Työ ei ole itseisarvo. Ihmisten elämä riippuu työstä, joten sitä on opittu kunnioittamaan. Mutta itseisarvo se ei ole. Työllä on pelkkä välinearvo tärkeämpien päämäärien saavuttamiseksi.
Jos työtä pidetään itseisarvona, sitä paiskitaan myös ilman tarkoitusta. Toisaalta työn puute ohjaa monia ihmisiä häpeämään työttömyyttään – useimmiten turhaan. Työttömyydessä ei ole häpeämistä, jos se ei ole omaa syytä. Nykyisin työttömyys on vain harvoin työttömän omaa syytä. Ihminen saattaa antaa työelämässä kaikkensa ja yritys voi tuottaa voittoa, mutta silti hänen työpaikkansa lopetetaan, ja ihminen laitetaan kilometritehtaalle. Syynä on työnantajien ahneus: työntekijään sijoitetun pääoman ei pidä ainoastaan tuottaa voittoa, vaan sen täytyy tuottaa voittoa enemmän kuin vastaavan sijoituksen toisessa kohteessa. Työttömyyttä tai työttömiä arvosteltaessa on peiliin katsomista koko yhteiskunnalla.
Talousjärjestelmä on monimutkainen suhteiden verkko, jossa juuri ketään ei voida enää syyttää menestymättömyydestään eikä ketään kiittää suurista ansioistaan. Sattuman satoa on, mikä lantti kenenkin käteen putoaa. Ihminen voi ponnistella vaikka koko ikänsä, mutta hänen oma elämänsä ei edisty pätkätöiden vuoksi. Joku toinen saattaa päästä miljoonien tuloihin pelkästään optiovoittoja keräämällä, vaikka hänen työnsä ei tuottaisi lainkaan niitä arvoja, joiden vuoksi yrityksen arvo kasvaa. Optiomiljonääri vain istuu hallinnossa ja kulkee kuin etana limansa avulla syvimmänkin rotkon läpi työläisten orvaskettä ravinnokseen nauttien.
Työttömyys – Ongelmako?
Länsimaihin on syntynyt
massatyöttömyyttä lähinnä tuotannon automatisoitumisen ja tehostumisen
seurauksena 1960-luvulta alkaen. Toinen syy laajaan työttömyyteen Euroopassa ja
Pohjois-Amerikassa on globalisaatio, jonka tuloksena osa työpaikoista on
siirretty halvemman työvoiman maihin. Niinpä puheet työvoimapulasta ovat
liioiteltuja. Edes suurten ikäluokkien eläkkeelle jääminen ei aiheuta sellaista
työvoiman tarvetta, kuin työnantajat väittävät omissa kauhuskenaarioissaan.
Niitä he maalailevatkin vain edistääkseen maahanmuuttoa ja polkeakseen työvoiman hintaa alaspäin myös länsimaissa. Kuten jo edeltävissä luvuissa totesin, globalisoituneessa
maailmassa työväenliike on neuvoton, koska se ei voi enää liiemmin lakkoilla eikä
tinkiä työvoimansa hinnasta mihinkään suuntaan.
Virallisten tilastojen mukaan
Suomessa on tällä hetkellä työttömänä noin kymmenen prosenttia työvoimasta.
Tilastokeskuksen sekä työ- ja elinkeinoministeriön työllisyystilastot ovat kuitenkin
harhaanjohtavia ja antavat asioista kaunistellun kuvan. Tämän vuosituhannen
alussa voimaan astui Euroopan unionin komission asetus numero 1897/2000, jonka
mukaan viranomaisten pitää laatia tilastot työttömänä olevien ihmisten määrän
mukaan – ei työtuntien mukaan. Kyseisen EU-normin nojalla tilastojenpitäjät
ovat velvollisia kirjaamaan ”työssä olevaksi” sellaisenkin ihmisen, joka tekee
työtä vain yhden tunnin viikossa. Häntä on siis pidettävä työssä olevana eikä
työttömänä. Tämä valheellinen tilastointitapa kätkee sen, että EU:n lietsoman
globalisaation vuoksi työttömyyttä ja vajaatyöllisyyttä syntyy koko ajan lisää.
