J. Sakari Hankamäki

Filosofian tohtori, filosofi
   Etusivu            Turvallisuus
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 

TURVALLISUUS

 
Kekkonen lausahti aikoinaan, että turvallisuus ei ole aidan panemista vaan oven avaamista. Toteamus sisältyi ulkopoliittiseen retoriikkaan, jonka tavoitteena oli todistella, ettei Suomen ja Neuvostoliiton välillä vallitse vihollisuutta vaan maailmoja syleilevä ystävällisyys. Tuohon aikaan kannanotto oli ymmärrettävä, sillä myös suurvaltojen suhteet olivat jäässä. Sanojen sokeroiminen oli tavallista, ja puhuttiin usein muuta kuin tarkoitettiin. Valheellisuuden ilmapiirissä asioiden todellinen merkitys luettiin rivien väleistä. Se kuului liennytykseen, aivan kuten kehittämisen käsitekin. Siinä, kuka väsymättömimmin hokisi hyvien idänsuhteiden kehittämistä, lujittamista ja edelleen kehittämistä, kilpailtiin siitä, kuka vetäisi pisimmän korren liturgisten levyjen pyörittelyssä. Näin haluttiin kaapata aloite kotikentälle. Kun suomalaisetkin jatkuvasti toistelivat kehittämisen ja lujittamisen tarpeellisuutta, osoitettiin vastapuolelle, että maamme tekemisessä sosialistiseksi ei ollut vielä onnistuttu ja tuskin onnistuttaisiinkaan, vaan asiassa tarvittaisiin lähes ylivoimaisia ponnistuksia. Niinpä olisi pitäydyttävä ikuisen kehittämisen ja lujittamisen vaiheeseen varsinaiseen päämäärään eli sosialistiseen yhteiskuntaan siirtymisen asemasta.
 
Turvallisuutta koskeva retoriikka on kaikkina aikoina samanlaista. Nykyään maahanmuutosta ja Nato-jäsenyydestä puhutaan yhtä valheellisesti ja kierrellen kuin ennen vanhaan Neuvostoliitosta. Kiertely ja kaartelu ovat osa ulkopolitiikan olemusta, sillä ulkopoliittisissa suhteissa jokainen sana on teko. Politiikkaa luodaan puheilla. Se liittyy vallankäyttöön. Sodat ovat politiikan jatkeita, mutta rauhan tullessa politiikka on sodan jatke. Koskaan ei pidä tehdä rauhaa ilman oikeutta, sillä rauha ilman oikeudenmukaisuutta johtaa uuteen sotaan. Niin kävi ensimmäisen maailmansodan päätteeksi, kun Saksaa nöyryytettiin. Asioihin pätee Niccolò Machiavellin neuvo: mikäli aikoo loukata jotakuta, se on tehtävä tavalla, jolla ei ole pelkoa kostosta.
 
Toisella kerralla Saksa nujerrettiin niin, ettei se ole vieläkään toipunut henkisesti vaan ainoastaan taloudellisesti. Suomi alistettiin moneksi vuosikymmeneksi samalla tavoin, eikä oikeutta ole saatu vieläkään voimaan. Neuvostoliitto ryösti itse aloittamallaan hyökkäyssodalla maapinta-alastamme yksitoista prosenttia, ja niinpä sen rauhantahtoisuus on ollut samanlaista kuin rengin, joka ensin nai isännän vaimoa ja sen jälkeen ehdottaa, että he kaikki menisivät ystävyyden merkiksi samaan petiin. Ystävä on ollut aina meitä lähellä mutta vihollinen vielä lähempänä.
 
Sota on käsitykseni mukaan asiantila, joka vallitsee kaikkialla. Toisinaan sitä vain sanotaan rauhaksi. Aika ajoin sota ottaa rauhan muodon. Sotaa käydään taloudellisena taisteluna yritysten ja luonnonvarojen hallinnasta. Rauhan ajan pintakuoren alla piilevät kuitenkin monimutkaiset valta- ja alistussuhteet. Välillä ne purkautuvat avoimeksi sodaksi.
 
Rauhan aikana sodankäyntiä kutsutaan turvallisuuspolitiikaksi. Tällöin puhutaan yleensä valtion ulkoisesta turvallisuudesta. Myös sisäinen turvallisuus on tärkeää. Se puolestaan tarkoittaa, että ihmiset kokevat olonsa turvalliseksi. Sisäinen turvallisuus ei ole huipussaan silloin kun tarvitaan paljon poliiseja, suojeluskuntien tapaisia maakuntajoukkoja tai muita kansalaisten hallitsemiseen tarkoitettuja yksiköitä. Kehnoa on myös se, jos siviiliyhteiskunta ja armeija sekoittuvat toisiinsa niin, ettei niitä voida erottaa toisistaan: siviilit ovat entistä enemmän sotilaita ja sotilaat siviilejä. Jos esimerkiksi armeijan kalustoa jaetaan kansalaisille kotikomeroissa säilytettäväksi, herää kysymys, ketkä ovat tämän kunnian arvoisia ja ovatko muut ihmiset kansalaisluottamuksensa menettäneitä vihollisia.
 
