ja keventämällä junalippujen verotusta ihmisiä voidaan ohjata valitsemaan vähemmän saastuttava vaihtoehto. Tämä mahdollisuus menetettäisiin, jos arvonlisävero yhtenäistettäisiin. Kulutusverojen lisäämisessä pitää siis olla valikoiva ja maltillinen.

Ansiotulojen verotusta joudutaan nostamaan, sillä nykyisin valtio pöhöttyy velkoihinsa samalla kun kansalaiset jatkavat kulutusjuhlia eikä valtiontalouden huono tila näy kuluttajien kukkarossa. Poliitikkojen on otettava veroasteen korottamisesta vastuu, vaikka totuuden kertominen veronkorotusten välttämättömyydestä onkin poliittisesti vaikeaa kannatuksen menetykseen liittyvien pelkojen vuoksi. Velkojen maksaminen korkoineen tulee kuitenkin vielä kalliimmaksi. Köyhyys on tunnustettava, ja on myönnettävä, että juhlat ovat ohi.

2. Pääomatulojen verotus

Miksi pääomatulojen verottamisesta pitäisi tehdä progressiivista? Ensimmäinen (1) peruste on yleinen oikeudenmukaisuuden pyrkimys: suurista pääomatuloista on mistä verottaa. Korkeat pääomatulot eivät ole aina edes reilusti ansaittuja, vaan työn ja ansion syy–seuraus-suhde on usein poikki. Siksi on oikein, että valtio balanssoi tilannetta mahdollistettuaan ensin tiettyjen tahojen rikastumisen. Talous on suhde, jossa ketään ei voida liioin moittia eikä kiittää asemastaan, sillä ratkaisevia ovat ne poliittiset ehdot, joiden puitteissa toimitaan. Niinpä nuo ehdot eivät saisi olla epäoikeudenmukaisia. Syynä progression katoamiseen on Euroopan unioni, joka on mahdollistanut pääomien ja yritysten helpon liikkuvuuden. Kun pääomat ja firmat karkaavat maasta, mikäli niitä verotetaan, valtiot joutuvat kilpailemaan veroprosenteillaan. Niinpä mitään itsenäistä veropolitiikkaa ei enää ole, ja siksi asioita pitäisi korjata myös EU:n tasolla.

Toiseksi (2) progressiivista verotusta voidaan puolustaa katsomalla, että hyvätuloisten on osallistuttava yhteiskunnan menoihin pienituloisia suuremmalla osuudella, sillä he myös hyötyvät yhteiskunnan fasiliteeteista muita enemmän. Koska rikkaat kuluttavat esimerkiksi valtateitä loistoautoillaan, on oikein, että heitä laskutetaan infrastruktuurin rakentamisesta ja ylläpidosta. Korkeiden pääomatulojen ja varallisuuden voidaan katsoa perustuvan siihen, että muutamat ihmiset käyttävät hyväkseen toisten ihmisten perustarpeita tai huonoa asemaa esimerkiksi vuokra-asuntomarkkinoilla, ja niinpä tilannetta on tasapainotettava progressiivisella verotuksella.

Kolmanneksi (3) valtion ansiotuloverotuksessa sovellettavan progression merkitys on vähentynyt huomattavasti, sillä ansiotuloverojen osuus valtion verokertymästä on pienentynyt samalla kun verottamisen painoa on siirretty tasaveroluonteisten kulutusverojen suuntaan. Progressio on edelleen voimassa, eli tulojen noustessa myös veroprosentti nousee. Mutta kaikkein suurituloisimpia suomalaisia veroprogressio ei koske. Ankarimmin verotettuja ovat ne tulonsaajat, joiden bruttotulot ovat keskimäärin 200 000 euroa vuodessa. Tämän tulotason yli veroprosentti nousee vielä yksittäisissä tapauksissa, mutta keskimääräinen veroprosentti ei enää nouse vaan laskee. Kaikkein suurituloisimmat, eli miljoonan tai yli saavat suomalaiset maksavat veroja keskimäärin vain noin 29 prosenttia, eli saman verran kuin ne suomalaiset, joiden keskimääräinen tulo on noin 45 000 euroa vuodessa! Tämä ei ole oikein, ja Suomessa onkin siirrytty negatiiviseen kokonaisveroprogressioon, jonka vallitessa huipputuloiset maksavat suhteellisesti vähemmän veroa kuin keskituloiset.

