Jukka Sakari Hankamäki

TYÖ

Työ ei ole itseisarvo. Ihmisten elämä riippuu työstä, joten sitä on opittu kunnioittamaan. Mutta itseisarvo se ei ole. Työllä on pelkkä välinearvo tärkeämpien päämäärien saavuttamiseksi.

Jos työtä pidetään itseisarvona, sitä paiskitaan myös ilman tarkoitusta. Toisaalta työn puute ohjaa monia ihmisiä häpeämään työttömyyttään – useimmiten turhaan. Työttömyydessä ei ole häpeämistä, jos se ei ole omaa syytä. Nykyisin työttömyys on vain harvoin työttömän omaa syytä. Ihminen saattaa antaa työelämässä kaikkensa ja yritys voi tuottaa voittoa, mutta silti hänen työpaikkansa lopetetaan, ja ihminen laitetaan kilometritehtaalle. Syynä on työnantajien ahneus: työntekijään sijoitetun pääoman ei pidä ainoastaan tuottaa voittoa, vaan sen täytyy tuottaa voittoa enemmän kuin vastaavan sijoituksen toisessa kohteessa. Työttömyyttä tai työttömiä arvosteltaessa on peiliin katsomista koko yhteiskunnalla.

Talousjärjestelmä on monimutkainen suhteiden verkko, jossa juuri ketään ei voida enää syyttää menestymättömyydestään eikä ketään kiittää suurista ansioistaan. Sattuman satoa on, mikä lantti kenenkin käteen putoaa. Ihminen voi ponnistella vaikka koko ikänsä, mutta hänen oma elämänsä ei edisty pätkätöiden vuoksi. Joku toinen saattaa päästä miljoonien tuloihin pelkästään optiovoittoja keräämällä, vaikka hänen työnsä ei tuottaisi lainkaan niitä arvoja, joiden vuoksi yrityksen arvo kasvaa. Optiomiljonääri vain istuu hallinnossa ja kulkee kuin etana limansa avulla syvimmänkin rotkon läpi työläisten orvaskettä ravinnokseen nauttien.

Työttömyys – Ongelmako?

Länsimaihin on syntynyt massatyöttömyyttä lähinnä tuotannon automatisoitumisen ja tehostumisen seurauksena 1960-luvulta alkaen. Toinen syy laajaan työttömyyteen Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa on globalisaatio, jonka tuloksena osa työpaikoista on siirretty halvemman työvoiman maihin. Niinpä puheet työvoimapulasta ovat liioiteltuja. Edes suurten ikäluokkien eläkkeelle jääminen ei aiheuta sellaista työvoiman tarvetta, kuin työnantajat väittävät omissa kauhuskenaarioissaan. Niitä he maalailevatkin vain edistääkseen maahanmuuttoa ja polkeakseen työvoiman hintaa alaspäin myös länsimaissa. Kuten jo edeltävissä luvuissa totesin, globalisoituneessa maailmassa työväenliike on neuvoton, koska se ei voi enää liiemmin lakkoilla eikä tinkiä työvoimansa hinnasta mihinkään suuntaan.

Virallisten tilastojen mukaan Suomessa on tällä hetkellä työttömänä noin kymmenen prosenttia työvoimasta. Tilastokeskuksen sekä työ- ja elinkeinoministeriön työllisyystilastot ovat kuitenkin harhaanjohtavia ja antavat asioista kaunistellun kuvan. Tämän vuosituhannen alussa voimaan astui Euroopan unionin komission asetus numero 1897/2000, jonka mukaan viranomaisten pitää laatia tilastot työttömänä olevien ihmisten määrän mukaan – ei työtuntien mukaan. Kyseisen EU-normin nojalla tilastojenpitäjät ovat velvollisia kirjaamaan ”työssä olevaksi” sellaisenkin ihmisen, joka tekee työtä vain yhden tunnin viikossa. Häntä on siis pidettävä työssä olevana eikä työttömänä. Tämä valheellinen tilastointitapa kätkee sen, että EU:n lietsoman globalisaation vuoksi työttömyyttä ja vajaatyöllisyyttä syntyy koko ajan lisää. Jos työttömiksi tilastoitaisiin kaikki vajaatyölliset ja työttömyyttä arvioitaisiin työhön käytetyn ajan mukaan, työttömyyden määräksi osoittautuisi helposti lähes kolmekymmentä prosenttia työvoimasta.