Jos työttömiksi tilastoitaisiin kaikki vajaatyölliset ja työttömyyttä arvioitaisiin työhön käytetyn ajan mukaan,
työttömyyden määräksi osoittautuisi helposti lähes kolmekymmentä prosenttia
työvoimasta.
Työelämän ongelmana ei ole tietenkään vain työttömyys ja siihen liittyvä
turhautuminen vaan työttömyyden aiheuttama tulottomuus, varattomuus ja kurjuus.
Muissa suhteissa työttömyyden voidaan katsoa parantavan elämänlaatua. Keskeistä
ihmisten hyvinvoinnin kannalta ei olekaan se, että työtä olisi paljon, vaan se,
kuinka tehokasta tuotanto on. Jos työt tehdään tehokkaasti, on selvää, että
työpäivä lyhenee.
Nyt työaikaa ei jaeta tasan, mikä merkitsee, että
ansiot ja ansion hankinnan mahdollisuudet jakautuvat epätasaisesti. Työttömät
tekevät kuitenkin mahdollisiksi toisten ihmisten työssä käymisen. Tuotanto on
yhteiskunnallista, sillä talousjärjestelmä on suhde ja perustuu vaihtoon.
Näennäisesti vähäpätöiseltä näyttävät toimijat, kuten siivoojat, kalastajat ja
runoilijat voivat puolestaan olla hyvin tärkeitä ihmisiä arvotuotannon kokonaisuudessa,
vaikka he eivät yleensä saakaan työstään sellaisia taloudellisia palkintoja
kuin toimistoissaan nukkuvat etuuskäsittelijät, hallintojohtajat,
henkilöstöpäälliköt ja optioiden saalistajat. Niinpä jokaiselle kuuluisi
ansioon perustuva oikeudenmukainen osansa arvotuotannon kakusta.
Työ ja palkkaus
Työelämää leimaa luokkayhteiskunnan paluu. Tavallaan on oikein, että erilaisesta työstä maksetaan erilainen palkka, kunkin tehtävän vaatimustason mukaan. Mutta nykyajan luokkayhteiskunnassa tämä kausaalisuhde on kellahtanut päälaelleen. Välinpitämätön voi menestyä ja vastuullinen jäädä köyhäksi.
Usein sanotaan, että tuloerot motivoivat ihmisiä yrittämään ja pyrkimään entistä rivakammin paremmille päiville. Nykyisin tuloerot kasvavat epäreilulla tavalla. Niinpä tuloerojen kasvu ei johdakaan yritteliäisyyteen vaan raakuuteen.
Kansalaisten
keskiarvopalkka on noussut, mutta se on samalla etääntynyt palkkojen
mediaanista. Sillä tarkoitetaan keskimmäistä palkkaa, joka löydetään,
kun palkat laitetaan suuruusjärjestyksessä jonoon. Kun mediaanipalkka
on paljon alempi kuin keskiarvopalkka, tulonsaajien joukossa on paljon
pienituloisia mutta vähän erittäin suurituloisia, joiden mukana olo
korottaa keskiarvopalkan mediaanin yläpuolelle. Suomessa luokkakuilu
repeää sitä mukaa kuin mediaanin ja keskiarvon välimatka kasvaa. Ja
nykyään tämä railo sen kun levenee.