Vääristymän takana on Esko Ahon hallituksen vuonna 1993 tekemä päätös tuloverotuksen eriyttämisestä. Sen mukaan pääomatuloja verotetaan lievemmin kuin ansiotuloja. Matti Vanhasen hallitus jatkoi linjaa vuonna 2005 vapauttamalla listaamattomien yhtiöiden osingot veroista 90 000 euroon (nykyisin 60 000 euroon) asti. Tällaista verotukseen tietoisesti rakennettua porsaanreikää ei ole missään muualla maailmassa.

Neljänneksi (4) pääomatulovero kohtelee pieniä pääomatuloja nyt erittäin ankarasti. Esimerkiksi metsänomistaja pakotetaan maksamaan sadan vuoden välein saamastaan 10 000 euron puunmyyntitulosta yhtä monta prosenttia veroa kuin suursijoittaja maksaa jokavuotisista osinkotuloistaan. Nähdäkseni pääomatulot voisivat olla yleisesti verovapaita noin 16 000 euroon asti, joka on myös valtion tuloveron perimisen alaraja.

Pääomatuloja verotetaan suhteellisen lievällä 30–33 prosentin verolla, joten verosuunnittelusta on tullut erittäin houkuttelevaa niille, joille se on mahdollista. Esimerkiksi pörssin ulkopuolisissa osakeyhtiöissä omistaja-johtaja voi päättää, ottaako hän firmastaan ankarammin verotettua palkkaa vai lievästi verotettuja osinkoja. Päätöstä helpottaa se edellä mainittu seikka, että tällaisen yhtiön osingot ovat 90 000 euroon (nykyisin 60 000 euroon) asti kokonaan verovapaita. Nähdäkseni tämä on kohtuutonta, kun palkansaaja pakotetaan maksamaan tuon suuruisista vuosituloistaan veroa noin 40 prosenttia.

Valtiot luonnollisesti kilpailevat pääomatulojen veroprosentillaan ja koettavat pitää investoinnit omassa maassa. Ne yrittävät myös houkutella lisää sijoituksia, mikä ilmentää sitä usein painottamaani tosiasiaa, että kansallisen edun valvonta on osa kaikkien järkevästi toimivien kansantalouksien strategiaa. On ymmärrettävää, että Suomen pääomatulojärjestelmä tuottaa kohtalaisen hyvin, kun sijoittajat pitävät investointinsa maassa.

Mutta samalla paljastuu myös se, että kyseinen järjestelmä suosii yksipuolisesti rikkaita. Järjestelmää pitäisi tarkistaa oikeudenmukaisuuteen liittyvistä syistä. Pienet pääomatulot, kuten metsän myyntiin tai oman asunnon myyntiin sekä vähäisiin luovutusvoittoihin liittyvät tulot, pitäisi vapauttaa verosta kokonaan. Sen sijaan suurten pääomatulojen verotusta pitäisi nostaa. Omaisuusveron taannoisen lopettamisen pitää riittää helpotukseksi suurituloisille pääomanomistajille. En kannata myöskään kiinteistöverojen lisäämistä vaan pääomatulojen progressiivista verottamista ja ansiotulojen verotuksen lievää nostamista, kunhan työsuhteet ja palkkaus saataisiin kuntoon.

