J. Sakari Hankamäki

Filosofian tohtori, filosofi
   Etusivu            Tiede, metodi ja tutkimus
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 

TIEDE, METODI JA TUTKIMUS

 
Minuutta käsittelevissä kirjoissani olen koettanut piirtää luonnoksen ihmisyksilön eksistenssistä, kun taas teoksessani Dialoginen filosofia käsittelen ihmisten suhteita toisiinsa ja sitä, kuinka ihminen pitäisi kohdata tieteissä: mitä ihmisestä voidaan tietää ja kuinka tietoa voidaan saada? Eksistenssifilosofinen ihmiskäsitys muodostaa tällöin perustan ihmistutkimuksen metodologialle ja se edelleen etiikalle ja yhteiskuntafilosofialle.
 
Tiedekäsitykseni hyödyntää eksistenssifenomenologista tieteenfilosofiaa ja hermeneutiikkaa. Tämän mukaisesti tieteen tärkeimmäksi toteutumisyhteydeksi myönnetään tietämisen subjekti: inhimillinen ihminen.
 
 
Subjektivismin myöntäminen on tutkimusetiikan lähtökohta
 
Suuri osa tiedosta on subjektiivista ja voi tulla merkitykselliseksi vain osana ihmisyksilön tajuntaa. Tiede, joka kieltäytyy hyväksymästä tiedonmuodostuksen yksilöllisyyttä ja subjektiivisuutta, ajautuu harhaan ja muuttuu helposti pelkäksi totalitarismiksi tai poliittiseksi ideologiaksi objektivististen ihanteidensa vuoksi.
 
Totalitaristinen muottiin valaminen on tyypillistä systeemifilosofiselle tieteenihanteelle. Sen sijaan eksistenssifilosofia ja fenomenologia vaativat tieteenharjoittajia tunnustamaan omat henkilökohtaiset lähtökohtansa, jotka väistämättä ovat subjektiivisia, persoonallisia tai jopa tarkoitushakuisia. Myöntämällä avoimesti tieteen subjektiivisuuden eksistenssifilosofinen ja fenomenologinen tiede reflektoi omat alkuehtonsa paremmin kuin objektivistinen ja naturalistinen ajattelutapa, joka automaattisesti pitää tiedettä ehdottoman totuuden lähteenä.
 
Myös usko tieteen kollektiiviseen itseään korjaavuuteen on usein vain uskoa instituutioiden valtaan yksilöiden yli. Tiede, joka ei myönnä olevansa vallan käyttöä, tulee tahattomasti itse käyttäneeksi valtaa. Objektivistinen tiede harvoin etenee tieteen tärkeimpään päämäärään eli ilmiöiden ja toisten ihmisten ymmärtämiseen. Tieteen organisaatiot pakottavat ihmisiä anomaan oikeutusta omilta vastustajiltaan. Tällöin syntyy kinastelua keskustelun sijasta, eikä aitoon dialogiin päästä.
 
Naturalistinen tiede uskoo tieteenharjoittajien korvattavuuteen toinen toisillaan ja pitää heitä pelkkinä suorittajina. Luonnontieteellispainotteinen tiedekäsitys koettaa pönkittää objektivistisia ihanteitaan esimerkiksi vertaisarviointijärjestelmällään. Todellisuudessa osapuolet eivät ole koskaan vertaisasemassa vaan epäsymmetrisessä valta-asemassa. Puolueettomuuden (näennäinen) tavoittelu johtaa tällöin siihen, ettei subjektiivisia eroja eikä tiedekäsitysten välillä vallitsevia paradigmaeroja tunnusteta, ja ketä tahansa pidetään soveliaana arvioimaan mitä tahansa. Tuloksena on mielivaltaa, kun niin sanotut asiantuntijat haalitaan asianosaisten omasta keskuudesta tai jostakin mahdollisimman kaukaa, jolloin ihmisten välillä ei ole mitään keskinäistä vuorovaikutusta. Puolueettomuuden tavoittelu tukee silloin ymmärtämättömyyttä. Ymmärtämättömyys johtaa väärinkäsityksiin ja väärinkäsitykset vihaan. Tämä on tieteen olemus.
 
 
Dialoginen metodi subjektivismin ja objektivismin kiistan ratkaisijana
 
Dialoginen filosofia pyrkii ratkaisemaan edellä mainittuja ongelmia myöntämällä kullekin tieteenharjoittajalle vain suhteellisen aseman ja pitämällä kunkin tieteenharjoittajan näkemyksiä subjektiivisina. Ihmisten ei siis sallita puhuvan instituutioiden, kuten kirkon, yliopiston tai armeijan edustajina, vaan ihmistä suostutaan kuuntelemaan vain hänenä itsenään: mitä filosofista sanottavaa hänellä itsellään on, vai onko mitään? Näin dialoginen filosofia pyrkii riisumaan tieteen sille ominaisesta vallankäytöstä ja palauttamaan akateemisen filosofian siihen lähtökohtaan, josta aito viisauden rakastaminen on peräisin: keskusteluun ja totuuden etsimiseen. Totuus mielletään tällöin raja-arvoksi, jota jatkuvasti lähestytään mutta jota ei voida saavuttaa. On kuitenkin parempi pyrkiä totuuden ihannetta kohti kuin sallia hajanainen liike pois päin siitä.
 
Eksistenssifilosofisen ihmiskäsityksen perustalle olen rakentanut menetelmäopillisen ajatteluni, jonka esittelen Dialogisen filosofian pääluvussa II. Se perustuu Edmund Husserlin fenomenologian, narratiivisen ajattelun ja hermeneuttisen tulkintaopin yhdistämiseen ja soveltuu ihmistieteiden, yhteiskuntatieteiden, politiikan tutkimuksen sekä historian ja taiteiden tutkimuksen yhteyksiin. Tutkimusetiikkaa painottavilta osilta Dialogisen filosofian kontribuutiot voivat sopia huomioon otettavaksi myös monitieteellisillä tieteenaloilla, kuten lääketieteen ja ympäristöntutkimuksen piirissä.
 
 
 
 
 
 


 
 
Copyright © Jukka Sakari Hankamäki