Jo sana ”siviili” on sotilastermi, sillä mistäpä tietäisimme olevamme siviilejä, paitsi sen kautta, että on olemassa sotilaita. Alun perin latinan sana civis tarkoitti tosin ’kansalaista’. Maan sisäistä turvallisuutta ei edistä parhaiten se, jos sitä joudutaan varmistelemaan pakkovallalla ja voimankäytöllä, kuten poliisi- ja sotilasvoimilla. Todellisuudessa se kertoo turvallisuuden – sekä todellisen turvallisuuden että turvallisuuden kokemuksen – heikkenemisestä, kun kerran poliisin ja armeijan vahvistamista tarvitaan.
 
Suomessa ja muissa Euroopan maissa tähän on tultu, sillä kantaväestöt ovat joutuneet ristiriitoihin muualta tulleiden maahanmuuttajien kanssa. Ja viranomaisvalta pyrkii oikeuttamaan maahanmuuttajien etuja taustanaan toisen maailmansodan jälkeistä aikaa leimaava natsismin ja rasismin kammo. Niin tehdessään viranomaisvalta saattaa laiminlyödä kansalaisten edun ja avata oven jollekin muulle totalitarismille, esimerkiksi islamille, joka on erittäin konservatiivinen oppijärjestelmä ja polkee sekä demokratiaa että liberalismia. Niinpä julkinen valta voi rasismia ehkäistessään ja maahanmuuttoa lisätessään luoda itse kaikki syyt rasismin esiinnousuun.
 
Toinen syy siihen, miksi sisäinen turvallisuus on heikentynyt, on ihmisten huonontunut asema työmarkkinoilla: pätkätyöt ja työttömyys ovat lisääntyneet globalisaation tuloksena, ja monet ihmiset kokevat olonsa heikoksi, syrjäytyneeksi ja köyhäksi. Kotimaamme ulkoinen turvallisuus koostuu paitsi ulkoisilta uhilta suojautumisesta, myös Suomessa vallitsevien sisäisten uhkien torjumisesta.
 
Mitään turvallisuutta ei voida kuitenkaan edistää defensiivisesti. Pelko on huono lähtökohta tulevaisuuden suunnittelulle. Puolustautuminen ja suojautuminen ovat viimesijaisia ratkaisuja. Niitä tarvitaan silloin kun maito on jo maassa ja onnettomuus on päässyt tapahtumaan. Siksi tarvitaan viisasta politiikkaa. On toimittava niin, etteivät uhat pääse edes syntymään saati toteutumaan.
 
 
Ulkoinen turvallisuus ja Nato-kysymys
 
Valtioiden sisäinen sekä kansalaisten kokema henkinen turvallisuus luodaan ulkoisella turvallisuudella, joten ensin on taattava ulkoinen turvallisuus. Minkälainen Suomen turvallisuuspoliittinen asema on? Miksi Suomi ei ole Naton jäsen, ja pitäisikö olla?
 
Sotilaallinen liittoutuminen on rauhan oloissa käytävää sotaa, sillä sen kautta ratkaistaan mahdollisesti syttyvän sodan tuloksia jo etukäteen. Koska vihollisen vihollinen on ystävä, aivan niin kuin hevosen ja aasin risteytys on muuli, liittoutuminen ohjaa joskus onnettomiin avioliittoihin. Valtiot voivat ajautua sotilaalliseen yhteistyöhön myös ongelmallisten sopimuskumppanien kanssa vain näyttääkseen hampaita vielä pahemmalle viholliselle. Siksi liittoutuminen on ongelma. Se on valitsemista monen pahan välillä. Parasta on sotilaallinen itsemäärääminen, sillä suvereenius on myös valtion itsenäisyyden tavoite.
 
Suomi on tunnetusti joutunut valitsemaan monen huonon vaihtoehdon välillä. Talvisodan ja jatkosodan välisenä aselevon aikana suomalaiset päättivät valita pienemmän pahan eli liittoutumisen Saksan kanssa, sillä toinen vaihtoehto olisi ollut vielä huonompi: Karjalankannaksen kujanjuoksu olisi edennyt nopeammin kuin palava bensavana, neuvostoarmeija olisi vallannut maan ja lähettänyt osan kansasta suurin surmin Siperian kuolemankyliin.
 
Viime sodissa Suomi ei varustautunut ajoissa, joten maamme joutui liittoutumaan, mutta myöhässä. Joskus myös ajoissa liittoutuminen ja varustautuminen voivat edistää sodan syttymistä. Suomi ei ole liittoutunut Naton kanssa, koska puntit liittoutumisen puolesta ja vastaan ovat tasan. Toinen syy on se, että maassamme vallitsee korkea puolustustahto, jonka katsotaan riittävän. Kansallisen yksimielisyyden kautta sisäinen turvallisuus luo ulkoista turvallisuutta.
 
Pelkällä tahdolla ei voida käydä aseellista sotaa, mutta pelkkä sotilaallinen liittoutuminenkaan ei auta. Natossa on jo nyt niin paljon jäseniä, että se on jo tästäkin syystä aivan eri Nato kuin kylmän sodan aikainen Nato. Mitä suuremmiksi organisaatiot kasvavat, sitä toimintakyvyttömämmiksi ne tulevat, aivan niin kuin YK. Nykyään sama pätee Natoon. Mitä useampi kokki, sitä sekavampi soppa, ja sitä soppaa kaikki eivät lusikkaansa halua.
 