3. Perintövero

Entä sitten perintövero, tuo suomalaisen verotuskäytännön vihattu ominaispiirre? Nykyisin rintaperilliset joutuvat maksamaan yli 20 000 euron arvoisesta perinnöstä veroa noin 7 prosenttia. Arvon ylittäessä 40 000 euroa vero on hieman yli 10 prosenttia ja arvon ylittäessä 60 000 euroa hieman yli 13 prosenttia. Perintöveron joutuvat maksamaan sekä leski että lapset, vaikka kuolinpesää ei jaettaisi, ellei leskeksi jääneellä ja edesmenneellä puolisolla ole keskinäistä hallintaoikeustestamenttia, joka vapauttaa lesken veronmaksusta ja siirtää lapsille tulevan veron maksettavaksi vasta toisenkin vanhemman kuollessa.

Lesken asumissuoja ei auta paljoa tilanteessa, jossa valtio tulee surevien ihmisten kukkarolle ja vaatii asuntovarallisuudessa olevan omaisuuden myymistä, jotta perintövero saataisiin maksettua. Tällainen vero on rikos kansalaisia vastaan. Perintöveron kohteet on jo kertaalleen verotettu, eikä niitä pidä verottaa toiseen kertaan. Ihmiset ovat maksaneet sekä tuloveron että veroa ostamistaan hyödykkeistä. Lisäksi peritylle varallisuudelle vuosien myötä kertynyt arvonlisä tai korko on yleensä taannut pelkän inflaatiosuojan omaisuudelle, eikä se ole tuottanut sellaista ylimääräistä arvonlisää, johon valtiolla olisi oikeus.

Palkkatulojen verottaminen perustuu siihen, että jonkun tehdessä jollekin jotain työnteon edellytyksistä huolehtii osittain valtio. Niinpä valtio katsoo, että sille kuuluu osuus työssä tuotetusta arvosta. Mutta on vaikea kuvitella, että kenenkään ihmisen kuollessa syntyisi sellaista taloudellista arvoa, jonka valtio saisi aikaan. Perintövero on täysin ideologinen ja omistamisvihamielinen vero, joka loukkaa ihmisten itsemääräämisoikeutta – tässä tapauksessa oikeutta määrätä omaisuudestaan. Niinpä se pitäisi poistaa pieniltä ja keskisuurilta perinnöiltä kokonaan ja tehdä selvemmin progressiiviseksi.

Esitys yksiportaiseen perintöverojärjestelmään siirtymisestä oli yksi taannoisten lainvalmistelijoiden suurimpia hullutuksia. Se olisi korottanut lähisukulaisten perintöveroa ja alentanut keskenään vieraiden ihmisten veroprosenttia. Halukkuutta perintöveron poistamiseksi on ollut paitsi kansalaisten, myös puolueiden piirissä. Matti Vanhasen toinen hallitus teki kuitenkin virheen aikoessaan poistaa perintöveron vain yrittäjiltä ja maatilatalouden harjoittajilta. Niinpä esitys kaatui perustuslakivaliokunnassa yhdenvertaisuutta loukkaavana. Perintövero voi tietenkin saattaa myös yrityksen tai maatilatalouden vararikon partaalle. Toisaalta yrittäjät ja maanviljelijät perivät yleensä tuotantovälineitä, joilla voidaan tuottaa lisää arvoa ja joiden perimisestä voidaan siten maksaa myös veroa.

Sen sijaan perityllä omalla asunnolla tai muulla palkansaajan varallisuudella ei useinkaan voida leipoa lisää rahaa, ja siksi perintövero olisi pitänyt poistaa nimenomaan palkansaajilta sekä pieniltä perinnöiltä. Omaisuuden tuotosta on kylläkin oikeudenmukaista verottaa kohtuullisesti. Sen sijaan valtio ei saa olla esikoispojan asemassa perintöjä jaettaessa.

Uusi verolinja

Verolinjaukseni on seuraava:

1) Kulutuksen verottamisen sijasta pitää suosia edelleenkin palkkatulojen verottamista, mutta vastapainoksi työsuhteet ja palkkaus on järjestettävä kuntoon.

2) Pääomatuloja pitää verottaa progressiivisesti.

3) Perintövero pitää poistaa lähisukulaisten pieniltä ja keskisuurilta perinnöiltä.