En kannata tuloerojen kasvattamista. Sen sijaan olisi tärkeää, että yhä useammille saataisiin työpaikka – vaikka työajan jakamisen ja palkkojen tasaamisen kautta. Näin tuloeroja ei tarvitsisi tasoittaa kiertoteitse, verottamalla tapahtuvien tulonsiirtojen kautta. On parempi, ettei rahoja äyskäröidä julkisen talouden vuotavalla ämpärillä astiasta toiseen, sillä tällöin osa katoaa matkalle. Mikäli tuloerot tasoittuvat jo palkkauksessa ja työelämässä, se kertoo terveestä yhteiskunnasta: työn ja ansion oikeudenmukaisesta suhteesta. Ja kun tuloerot kapenevat, verottamista tarvitaan vähemmän.
Työajan jakaminen saattaa alentaa hieman tuotannon tehokkuutta, mutta tehokkuuden alenemista tasapainottavat tekniikan kehitys, työttömyyden hoitoon kuluvien menojen väheneminen ja se, että stressilomia tarvitaan entistä vähemmän. Näin yhteiskunnallinen tehokkuus pysyy ennallaan tai jopa nousee. Myös ihmisten työtyytyväisyys ja hyvinvointi paranevat.
Työ ja arvotuotanto
Työstä on puhuttu paljon määrittelemättä,
mitä sillä tarkoitetaan. Työllä on useimmiten tarkoitettu toimintaa, jossa (1)
tuotetaan arvoja, joka (2) voidaan ostaa, myydä ja omistaa ja (3) jonka
tulokset ovat omistamis- tai vaihtokelpoisia. Työ on sosiaalisen toiminnan
muunnelma, joka on organisoitu rahatalouden ja ansionhankinnan kautta vaihdon
välineeksi.
Pelkkä talousteoreettinen tulkinta näyttää kuitenkin kapealta, kun
puhutaan työn olemuksesta filosofisesti. Niinpä olenkin ehdottanut työn
käsitteen laajentamista teoksessani Työttömän kuolema – Johdatus uuteen
työyhteiskuntaan ja työn filosofiaan. Yhteiskunnan pitäisi palkita myös sellaisesta toiminnasta, joka ei täytä perinteisen työnmääritelmän
tunnusmerkkejä. Todellisuudessa ihmiset arvostavat esimerkiksi elokuvia,
designia, kirjallisuutta ja taiteita, mutta niihin liittyvien
kulttuuriarvojen tuottaja ei saa useinkaan työstään palkkatyölle tyypillistä taloudellista korvausta vaan esimerkiksi pelkän kertapalkkion. Toiminnan jatkuvuus pitäisi
varmistaa näissä ammateissa samoin kuin matalatuottoisissa ja sesonkiluonteisissa elämäntapa-ammateissa perustulolla.
On tärkeää, että työelämässä tuotetaan arvoja. Nykyisin työelämän joillakin alueilla ei tuoteta mitään arvoja. Eräissä töissä tuotetaan jopa epäarvoja. Toisaalta työelämän ulkopuolella tuotetaan paljon sellaisia arvoja, joita ilman yhteiskuntamme romahtaisi. Yhteiskunta ei vain tunnusta tätä toimintaa työksi.
Esimerkkinä työstä, jossa ei tuoteta sen enempää henkisiä kuin materiaalisiakaan arvoja, on hallintotyö. Sen piirissä tuotetaan lähinnä epäarvoja, kuten tarkkailua, joka koetaan kansalaisten keskuudessa ongelmaksi. Työtä, jossa tuotetaan materiaalisia arvoja, on esimerkiksi autojen valmistaminen. Toisaalta samassa työssä tuotetaan sivuseurauksena epäarvoja, joita ovat saasteet ja käytöstä poistettujen ajoneuvojen kaatopaikalle kärrätyt roippeet. Lisäksi on työtä, jossa tuotetaan arvoja mutta jota ei ole luettu perinteisen työnmääritelmän piiriin. Tällaista työtä on esimerkiksi kotiäidin tai -isän työ, josta ei makseta palkkaa mutta jota ilman toisten ihmisten työssäkäynnin mahdollisuudet romahtaisivat. Ei siis pidä paikkaansa, että työssä käyvät maksaisivat työttömien ylläpidon. Todellisuudessa työssä olevien työssäkäynti tapahtuu työttömien kustannuksella: työttömyys on seuraus siitä, että joillakin vielä työpaikka on.