 
1. Venäjän uhka?
 
On selvää, että Nato-jäsenyyteen liittyy myös etuja. Tai oikeastaan yksi etu: se on turva Venäjän hyökkäyksen varalta. Venäjän aggressio ei ole kuitenkaan kovin todennäköinen, paitsi siinä tapauksessa, että maa alkaisi puolustaa Suomessa olevien kansalaistensa asemaa. Juuri tämä on Venäjän ulkopolitiikan erikoinen ominaispiirre: se on Krimin sodasta asti ilmoittanut puolustavansa sotilaallisesti myös ulkomailla oleskelevia emigranttejaan, ovatpa nämä siellä omasta tahdostaan tai maanpakoon ajettuina. Tätä uhkaa voidaan parhaiten torjua rajoittamalla venäläisten maahanmuuttoa ja kiinteistöjen ostoja Suomesta.
 
Suomi on tätä nykyä Venäjän ainoa rajanaapuri, jonka kanssa sillä ei ole ongelmia. Haluaako Venäjä konfliktiin Suomen kanssa? – Tuskin. Ja jos se pitää konfliktihakuisuuttaan yleiskäytäntönä, Suomi olisi sille vain yksi lisä probleemien loputtomaan kakkuun. Kahdenvälinen konflikti ei siis ainakaan kannattaisi Venäjälle. Tästä myös Puolustusvoimat pyrkii pitämään huolen.
 
Konflikti Venäjän kanssa voi luonnollisesti syntyä maidemme kahdenvälisiin suhteisiin, mutta paljon todennäköisempi ja siten myös vaarallisempi on sellainen tilanne, jossa Suomi joutuisi mukaan Venäjän ja länsimaiden väliseen konfliktiin. Venäjä aloitti edellisenkin sodan Suomea vastaan ulkoisista, maidemme kahdenvälisiin suhteisiin liittymättömistä, syistä. Mainilan laukauksia edelsi Venäjän liitto Saksan kanssa, jolloin Suomi määriteltiin sopimuksen salaisessa lisäpöytäkirjassa Venäjän etupiiriin kuuluvaksi. Aloite tuli siis Suomen ja itänaapurin välisten suhteiden ulkopuolelta.
 
Nykypäiviin tultaessa Venäjää ei nähdä Natossa niinkään uhkana kuin yhteistyökumppanina. Siitä kertoo Naton ja Venäjän välisen neuvoston toiminta, josta Suomi on pysytellyt poissa. Tosin Venäjän 2014 tekemä hyökkäys Ukrainaan on muuttanut tilannetta. On vaara, että tällaisessa toiminnassa Suomen tapaisia maita jaetaan taas etupiireihin. Jos Suomi olisi Naton jäsen, tämä voisi tuoda Suomeen sekä Naton joukkoja että venäläisiä panssareita. Venäjä-suhteiden kannalta Suomen jäsenyys Natossa ei toisi lisäarvoa, mutta se voisi vaikeuttaa asemaamme. Parasta on siis tältäkin kannalta sotilaallinen itsemäärääminen. Jos se ei ole mahdollista, on valittava jälleen ”pienempi paha”.
 
 
2. Idän ja lännen konfliktiin osapuoleksi?
 
Olen joskus todennut, että Naton jäsenyys olisi poliittisesti myönteinen asia. Tätä nykyä suomalaiset toimivat aktiivisesti Naton kriisinhallintatehtävissä toivoen, että Nato muistaisi Suomen, jos meille syntyy jokin ongelma. Niinpä maallamme on Nato-johdetuissa tehtävissä enemmän henkilökuntaa kuin esimerkiksi Nato-maa Tanskalla oli Irakin sodassa.
 
Tällä tavoin suomalaiset pitävät ovea Natoon auki. Mutta käytännössä Naton jäsenyys on paljon ongelmallisempi asia, vaikka Nato-yhteensopivuuden väitetään olevan huippuluokkaa. Monetkaan suomalaiset eivät vain tunne asiaan liittyviä käytännön puolia. Otetaanpa huomioon esimerkiksi Naton air policing -toiminnan velvoitteet Baltiassa. Baltian maissa ei ole omia ilmavoimia. Niinpä Nato-maat joutuvat päivystämään Baltian ilmatilaa Liettuasta. Rutiköyhä Nato-maa Romaniakin joutuu lähettämään kämäiset koneensa rauhan ajan valvontatehtävään.
 
Suomea tähän valmistettiin kahden vuoden ajan, kun suomalaisille kehitettiin Nato-yhteensopiva kriisinhallintakyky. Tätä nykyä Ilmavoimilla on Naton kansainväliseen ilmavalvontaan kelpuuttama yksikkö. Jos Suomi olisi Naton jäsen, Baltian ilmapäivystys kuppaisi kuitenkin pahoin Suomen Puolustusvoimien resursseja. Pahimmillaan joutuisimme sinivalkoisin siivin osapuoleksi Venäjän ja Naton konfliktiin, joka saattaa syntyä mistä tahansa asiasta: esimerkiksi maakaasuputkeen, energian saantiin tai tulleihin liittyvästä syystä.
 