Verottaminen on päättymätön kehä. Verotusta tarvitaan esimerkiksi vähäosaisista huolehtimiseen. Tulonsiirrot ovat kuitenkin filosofisesti katsoen pelkkiä ongelmien hoitomuotoja, eikä niillä voida ratkaista syrjäytymisen syitä eikä pulmia. Ne voitaisiin hoitaa kuntoon parantamalla työelämää. Verottamalla tapahtuvia tulonsiirtoja voitaisiin vähentää, jos ihmiset voisivat hankkia tuloa työelämässä, eikä julkisen vallan holhousta tarvittaisi.

Suomessa verotuksen kokonaisaste on lähes 85 prosenttia. Tämä tarkoittaa, että jokaisesta satasesta noin 85 euroa kiertää julkisen talouden kautta. Palkastasi 40 prosenttia menee ensin valtionveroon ja kunnallisveroon. Tehdessäsi käteen jäävällä osalla ostoksia jokaisen ostoksen loppusummasta kilahtaa 10–24 prosenttia valtion kassaan arvonlisäverona. Muut kulutus- ja välilliset verot pitävät huolen siitä, että ansaitsemastasi satasesta vain 15 eurolla saat todella jotain. Vain tämä kuluu johonkin substantiaaliseen, jolla on välitöntä arvoa: 15 %. Tyylikästä on euron kolikkoon kuvatun joutsenen lento, mutta kaiken aitouden hinnalla.

Jotta työnteosta tulisi jälleen kannattavaa ja jotta ihmiset voisivat myös ostaa työvoimaa eli maksaa toisille ihmisille palkkaa, veroastetta olisi kymmeniä vuosia pitkällä tähtäimellä alennettava. Jos veroja päästäisiin alentamaan, töihin houkuttelevat tuloerot voitaisiin tuottaa muulla tavoin kuin korottamalla palvelujen hintoja. Tuotteiden ja palvelujen moninkertaisesta verottamisesta johtuu, että palvelujen loppusummassa hinta kasautuu.

Euroopan unionissa on vallinnut verotuksen alelinja, sillä Euroopan maat ovat tähän asti harjoittaneet verokilpailua. Suomessa on esiintynyt halua alentaa ajoneuvoveroa, tuloveroa ja ruoan arvonlisäveroa. Selvää on, ettei kaikkia veroja voida yhtä aikaa alentaa tai poistaa. Keino, jolla tilanteesta päästään eteenpäin, on ensinnäkin työn tuottavuuden parantaminen tehostamalla, teknisen kehityksen kautta ja hallintoa vähentämällä. Toinen keino on julkisten menojen karsiminen. Julkisten menojen karsinta liittyy perustulojärjestelmään siirtymiseen. Sitä on moitittu kalliiksi, mutta todellisuudessa se säästäisi valtion ja muiden julkisyhteisöjen varoja. Palaan siihen sosiaalipolitiikkaa käsittelevässä jaksossa.

Monet ihmettelevät, miksi valtion ja kuntien verokassa ei kilise, vaikka bruttokansantuotteemme on parempi kuin 1980-luvulla, jolloin julkistalous ei velkaantunut. Syynä ahdinkoon on työttömyyden ohella yritysten harjoittama veronkierto. Euroopan unionissa on muodollisesti itsenäinen verotus, mutta valtiot kilpailevat yritysveroasteella pitääkseen työnantajat maassa. Yritykset puolestaan siirtävät verotuksensa veroparatiiseihin, joita on myös EU:n alueella. Komissio on laskenut, että yritysten harjoittaman keinottelun vuoksi valtiot menettävät 1 000 miljardia euroa verotuloja vuodessa, mikä vastaa euromaiden vuotuista velanottoa. Samanaikaisesti kulutus- ja henkilöverotusta nostetaan. Myös valtionvelan maksavat kansalaiset. Niinpä yritysten veronkiertoa olisi rajoitettava.

J. Sakari Hankamäki

TALOUS