Myös suuri osa kulttuurialan työstä ja henkisten arvojen tuotannosta on sellaista, jota ei voida organisoida palkkatyöksi eikä yrittäjätoiminnaksi. Tällaista työtä on esimerkiksi kirjailijan tai kuvataiteilijan työ. Taiteilija ei kenties yllä elättämään itseään teostensa tuottamilla tuloilla, mutta se ei merkitse, ettei hänen toiminnallaan olisi arvoa. Niinpä tämäntyyppisen työn pitäisi olla mahdollista ilman, että ihmisiä pakotetaan teeskentelemään työtöntä työnhakijaa, saadakseen sitä kautta elämiseen tarvittavan toimeentulon. Työelämän ulkopuolinen arvotuotanto pitäisi taata perustulojärjestelmällä. Perustulojärjestelmä on tunnustus tuotannon yhteiskunnallisuudelle.
Ammattiyhdistysliikkeen konservatiivisuus
Ammattiyhdistysliikkeen toiminta työyhteiskunnan hyväksi ei ole tuottanut viime vuosina kovin paljon arvoja. Se on tuottanut pikemminkin epäarvoja kuin hyvinvointiarvoja. Katsotaanpa, mistä ongelma johtuu. Ay-liike on menettänyt mahdollisuutensa, sillä sen keinot periytyvät toissa vuosisadalta. Globalisoitunutta maailmaa hallitseviin pääoman ja työvoiman siirtoihin
ei voida reagoida globaalin samapalkkaisuuden vaatimuksella eikä
työnantajien ja -tekijöiden välisellä taistelulla, kuten marxismi
opetti, vaan puhaltamalla yhteen hiileen kansallisella tasolla.
Länsimainen hyvinvointiyhteiskunta voidaan säilyttää vain
kansallisella ja valtiollisella päätöksentekotasolla – ei kapitalistien toivomalla työpaikkakohtaisen sopimisen tasolla, jolla yksittäinen ihminen on täysin
vaikutusvallaton, eikä myöskään sosialistien hoilaamalla kansainvälisellä tasolla, joka on liian
etäinen ja mittasuhteiltaan väärä. Globaali samapalkkaisuus
puolestaan ei toteudu, sillä jokaisella maalla on suvereeni oikeus itse määritellä
työvoiman ja hyödykkeiden hintataso.
Ammattiyhdistysliike on ajastaan jäljessä myös penätessään työpaikkojen säilyttämistä vain sillä
perusteella, että se on työntekijöiden oman edun mukaista. Ajatellaanpa jotakin tiettyä ammattikuntaa, esimerkiksi 1900-luvun alun jäänmyyjiä. Vielä
viime vuosisadan alussa jäänmyyjien ammatti oli arvostettu ja taitoa vaativa
ammatti. Heillä oli
hallussaan tärkeää osaamispääomaa, sillä pakkastilan ylläpito kuumina päivinä
edellytti huomattavaa keinojen hallintaa. Jääkaappien keksiminen teki jäänmyyjien
ammatista kerta heitolla hyödyttömän, eikä kukaan halunnut enää
ostaa jäätä. Ei auttanut vakuutella olevansa mitä taitavin kylmätilan
säilyttäjä, kun freoneilla täytetyt lämmönvaihtimet saivat pakkasen paukkumaan
moderneissa refrigiraattoreissa. Niinpä myös jäänmyyjien vaatimukset
jääkaappien kieltämisestä vain siksi, että heidän oma työllisyytensä voitaisiin
säilyttää, olisivat osoittautuneet yhteiskunnan kannalta järjettömiksi.