Naton jäsenyys voisi antaa Suomelle takuut turvallisuudesta, mutta niiden vastineeksi jäsenyydestä olisi Suomelle myös selvää haittaa. Turvallisuusriskit kasvaisivat, ja Suomi voisi joutua Naton jäsenenä ottamaan vastuuta jopa Pohjois-Koreassa syntyvän konfliktin hallinnasta. Etulinjassa ajautuisimme konfliktiin, mikäli Venäjä joutuisi riitoihin Baltian maiden kanssa. Ja kansainvälinen terrorismi on kokonaan oma uhkansa, jolta suojautumiseen Suomella ei ole paljoakaan keinoja, sillä meiltä puuttuu tarvittava tiedustelutoiminta. Naton jäsenenä terrorismin uhka kasvaisi myös Suomessa, mikä lisäisi paitsi turvattomuutta myös valvonnan tarvetta ja kuluja.
 
 
3. Minkälainen uhka Ruotsi on?
 
Politiikka on shakkia. Yhden napin siirtäminen vaikuttaa koko tilanteeseen. Naton jäsenyyttä voidaan myös puolustaa. Miten kävisi, jos esimerkiksi Ruotsi päättäisi hakeutua Naton jäseneksi? Jokin aika sitten Ruotsi päätti siirtää puolustustoimintansa painon ulkomaille. Katsottuaan, ettei Pohjolaa uhkaa mikään, ruotsalaiset hakeutuivat entistä vahvemmin kansainväliseen toimintaan. Mitä tämä merkitsee? Kyse oli diplomaattisen signaalin antamisesta. Käytännössä siirto tarkoitti, että ruotsalaiset odottavat tulevansa itse autetuiksi, jos heitä uhkaisi jokin vaara.
 
Trendi liittyy Ruotsin armeijan alasajoon. Ruotsissa lähes joka neljäs veroäyri kuluu maahanmuutosta johtuvien kustannusten paikkaamiseen. Niinpä maa on päättänyt säästää tinkimällä ulkoisesta turvallisuudestaan: vähentämällä puolustusresursseja. Aikaa myöten Ruotsi saattaa hakeutua Naton jäseneksi pyrkiessään varmistamaan turvallisuutensa.
 
Ruotsin entinen sotilaallinen mahti on kuihtunut, eikä esimerkiksi ennen niin mahtavasta 400 taistelukoneen ilma-armadasta ole jäljellä kuin rippeet. Vuoden 2009 kesällä Ruotsin valtiopäivät päättivät, että maa luopuu sadan vuoden ikään tulleesta yleisestä asevelvollisuudesta ja siirtyy ammattiarmeijaan. Ruotsalaiset siis uskovat, että hämähäkkimiesten tavoin seinänvierustoja kiipeilevät trikoosukkasotilaat pystyvät torjumaan kaikki maata odottavat uhat. Lohtuna tässä on suomalaisten kannalta se, että jos Venäjä valloittaa Suomen, suomalaiset voivat hyökätä Ruotsiin ja vallata vuorostaan sen.
 
Vakavasti ottaen Ruotsin armeijan heikentyminen kasaa paineita Suomelle. Ruotsalaiset pyrkivät teettämään likaisen työn meillä jättämällä kukkuloiden puolustamisen suomalaisten riesaksi. Poliittisesti tilanne on vielä vaikeampi: jos Ruotsi armeijansa alasajon päätteeksi hakeutuisi Naton jäseneksi, tämä jättäisi Suomen yksin. Venäjä voisi omasta toimestaan lukea Suomen etupiiriinsä, kun emme ole länttäkään lähentyneet aikana, jona siihen on ollut tilaisuus. Myös Euroopan unionissa kummasteltaisiin, miksi Suomi ei ole Naton jäsen. EU-maista Naton ulkopuolella ovat tätä nykyä vain Irlanti, Itävalta, Kypros, Malta, Ruotsi ja Suomi. Irlannilla on kiistoja Britannian kanssa, eikä se siten voisikaan olla jäsen. Toisaalta Irlannilla ei ole sodalla uhkaavia rajanaapureita. Kypros kärsii konflikteista, ja Malta on saari. Itävallan Nato-jäsenyyden puolestaan estää sotilasliitot kieltävä perustuslaki, joka säädettiin Saksan pelossa ja joka on siten vanhentunut. Tässä tilanteessa Suomen linja olla liittoutumatta herättäisi varmasti kysymyksiä liittoutumattomuuden syistä.
 
Jos siis Ruotsi hakeutuu Naton Jäseneksi, Suomen olisi epäviisasta olla hakeutumatta. Tällaisessa tapauksessa parasta olisi tehdä hakemus yhtä aikaa, aivan niin kuin ulkopuolellakin on järkevintä pysytellä yhdessä: poliittisen ja sotilaalliseen tasapainon säilyttämiseksi.
 
 
Pitäisikö Suomen liittyä Natoon?
 