Työelämän ongelmana ei ole tietenkään vain työttömyys ja siihen liittyvä turhautuminen vaan työttömyyden aiheuttama tulottomuus, varattomuus ja kurjuus. Muissa suhteissa työttömyyden voidaan katsoa parantavan elämänlaatua. Keskeistä ihmisten hyvinvoinnin kannalta ei olekaan se, että työtä olisi paljon, vaan se, kuinka tehokasta tuotanto on. Jos työt tehdään tehokkaasti, on selvää, että työpäivä lyhenee.

Nyt työaikaa ei jaeta tasan, mikä merkitsee, että ansiot ja ansion hankinnan mahdollisuudet jakautuvat epätasaisesti. Työttömät tekevät kuitenkin mahdollisiksi toisten ihmisten työssä käymisen. Tuotanto on yhteiskunnallista, sillä talousjärjestelmä on suhde ja perustuu vaihtoon. Näennäisesti vähäpätöiseltä näyttävät toimijat, kuten siivoojat, kalastajat ja runoilijat voivat puolestaan olla hyvin tärkeitä ihmisiä arvotuotannon kokonaisuudessa, vaikka he eivät yleensä saakaan työstään sellaisia taloudellisia palkintoja kuin toimistoissaan nukkuvat etuuskäsittelijät, hallintojohtajat, henkilöstöpäälliköt ja optioiden saalistajat. Niinpä jokaiselle kuuluisi ansioon perustuva oikeudenmukainen osansa arvotuotannon kakusta.

Työ ja palkkaus

Työelämää leimaa luokkayhteiskunnan paluu. Tavallaan on oikein, että erilaisesta työstä maksetaan erilainen palkka, kunkin tehtävän vaatimustason mukaan. Mutta nykyajan luokkayhteiskunnassa tämä kausaalisuhde on kellahtanut päälaelleen. Välinpitämätön voi menestyä ja vastuullinen jäädä köyhäksi.

Usein sanotaan, että tuloerot motivoivat ihmisiä yrittämään ja pyrkimään entistä rivakammin paremmille päiville. Nykyisin tuloerot kasvavat epäreilulla tavalla. Niinpä tuloerojen kasvu ei johdakaan yritteliäisyyteen vaan raakuuteen.

Kansalaisten keskiarvopalkka on noussut, mutta se on samalla etääntynyt palkkojen mediaanista. Sillä tarkoitetaan keskimmäistä palkkaa, joka löydetään, kun palkat laitetaan suuruusjärjestyksessä jonoon. Kun mediaanipalkka on paljon alempi kuin keskiarvopalkka, tulonsaajien joukossa on paljon pienituloisia mutta vähän erittäin suurituloisia, joiden mukana olo korottaa keskiarvopalkan mediaanin yläpuolelle. Suomessa luokkakuilu repeää sitä mukaa kuin mediaanin ja keskiarvon välimatka kasvaa. Ja nykyään tämä railo sen kun levenee.

En kannata tuloerojen kasvattamista. Sen sijaan olisi tärkeää, että yhä useammille saataisiin työpaikka – vaikka työajan jakamisen ja palkkojen tasaamisen kautta. Näin tuloeroja ei tarvitsisi tasoittaa kiertoteitse, verottamalla tapahtuvien tulonsiirtojen kautta. On parempi, ettei rahoja äyskäröidä julkisen talouden vuotavalla ämpärillä astiasta toiseen, sillä tällöin osa katoaa matkalle. Mikäli tuloerot tasoittuvat jo palkkauksessa ja työelämässä, se kertoo terveestä yhteiskunnasta: työn ja ansion oikeudenmukaisesta suhteesta. Ja kun tuloerot kapenevat, verottamista tarvitaan vähemmän.

