Minuutta käsittelevissä kirjoissani olen koettanut piirtää
luonnoksen ihmisyksilön eksistenssistä, kun taas teoksessani Dialoginen filosofia käsittelen ihmisten suhteita toisiinsa
ja sitä, kuinka ihminen pitäisi kohdata tieteissä: mitä ihmisestä voidaan
tietää ja kuinka tietoa voidaan saada? Eksistenssifilosofinen ihmiskäsitys
muodostaa tällöin perustan ihmistutkimuksen metodologialle ja se edelleen
etiikalle ja yhteiskuntafilosofialle.
Tiedekäsitykseni hyödyntää eksistenssifenomenologista
tieteenfilosofiaa ja hermeneutiikkaa. Tämän mukaisesti tieteen tärkeimmäksi
toteutumisyhteydeksi myönnetään tietämisen subjekti: inhimillinen
ihminen.
Subjektivismin myöntäminen on tutkimusetiikan
lähtökohta
Suuri osa tiedosta on subjektiivista ja voi tulla merkitykselliseksi
vain osana ihmisyksilön tajuntaa. Tiede, joka kieltäytyy
hyväksymästä tiedonmuodostuksen yksilöllisyyttä ja subjektiivisuutta, ajautuu
harhaan ja muuttuu helposti pelkäksi totalitarismiksi tai poliittiseksi
ideologiaksi objektivististen ihanteidensa vuoksi.
Totalitaristinen muottiin valaminen on tyypillistä
systeemifilosofiselle tieteenihanteelle. Sen sijaan eksistenssifilosofia ja
fenomenologia vaativat tieteenharjoittajia tunnustamaan omat henkilökohtaiset lähtökohtansa,
jotka väistämättä ovat subjektiivisia, persoonallisia tai jopa
tarkoitushakuisia. Myöntämällä avoimesti tieteen subjektiivisuuden eksistenssifilosofinen ja fenomenologinen tiede
reflektoi omat alkuehtonsa paremmin kuin objektivistinen ja naturalistinen
ajattelutapa, joka automaattisesti pitää tiedettä ehdottoman totuuden
lähteenä.
Myös usko tieteen kollektiiviseen itseään korjaavuuteen on
usein vain uskoa instituutioiden valtaan yksilöiden yli. Tiede, joka ei myönnä
olevansa vallan käyttöä, tulee tahattomasti itse käyttäneeksi valtaa.
Objektivistinen tiede harvoin etenee tieteen tärkeimpään päämäärään eli
ilmiöiden ja toisten ihmisten ymmärtämiseen. Tieteen organisaatiot pakottavat
ihmisiä anomaan oikeutusta omilta vastustajiltaan. Tällöin syntyy kinastelua
keskustelun sijasta, eikä aitoon dialogiin päästä.
Naturalistinen tiede uskoo tieteenharjoittajien
korvattavuuteen toinen toisillaan ja pitää heitä pelkkinä suorittajina. Luonnontieteellispainotteinen tiedekäsitys koettaa pönkittää objektivistisia ihanteitaan esimerkiksi
vertaisarviointijärjestelmällään. Todellisuudessa osapuolet eivät ole koskaan vertaisasemassa vaan epäsymmetrisessä valta-asemassa. Puolueettomuuden (näennäinen) tavoittelu
johtaa tällöin siihen, ettei subjektiivisia eroja eikä tiedekäsitysten välillä
vallitsevia paradigmaeroja tunnusteta, ja ketä tahansa pidetään soveliaana
arvioimaan mitä tahansa. Tuloksena on mielivaltaa, kun niin sanotut
asiantuntijat haalitaan asianosaisten omasta keskuudesta tai jostakin mahdollisimman
kaukaa, jolloin ihmisten välillä ei ole mitään keskinäistä vuorovaikutusta.
Puolueettomuuden tavoittelu tukee silloin ymmärtämättömyyttä. Ymmärtämättömyys
johtaa väärinkäsityksiin ja väärinkäsitykset vihaan. Tämä on tieteen
olemus.
Dialoginen metodi subjektivismin ja objektivismin kiistan
ratkaisijana
Dialoginen
filosofia pyrkii ratkaisemaan edellä mainittuja ongelmia myöntämällä kullekin
tieteenharjoittajalle vain suhteellisen aseman ja pitämällä
kunkin tieteenharjoittajan näkemyksiä subjektiivisina. Ihmisten ei siis sallita puhuvan
instituutioiden, kuten kirkon, yliopiston tai armeijan edustajina, vaan ihmistä
suostutaan kuuntelemaan vain hänenä itsenään: mitä filosofista sanottavaa
hänellä itsellään on, vai onko mitään? Näin dialoginen filosofia pyrkii
riisumaan tieteen sille ominaisesta vallankäytöstä ja palauttamaan akateemisen
filosofian siihen lähtökohtaan, josta aito viisauden rakastaminen on peräisin:
keskusteluun ja totuuden etsimiseen. Totuus mielletään tällöin raja-arvoksi,
jota jatkuvasti lähestytään mutta jota ei voida saavuttaa. On kuitenkin parempi
pyrkiä totuuden ihannetta kohti kuin sallia hajanainen liike pois päin
siitä.
Eksistenssifilosofisen ihmiskäsityksen perustalle
olen rakentanut menetelmäopillisen ajatteluni, jonka esittelen Dialogisen filosofian pääluvussa II. Se perustuu Edmund
Husserlin fenomenologian, narratiivisen ajattelun ja hermeneuttisen
tulkintaopin yhdistämiseen ja soveltuu ihmistieteiden, yhteiskuntatieteiden,
politiikan tutkimuksen sekä historian ja taiteiden tutkimuksen yhteyksiin. Tutkimusetiikkaa painottavilta osilta Dialogisen filosofian kontribuutiot voivat sopia huomioon
otettavaksi myös monitieteellisillä tieteenaloilla, kuten lääketieteen ja
ympäristöntutkimuksen piirissä.