Varminta on seistä omalla perustalla ja olla luottamatta vieraaseen apuun, jos voi. Meidän suomalaisten ei ole tällä hetkellä pakko lähettää sotilaitamme rajojemme ulkopuolelle kuolemaan. Mutta myöskään Naton jäseninä meidän ei välttämättä tarvitsisi antaa apua mihinkään suuntaan. Sääntöjen mukaan jokainen maa voi päättää itsenäisesti siitä, osallistuuko se yhteisiin sotilasoperaatioihin vai ei. Sitä paitsi Naton artiklaa 5, jonka mukaan hyökkäys yhteen Euroopan tai Yhdysvaltojen jäsenmaahan tulkitaan hyökkäykseksi kaikkia jäseniä kohtaan, on sovellettu vain kerran: syyskuun 11. päivän terrori-iskujen jälkimainingeissa. Tämä oli poliittisesti helppoa, sillä terrorismin tuomittavuuden kynnys on matala. Myöhemmin muiden muassa Saksa ja Ranska päättivät kuitenkin jättäytyä ulkopuolelle vastatoimeksi organisoidusta Irakin sodasta, jonka Yhdysvallat aloitti omin voimin.
 
Mitä siis tehdä? Liittyäkö muskettisotureihin vai ei? ”Kaikki yhden ja yksi kaikkien puolesta!” Suomeksi tämä on tavattu sanoa ”kaveria ei jätetä”, jolloin kaverilla on tosin tarkoitettu vain toista suomalaista. Olisiko aika laajentaa kaveripiiriä vai ei, tai onko se edes mahdollista vai pelkkää itsepetosta?
 
Suomen asema parani jonkin verran jo vuoden 2009 joulukuussa, jolloin Lissabonin sopimus tuli voimaan. Myös sen turvatakuulausekkeessa Euroopan unioni velvoitetaan antamaan apua hyökkäyksen kohteeksi joutuneelle jäsenvaltiolle YK:n perusajatusten mukaisesti. Säädös on lisäksi muotoiltu Naton viidettä artiklaa muistuttavasti, eli Suomellakin tuntuisi olevan nyt puhelinnumero, johon voi hätätilanteessa soittaa. Ongelmana on se, ettei Euroopan unionilla ole aseellisia joukkoja, jotka voisivat pyyhältää hätiin. Eurooppa ei ole yhdentynyt sotilaallisesti, eli sotilaallisessa merkityksessä Euroopan unionia ei ole olemassa.
 
Kaksinkertainen varustautuminen onkin turhaa, mikäli kansakunnilla on kunnon armeijat ja ne ovat tehtäviensä tasalla. En siis kannata armeijan perustamista EU:lle. Naton jäsenyyskin olisi parempi asia. Nähdäkseni Suomen turvallisuuden takaa parhaiten oma armeija. Siitä en halua tingittävän, enkä myöskään yleisestä asevelvollisuudesta.
 
Poliittiselta kannalta Natoon liittymiseksi pitäisi vallita vahva kansalaismielipide. Kaikkien suurten puolueiden tulisi asettua tällöin ajatuksen taakse. Poliitikkojen ei pitäisi asiaa käsiteltäessä vain sopeutua kansalaismielipiteisiin vaan vetää linjaa. Poliitikot joutuisivat myös rohkaisemaan kansalaisia Natoon liittymiseksi, sillä kansalaismielipide ei toistaiseksi puolla Natoon liittymistä. Tämä taas vaatisi pitkää taivuttelua, mikä saattaisi herättää ihmettelyä: kuuluuko suostuttelu kansanvaltaiseen järjestelmään, vaikka itse tavoite olisikin perusteltu? Äkkitilanteessa taas mihinkään prosessiin ei olisi aikaa, ja kriisin sattuessa Suomen Nato-hakemus jouduttaisiin tekemään ja käsittelemään pikavauhtia. Juuri tämän logiikan varassa me nyt elämme. Vahinko vain, ettei Nato-optiota ole missään paperille pantuna, ja hakemuksen käsittely kestää vähintään vuoden.
 
Edellä esitetyn analyysin johtopäätös on, että on vaikea tehdä poliittisia päätöksiä tilanteessa, jossa kaikkiin ratkaisuihin liittyy niin hyviä kuin huonojakin puolia. Juuri tästä seuraa Nato-keskustelun soutaminen ja huopaaminen. Ja eihän se järvi soutamalla kulu. Yksi mahdollisuus on jatkaa nykytilanteessa. Se on myös omasta mielestäni strategisesti viisainta. Toiseksi viisainta on hakeutua Natoon. Kolmanneksi viisainta on päättää olla kerta kaikkiaan hakeutumatta.
 
Itse en ole vetämässä Suomea kynsin hampain Natoon, vaikkakin ovea täytyy pitää auki. On turha riskeerata turvallisuus asialla, jonka tehtävänä on taata turvallisuus.
 
 
Suomen Puolustusvoimien kehittäminen
 
Sotilaallisessa liittoutumisessa on se ongelma, että jos kaikki ovat keskenään ystäviä ja marssivat samassa rivissä, syntyy epäselvyys, missä on vihollinen. Ilman vihollista armeijoiden intentionaalinen rakenne romahtaa. Uskoakseni vihollisuuksien kiistäminen on kuitenkin valheellista. Vihollinen on aina jossain. Välttämättä se ei kuitenkaan lymyile nurkan takana piileskelevän terroristin muodossa vaan saattaa löytyä jopa omasta liittokunnasta. Niinpä oman armeijan uskottavuus on tärkeä asia.
 