Työajan jakaminen saattaa alentaa hieman tuotannon tehokkuutta, mutta tehokkuuden alenemista tasapainottavat tekniikan kehitys, työttömyyden hoitoon kuluvien menojen väheneminen ja se, että stressilomia tarvitaan entistä vähemmän. Näin yhteiskunnallinen tehokkuus pysyy ennallaan tai jopa nousee. Myös ihmisten työtyytyväisyys ja hyvinvointi paranevat.

Työ ja arvotuotanto

Työstä on puhuttu paljon määrittelemättä, mitä sillä tarkoitetaan. Työllä on useimmiten tarkoitettu toimintaa, jossa (1) tuotetaan arvoja, joka (2) voidaan ostaa, myydä ja omistaa ja (3) jonka tulokset ovat omistamis- tai vaihtokelpoisia. Työ on sosiaalisen toiminnan muunnelma, joka on organisoitu rahatalouden ja ansionhankinnan kautta vaihdon välineeksi.

Pelkkä talousteoreettinen tulkinta näyttää kuitenkin kapealta, kun puhutaan työn olemuksesta filosofisesti. Niinpä olenkin ehdottanut työn käsitteen laajentamista teoksessani Työttömän kuolema – Johdatus uuteen työyhteiskuntaan ja työn filosofiaan. Yhteiskunnan pitäisi palkita myös sellaisesta toiminnasta, joka ei täytä perinteisen työnmääritelmän tunnusmerkkejä. Todellisuudessa ihmiset arvostavat esimerkiksi elokuvia, designia, kirjallisuutta ja taiteita, mutta niihin liittyvien kulttuuriarvojen tuottaja ei saa useinkaan työstään palkkatyölle tyypillistä taloudellista korvausta vaan esimerkiksi pelkän kertapalkkion. Toiminnan jatkuvuus pitäisi varmistaa näissä ammateissa samoin kuin matalatuottoisissa ja sesonkiluonteisissa elämäntapa-ammateissa perustulolla.

On tärkeää, että työelämässä tuotetaan arvoja. Nykyisin työelämän joillakin alueilla ei tuoteta mitään arvoja. Eräissä töissä tuotetaan jopa epäarvoja. Toisaalta työelämän ulkopuolella tuotetaan paljon sellaisia arvoja, joita ilman yhteiskuntamme romahtaisi. Yhteiskunta ei vain tunnusta tätä toimintaa työksi.

Esimerkkinä työstä, jossa ei tuoteta sen enempää henkisiä kuin materiaalisiakaan arvoja, on hallintotyö. Sen piirissä tuotetaan lähinnä epäarvoja, kuten tarkkailua, joka koetaan kansalaisten keskuudessa ongelmaksi. Työtä, jossa tuotetaan materiaalisia arvoja, on esimerkiksi autojen valmistaminen. Toisaalta samassa työssä tuotetaan sivuseurauksena epäarvoja, joita ovat saasteet ja käytöstä poistettujen ajoneuvojen kaatopaikalle kärrätyt roippeet. Lisäksi on työtä, jossa tuotetaan arvoja mutta jota ei ole luettu perinteisen työnmääritelmän piiriin. Tällaista työtä on esimerkiksi kotiäidin tai -isän työ, josta ei makseta palkkaa mutta jota ilman toisten ihmisten työssäkäynnin mahdollisuudet romahtaisivat. Ei siis pidä paikkaansa, että työssä käyvät maksaisivat työttömien ylläpidon. Todellisuudessa työssä olevien työssäkäynti tapahtuu työttömien kustannuksella: työttömyys on seuraus siitä, että joillakin vielä työpaikka on.