Kuitenkin suuri osa
työväenliikkeestä pyrkii nykyisin jarruttamaan teknistä kehitystä ja
keksintöjen käyttöönottoa pelkistä työpoliittisista syistä. Tämä merkitsee
yhteiskunnallisen tehokkuuden alenemista. Joskus työväenliike on suorastaan
pyrkinyt estämään tieteen innovaatiot säilyttääkseen joidenkin ammattialojen
työpaikat. Työläiset ovat pyrkineet sabotoimaan yhteiskunnallista kehitystä
puolustaakseen omia etujaan. Tavallaan tämä on ymmärrettävää, vaikka se onkin
ollut kokonaisuuden kannalta täysin hyödytöntä.
Itse asiassa sana ”sabotage”
tarkoitti alun perin ’tallata puukengillä’. Käsite on johdettu ranskan kielen
sanasta ”sabot”, puukenkä. Ranskalaiset maataloustyöntekijät käyttivät
puukenkiä teollistumisen alkuaikoina ja heittivät jalkineensa sadonkorjuu- ja
jalostuslaitteisiin, jotka olivat vieneet heidän työnsä. Näin he estivät niittokoneiden
ja puimurien toiminnan tehden ne käyttökelvottomiksi ja aloittaen laajan
sabotaasin. Kaikki kuitenkin tietävät nykyisin, kuinka turhaa ja vahingollista
tuo kehityksen jarruttaminen oli myös työväestön oman hyvinvoinnin kannalta.
Totuus on, että jos kukaan ei
halua maksaa videonauhurin korjauksesta DVD-soitinten aikakaudella, se on
normaalia teknistä evoluutiota. Yhteiskunnan ei siis pidä tukea
videonauhurikorjaamoja vain siksi, että niissä työskentelee erittäin päteviä
videonauhurin korjaajia. Ei sähkölamppujakaan kielletty vain
kynttiläteollisuuden suojelemiseksi.
Tiede ja tekniikka tuotannontekijöinä
Länsimaista hyvinvointia ja kansantuotteen kasvua
ei ole tuotettu työväenliikkeen
kamppailun kautta vaan teknisen ja tieteellisen kehityksen tuloksena.
Ammattiyhdistysliike on kyllä auttanut jakamaan tuloksia tekijöiden kesken, mutta käyttäessään painostuksensa välineenä jarrutuskeinoja
se on haitannut arvotuotantoa ja lisäarvon luomista.
Järki on auttanut ihmiskuntaa sekä luonnontieteellisten
tieteenalojen, kuten lääketieteen ja insinööritieteiden, että oikeudenmukaisuuteen tähtäävien yhteiskuntatieteiden ja
humanististen tieteiden kautta. Suurimmat parannukset ihmisten elinoloihin on
nykyaikana luonut tekniikka, varsinkin digitaalinen teknologia, ja tulevaisuuden
kehityslinjat piirtänee vastaisuudessakin juuri tieteen ja tekniikan kehitys.
Länsimainen
työvoima voi pärjätä tulevaisuudessa vain laadulla: toisin sanoen tekemällä
jotakin sellaista, mitä muut eivät osaa tai mihin toiset eivät pysty.
Käytännössä tämä vaatiikin entistä tarkempaa työnjakoa. Länsimainen työväenliike ei ole valitettavasti koskaan
laskenut mitään evolutiivisuuden ja adaptiivisuuden, toisin sanoen tuotantoehtojen oman kehityksen, varaan saati että
se olisi itse suostunut sopeutumaan vallitseviin oloihin. Päinvastoin: se on
pyrkinyt jarruttamaan uusien työtä vähentävien tuotantomenetelmien
käyttöönottoa ja tyytynyt katselemaan elämää taustapeilistä.
Hyvinvoinnin
jakautumiseen on luonnollisesti voitu
vaikuttaa myös poliittisilla ratkaisuilla. Työntekijöiden ja työnantajien
keskinäinen riitely ei ole kuitenkaan koskaan johtanut rakentavaan tulokseen.