Sotien käymistä on usein vastustettu pasifistiselta pohjalta. Sodat pilaavat yksityisten ihmisten elämän. Toisaalta niillä on myös puolustettu yksityisten ihmisten oikeuksia ja omaisuutta. Sotiminen ja siihen liittyvä vapauden puolustaminen sisältävät ahdistusta, jonka nujertamiseen ei ole mitään yhtä tietä. Siksi sodat ovat yleensä hirvittäviä tragedioita ja katastrofeja, jotka kohtelevat kaltoin kaikkia ja traumatisoivat ihmiset useiden sukupolvien ajaksi. Niinpä monet ovat vaatineet sotien ja armeijoiden lakkauttamista. Sellainen näkemys on hyväntahtoinen mutta tavattoman lapsellinen.
 
Sodasta ja rauhasta eivät Suomessakaan päätä korkeimmat valtioelimet, eduskunta ja tasavallan presidentti, kuten perustuslaissa sanotaan. Sotien alkamisesta päättää vihollinen. Sotia voidaan pitää oikeutettuina lähinnä kolmesta syystä: (1) oman maan puolustamiseksi hyökkäykseltä, (2) vielä suuremman väkivallan välttämiseksi ja (3) diktatuurin kumoamiseksi sekä demokratian ja ihmisoikeuksien turvaamiseksi.
 
Armeijat ovat kieltämättä epämukavia, koska ne takaavat demokratian vaikka eivät itse harjoitakaan sitä. Käyttäessään järjestäytynyttä väkivaltaa edellä mainittujen periaatteiden mukaisesti Suomen Puolustusvoimat on joka tapauksessa menetellyt moraalisesti oikeudenmukaisella tavalla ja suoriutunut tehtävästään erinomaisesti sekä resursseihinsa nähden kiitettävästi. Suomen Armeija on taannut maamme miehittämättömyyden sodissa, ja Puolustusvoimat on pitänyt vihollishyökkäykset ennakolta vaikuttavilla keinoilla loitolla.
 
Keskeinen piirre, joka leimaa nykyistä sodankäyntiä, on se, että valtiot ovat saaneet niskoilleen paljon uusia uhkia: ydinonnettomuudet, luonnossa syntyvät tai biologisiksi aseiksi kehitetyt virukset ja bakteerit, terrorismi, paikallinen, odottamaton ja yllättävä väkivalta, tietokoneiden hakkerointi, informaatiosodankäynti sen kaikissa muodoissa ja mahdolliset väestömellakat. Valtiot tekevät suuren virheen, jos ne tämän perusteella päättelevät, että uusien uhkien lisäännyttyä vanhat uhat ovat vähentyneet. Juuri tällaista johtopäätöstä vihollinen toivoo. Samalla kun valtiot pakotetaan käyttämään rahaa uusien uhkien torjuntaan, esimerkiksi kalliisiin ohjusjärjestelmiin ja informaatiosodankäynnin systeemeihin, viholliset odottavat, että perinteinen maanpuolustus laiminlyötäisiin.
 
Uusien uhkien rakentelussa on siis kyse taitavasta hämäyksestä. Olennaista on, että uusien uhkien myötä vanhat eivät ole poistuneet. Niinpä asiaa ei voida ratkaista siirtämällä rahoitusta yhdeltä sektorilta toiselle, kun resurssien kokonaistarve on kasvanut. Ikävä sanoa, mutta turvallisuuden takaaminen on nykyään entistä kalliimpaa.
 
Myöhästyminen ei ole koskaan niin pahasta kuin sodassa, sanoi Sokrates. Sota voidaan myös nykymaailmassa käydä ennen kuin toinen osapuoli ehtii edes paikalle. Siksi vene pitäisi tervata ajoissa ja kunnolla. Euroopan kansat eivät ole samassa veneessä, mutta samoilla vesillä kuitenkin. Jos esimerkiksi maahanmuuttoa ei hillitä, saatamme upota kuin vene ilman tappia kohti pohjaa ilman, että armeijat voivat tehdä mitään.
 
Myös Nato-jäsenyyttä voidaan tarkastella Puolustusvoimien kannalta. Ei ole ihme, että monet ammattisotilaat kannattavat Nato-jäsenyyttä, sillä uusiin kriisinhallintatehtäviin lähetettävien yksiköiden komentajat saavat usein ylennyksen. Nato-kysymystä ei pitäisi kuitenkaan tarkastella opportunistisesti.
 
Naton jäsenyys ja yleinen asevelvollisuus eivät ole toisensa pois sulkevia vaihtoehtoja. Ne jouduttaisiin pitämään yllä yhtä aikaa myös siinä tapauksessa, että Suomi olisi Naton jäsen. Naton jäsenyys vain lisäisi kuluja. En hyväksy myöskään sodan ajan joukkojen pienentämistä nykyisin tavoitteena olevaan 250 000 taistelijaan. Viimeaikaiset havainnot osoittavat, että myös suurvallat käyttävät nykyäänkin konfliktien hallintaan nimenomaan voimakeinoja, joten Suomi tarvitsee miljoona-armeijan. Sotilaskoulutuksen pituudesta riippumatta olisi tärkeää, että yhä useampi suomalainen suorittaisi varusmiespalveluksen, sillä tällöin jokainen suomalainen voisi puolustaa itseään.
 