Myös suuri osa kulttuurialan työstä ja henkisten arvojen tuotannosta on sellaista, jota ei voida organisoida palkkatyöksi eikä yrittäjätoiminnaksi. Tällaista työtä on esimerkiksi kirjailijan tai kuvataiteilijan työ. Taiteilija ei kenties yllä elättämään itseään teostensa tuottamilla tuloilla, mutta se ei merkitse, ettei hänen toiminnallaan olisi arvoa. Niinpä tämäntyyppisen työn pitäisi olla mahdollista ilman, että ihmisiä pakotetaan teeskentelemään työtöntä työnhakijaa, saadakseen sitä kautta elämiseen tarvittavan toimeentulon. Työelämän ulkopuolinen arvotuotanto pitäisi taata perustulojärjestelmällä. Perustulojärjestelmä on tunnustus tuotannon yhteiskunnallisuudelle.

Ammattiyhdistysliikkeen konservatiivisuus

Ammattiyhdistysliikkeen toiminta työyhteiskunnan hyväksi ei ole tuottanut viime vuosina kovin paljon arvoja. Se on tuottanut pikemminkin epäarvoja kuin hyvinvointiarvoja. Katsotaanpa, mistä ongelma johtuu. Ay-liike on menettänyt mahdollisuutensa, sillä sen keinot periytyvät toissa vuosisadalta. Globalisoitunutta maailmaa hallitseviin pääoman ja työvoiman siirtoihin ei voida reagoida globaalin samapalkkaisuuden vaatimuksella eikä työnantajien ja -tekijöiden välisellä taistelulla, kuten marxismi opetti, vaan puhaltamalla yhteen hiileen kansallisella tasolla.

Länsimainen hyvinvointiyhteiskunta voidaan säilyttää vain kansallisella ja valtiollisella päätöksentekotasolla – ei kapitalistien toivomalla työpaikkakohtaisen sopimisen tasolla, jolla yksittäinen ihminen on täysin vaikutusvallaton, eikä myöskään sosialistien hoilaamalla kansainvälisellä tasolla, joka on liian etäinen ja mittasuhteiltaan väärä. Globaali samapalkkaisuus puolestaan ei toteudu, sillä jokaisella maalla on suvereeni oikeus itse määritellä työvoiman ja hyödykkeiden hintataso.

Ammattiyhdistysliike on ajastaan jäljessä myös penätessään työpaikkojen säilyttämistä vain sillä perusteella, että se on työntekijöiden oman edun mukaista. Ajatellaanpa jotakin tiettyä ammattikuntaa, esimerkiksi 1900-luvun alun jäänmyyjiä. Vielä viime vuosisadan alussa jäänmyyjien ammatti oli arvostettu ja taitoa vaativa ammatti. Heillä oli hallussaan tärkeää osaamispääomaa, sillä pakkastilan ylläpito kuumina päivinä edellytti huomattavaa keinojen hallintaa. Jääkaappien keksiminen teki jäänmyyjien ammatista kerta heitolla hyödyttömän, eikä kukaan halunnut enää ostaa jäätä. Ei auttanut vakuutella olevansa mitä taitavin kylmätilan säilyttäjä, kun freoneilla täytetyt lämmönvaihtimet saivat pakkasen paukkumaan moderneissa refrigiraattoreissa. Niinpä myös jäänmyyjien vaatimukset jääkaappien kieltämisestä vain siksi, että heidän oma työllisyytensä voitaisiin säilyttää, olisivat osoittautuneet yhteiskunnan kannalta järjettömiksi.

Kuitenkin suuri osa työväenliikkeestä pyrkii nykyisin jarruttamaan teknistä kehitystä ja keksintöjen käyttöönottoa pelkistä työpoliittisista syistä. Tämä merkitsee yhteiskunnallisen tehokkuuden alenemista. Joskus työväenliike on suorastaan pyrkinyt estämään tieteen innovaatiot säilyttääkseen joidenkin ammattialojen työpaikat. Työläiset ovat pyrkineet sabotoimaan yhteiskunnallista kehitystä puolustaakseen omia etujaan. Tavallaan tämä on ymmärrettävää, vaikka se onkin ollut kokonaisuuden kannalta täysin hyödytöntä.