Aina on kannattanut hypätä siihen junaan, joka menee eteenpäin. Länsimaat
voivat pärjätä vain, mikäli työnantajat ja työntekijät löytävät
toisensa ja yhteiset etunsa.
Molempien on tällöin viisasta tinkiä omista eduistaan (tai edistää niitä
yhdessä), jos ne siten voivat taata kansantalouden
kokonaisedun toteutumisen. Sen puitteissa vahvistuvat sitten myös
yksilötoimijoiden – niin työläisten kuin työnantajienkin – edut. Sopusoinnun
löytäminen vaatii kummankin osapuolen omia etuja korkeampiarvoisen yhteisen edun löytymisen, ja sellainen on juuri kansallinen etu.
Kansallista etua edistävään työpolitiikkaan
Tärkeintä on, että työelämässä tuotettaisiin
arvoja. Työelämän rakenteita pitäisi uudistaa niin, että yhteiskuntamme
alkaisi tukea nimenomaan henkisten ja materiaalisten arvojen tuottamista ja ettei ihmisten toimeentuloa sidottaisi enää
hallinnollisen näennäistyön loukkuun. Oikeasta työstä tulee maksaa työhön
kannustava korvaus, ja arvoja tuottavan toiminnan
täytyy olla entistä helpommin mahdollista ilman, että ihmisten aktiviteetteja
joudutaan kanavoimaan työelämän
kautta.
Työyhteiskunta nykymuodoissaan on aikansa elänyt,
samoin ovat työttömyyden ja työelämän käsitteet. Niitä vastaavat sanat pitäisikin
korvata toiminnan käsitteellä.
Yhteiskunnan tulisi kannustaa ihmisiä heidän omasta vapaasta tahdostaan
tapahtuvaan toimintaan, kuten opiskeluun, työntekoon tai harrastustoimintaan
riippumatta siitä, onko se työtä vai ei.
Kansallisliberaalin työpolitiikan periaate on, että työnantajat ja työntekijät sopivat työpaikkojen pitämisestä Suomessa ja palkkojen kohtuullisesta tasosta. Eräillä aloilla ammattiyhdistysliike on hinnoitellut itsensä ulos eurooppalaiselta palkkaustasolta. Esimerkiksi paperiteollisuudessa ay-liikkeen aateliset ovat ylipalkattuja, kun taas saman keskusjärjestön eli SAK:n sisällä palvelualan työntekijät ovat alipalkattuja. Ay-liike ei ole omassa piirissään kovin solidaarinen. Myös korkeasti palkattujen alojen sisällä käy huonosti: kun teollisuus siirtää paperimiesten työpaikat ulkomaille mutta liitto pitää kiinni palkkavaatimuksistaan, yhä harvemmat saavat pitää työpaikkansa. Heillä on kyllä entinen korkea palkka, mutta yhä useammat joutuvat ilman palkattua työtä. Solidaarisuus ei toteudu tässäkään. Ay-liike unohtaa, että elämme globalisoituneessa maailmassa.
Ainoa keino estää globalisaation haitat on se, että työnantajat ja työntekijät löytävät yhteisen edun ja pitävät päämääränään työpaikkojen säilyttämistä Suomessa. Kummatkaan eivät esitä tällöin vaatimuksia ensisijaisesti omaksi edukseen vaan kansallisen edun toteutumiseksi. Tämä on tietenkin vaikeaa, sillä myös firmoilla on uusi isäntä kansainvälisten kapitalistien astuttua yhtiöiden hallituksiin. Niinpä tarvitaan poliitikkojen puuttumista asiaan: kansallisliberaalia omistaja- ja työpolitiikkaa.
Kansallisen edun tunnustaminen ja yhteisen edun hyväksi toimiminen on välttämätöntä, jotta Suomessa kukoistaisi tulevaisuudessa muukin kuin ruumisarkkuteollisuus.