Taktisessa mielessä voisin kannattaa Nato-jäsenyyttä, jos Natoon liittyminen merkitsisi sitä, että Suomen Puolustusvoimat säilytettäisiin vahvuudeltaan vähintään nykyisellään tai sen resursseja lisättäisiin. Jos taas Natoon liittyminen ohjaisi tinkimään Suomen omasta maanpuolustuksesta ja Puolustusvoimista, en kannata Natoon liittymistä. Mielipiteessäni ei siis ole kyse ehdottomasta kannanotosta liittymisen puolesta tai sitä vastaan vaan mielipiteestä, joka riippuu siitä, millä ehdoilla ja millaisin yksityiskohdin liittoutuminen saataisiin aikaan.

 
Sisäinen turvallisuus
 
Sisäisen turvallisuuden hallinta alkaa periaatteesta, että parasta olisi, jos hallintaa ei tarvittaisi. Olot ovat vapaat ja onnelliset, kun ihmisten ei tarvitse kytätä toistensa tekemisiä. Monet puolueet ja poliitikot kiljuvat lisää poliiseja turvallisuutta suojelemaan siinä vaiheessa, kun olot ovat jo ajautuneet ongelmallisiksi. Se, että ”poliisi on ystävä” ja kansalaiset poliisien tuttuja, on ongelma sinänsä.
 
Turvayhteiskunnan penääminen ei edistä juuri muuta kuin ihmisen oman olemuksen eli vapauden kieltämistä. ”Turvalliseksi” peloteltu yhteiskunta ei ole kovin vapaa eikä viihtyisä yhteiskunta, eikä turvallisuus ole itseisarvo vaan välinearvo jonkin tärkeämmän ylläpitämiseen. Se taas voi olla esimerkiksi ajattelun vapaus. Niinpä turvallisuutta tavoiteltaessa ei pidä laittaa ajattelua kahleisiin.
 
En toivo Suomesta poliisivaltiota. Järjestyksen ja turvallisuuden on hyvä vallita, mutta parasta olisi, jos ihmisten ei tarvitsisi tehdä rikoksia. En kannata myöskään rangaistusasteikkojen kiristämistä. Vakavan rikollisuuden kyseessä ollessa rangaistusten ankaruus ei juuri pelota rikoksentekijöitä ennakolta, sillä tekijät hautovat usein itsemurhaa, ovat epätoivoisia tai heidän tajuntansa on hämärtynyt. Esimerkiksi marttyyriksi pyrkivä terroristi ei piittaa rangaistuksista lainkaan, ja rattijuoppo taas ei yllä ymmärtämään toimintansa seurauksia tekohetkellä. Rankaiseminen ei korjaa mitään eikä estä rikoksia tapahtumasta.
 
Rankaiseminen ei myöskään poista rikollisuuden syitä. On muistettava, että rikollisuus on pelkkää lain vastaisuutta, kun taas epäoikeudenmukaisuus on etiikan vastaisuutta. Ihmiset tekevät esimerkiksi omaisuusrikoksia suureksi osaksi siksi, että he kokevat sosiaalista eriarvoisuutta ja epäoikeudenmukaisuutta. Niinpä monet pyrkivät korjaamaan kokemaansa epäoikeudenmukaisuutta tekemällä rikoksia. Silloin epäoikeudenmukaisuutta voi olla myös rikokseksi määrittely sinänsä. Pitäisi siis puuttua rikollisuuden ja epäoikeudenmukaisuuksien yhteiskunnallisiin syihin, kuten köyhyyteen ja syrjäytymiseen.
 
Normiruuveja kiristelemällä ihmisten tavallisesta käyttäytymisestäkin on tehty rikoksia monissa maissa. Rikollisuus kasvaa kriminalisoimalla. Kieroa on, että useissa länsimaissa tiettyjen sanankäyttäjien toiminta on pyritty leimaamaan rikolliseksi. Esimerkiksi maahanmuuton arvostelua ja vastustamista sanotaan rasismiksi tai viharikokseksi, vaikka kriitikot eivät viittaisi sanallakaan rotuun tai rotuoppiin – saati että he harjoittaisivat rotusortoa. Viranomaiset ovat pyrkineet myös estämään vapaan tiedonvälityksen Internetissä, jos aihe on käsitellyt maahanmuuttoa kriittisesti. Mistä tämä sitten johtuu?
 
Poliitikot ja viranomaiset toimivat kaksinaismoralistisesti, sillä he ovat puun ja kuoren välissä. Ensinnäkin he joutuvat kumartelemaan kollegoilleen Euroopan unionin ministerineuvoston kokouksissa eivätkä kehtaa sanoa, että Suomen kansa ei hyväksykään EU:n tuputtamaa maahanmuuttoa. Siksi ministerit tulevat Laika-koirina kotiin Brysselistä. Toisaalta he eivät kehtaa sanoa suomalaisille, että EU:n jäsenyyden myötä on sitouduttu ottamaan maahanmuuttajien ylimäärää, vaikka se ei olekaan Suomen etujen mukaista.
 
Sisäisen turvallisuuden parantaminen alkaa maahanmuuton vähentämisestä. Maahanmuuttajien myötä Suomeen on saapunut rikollisuutta, jota täällä ei ole ennen nähty. Virosta saapuneet prostituoidut panivat ihmislihan näyttävästi kaupaksi kaupunkien kaduilla. Venäläiset mafiat tekevät ryöstöjä ajamalla autoilla sisään jalokiviliikkeiden ikkunoista. Jotkut Helsingin kultakaupat on puhdistettu tällä tavoin moneen kertaan.
 
Rikollisten otteet ovat koventuneet kansainvälistymisen myötä. Juuri sen vuoksi kodinturvajoukkoja nyt tarvitaan. Samanaikaisesti viranomaisvalta kurittaa ja pamputtaa suomalaisia ihmisiä ja vaatii meitä todistelemaan rehellisyyttämme passein ja sirukortein. Tämä on seuraus maahanmuutosta: jotta kontrollia voidaan harjoittaa, sen pitää kohdistua kaikkiin. Näin ratsioiden kohteiksi joutuvat myös puudelirouvat, joita tarkastetaan kesäisillä kävelykaduilla samalla kun raiskausjengit polkevat uhrejaan kuin tulpatonta mopoa läheisissä puskissa.
 
Rikollisuuden yhteiskunnallisiin syihin pyritään puuttumaan, mutta tehottomasti ja väärin keinoin. Perusongelmaan eli maahanmuuttoon ja kulttuurien konfliktiin ei kajota lainkaan. Viranomaiskontrolli tulisi kohdistaa oikein. On järjetöntä, että Suomessakin siirryttiin kalliisiin biometrisiin passeihin, vaikka niitä ei rajoja ylitettäessä tarkasta kukaan! Schengenin sopimus on huono, sillä se alensi rajakontrollia ja sallii myös rikollisen aineksen siirtyä helposti maasta toiseen EU:n sisällä.
 
Suomessa asuu lähes 50 000 venäläistä. On ennustettu, että määrä kasvaa tällä vuosikymmenellä 100 000:een. Suomessa olisi tällöin enemmän venäjää äidinkielenään puhuvia kuin ruotsinkielisiä. Suuri ulkomaalaisväestö on Suomelle turvallisuusriski, sillä Venäjä saattaa saada maassamme olevista kansalaisistaan painostuskeinon meitä kohtaan.
 
Suomen ulkopolitiikan eräs tulos on, ettei maassamme ole suuria etnisiä ristiriitoja. Itse haluan, että tästä tuloksesta pidetään kiinni. Muutoin tuloksena saattaa olla Viron kohtalo. Viro ei pystynyt torjumaan neuvostomiehitystä toisen maailmansodan aikana. Sen vuoksi virolaiset joutuivat 50 vuodeksi orjuuteen. Kun maa vapautui sorron alta, sen väestörakenne ja kulttuuri oli tuhottu. Virossa asuvista on nykyään kolmannes venäläisiä. Heistä kolmasosalla on Venäjän kansalaisuus, kolmasosalla Viron kansalaisuus ja kolmanneksella ei minkään maan passia.
 
Jos maamme ei pysty torjumaan maahanmuuttoa nyt, me menetämme talvi- ja jatkosodassa saavutetun tuloksen. Tämän estämiseksi haluan tehdä kaikkeni, jotta maahanmuutto saataisiin kuriin. Onkin kummallista, että jos Suomeen tullaan Kalašnikov kädessä, sitä sanotaan hyökkäykseksi ja asia annetaan sotilaspiirien haltuun. Jos taas rajat ylitetään ilman asetta, passia ja viisumia, sitä sanotaan maahanmuutoksi, ja tulijalle myönnetään turvapaikka.
 
Ei ole ihme, että maahanmuutto luo konflikteja, ennakkoluuloja ja toiseuden kammoa, sillä se ei perustu oikeudenmukaisuuteen vaan katteettomaan ihanteellisuuteen. On kuitenkin turha sanoa, että hullujen paraatilla on uudet rumpalit. Ei – kyllä heidän nuottiviivastoillaan tanssivat samat huru-ukot kuin aina ennenkin. He ovat niitä vihervasemmistolaisia idealisteja, jotka halusivat johdattaa maatamme sosialistiseen Suomeen vielä 1970-luvullakin, jolloin Stalinin hirmutekojen piti olla jo kaikkien tiedossa.
 
Pahin turvallisuusriski Suomelle ja Euroopalle ovat ne omien kotimaidemme poliitikot, jotka haluavat avata maahanmuuton keulaportit. Juuri he ovat syyllisiä rasismin esiinnousuun. He eivät vain tunnusta, että monikulttuurisuuden ideologia ei toimi.
 
Sisäiseen turvallisuuteen liittyy tietenkin myös paljon sellaista, mikä ei suoraan seuraa sen enempää ulkopolitiikasta kuin maahanmuutostakaan. Myös Suomessa on puukkojunkkareita ja perinteistä rikollisuutta. Tämä ilmentää epäoikeudenmukaisuuksia ja pahaa oloa sekä seuraa niistä. Niinpä tätä perinteistä koivun ja tähden alla esiintyvää vääryyttä voidaan poistaa perinteisin keinoin: parantamalla ihmisten taloudellista turvallisuutta ja huolehtimalla paremmin varsinkin nuorista. Mutta sitä ei edistetä maahanmuuttoa lisäämällä.
 
 
 
 
 
 


 
 
Copyright © Jukka Sakari Hankamäki