Itse asiassa sana ”sabotage” tarkoitti alun perin ’tallata puukengillä’. Käsite on johdettu ranskan kielen sanasta ”sabot”, puukenkä. Ranskalaiset maataloustyöntekijät käyttivät puukenkiä teollistumisen alkuaikoina ja heittivät jalkineensa sadonkorjuu- ja jalostuslaitteisiin, jotka olivat vieneet heidän työnsä. Näin he estivät niittokoneiden ja puimurien toiminnan tehden ne käyttökelvottomiksi ja aloittaen laajan sabotaasin. Kaikki kuitenkin tietävät nykyisin, kuinka turhaa ja vahingollista tuo kehityksen jarruttaminen oli myös työväestön oman hyvinvoinnin kannalta.

Totuus on, että jos kukaan ei halua maksaa videonauhurin korjauksesta DVD-soitinten aikakaudella, se on normaalia teknistä evoluutiota. Yhteiskunnan ei siis pidä tukea videonauhurikorjaamoja vain siksi, että niissä työskentelee erittäin päteviä videonauhurin korjaajia. Ei sähkölamppujakaan kielletty vain kynttiläteollisuuden suojelemiseksi.

Tiede ja tekniikka tuotannontekijöinä

Länsimaista hyvinvointia ja kansantuotteen kasvua ei ole tuotettu työväenliikkeen kamppailun kautta vaan teknisen ja tieteellisen kehityksen tuloksena. Ammattiyhdistysliike on kyllä auttanut jakamaan tuloksia tekijöiden kesken, mutta käyttäessään painostuksensa välineenä jarrutuskeinoja se on haitannut arvotuotantoa ja lisäarvon luomista.

Järki on auttanut ihmiskuntaa sekä luonnontieteellisten tieteenalojen, kuten lääketieteen ja insinööritieteiden, että oikeudenmukaisuuteen tähtäävien yhteiskuntatieteiden ja humanististen tieteiden kautta. Suurimmat parannukset ihmisten elinoloihin on nykyaikana luonut tekniikka, varsinkin digitaalinen teknologia, ja tulevaisuuden kehityslinjat piirtänee vastaisuudessakin juuri tieteen ja tekniikan kehitys.

Länsimainen työvoima voi pärjätä tulevaisuudessa vain laadulla: toisin sanoen tekemällä jotakin sellaista, mitä muut eivät osaa tai mihin toiset eivät pysty. Käytännössä tämä vaatiikin entistä tarkempaa työnjakoa. Länsimainen työväenliike ei ole valitettavasti koskaan laskenut mitään evolutiivisuuden ja adaptiivisuuden, toisin sanoen tuotantoehtojen oman kehityksen, varaan saati että se olisi itse suostunut sopeutumaan vallitseviin oloihin. Päinvastoin: se on pyrkinyt jarruttamaan uusien työtä vähentävien tuotantomenetelmien käyttöönottoa ja tyytynyt katselemaan elämää taustapeilistä.

Hyvinvoinnin jakautumiseen on luonnollisesti voitu vaikuttaa myös poliittisilla ratkaisuilla. Työntekijöiden ja työnantajien keskinäinen riitely ei ole kuitenkaan koskaan johtanut rakentavaan tulokseen. Aina on kannattanut hypätä siihen junaan, joka menee eteenpäin. Länsimaat voivat pärjätä vain, mikäli työnantajat ja työntekijät löytävät toisensa ja yhteiset etunsa. Molempien on tällöin viisasta tinkiä omista eduistaan (tai edistää niitä yhdessä), jos ne siten voivat taata kansantalouden kokonaisedun toteutumisen. Sen puitteissa vahvistuvat sitten myös yksilötoimijoiden – niin työläisten kuin työnantajienkin – edut. Sopusoinnun löytäminen vaatii kummankin osapuolen omia etuja korkeampiarvoisen yhteisen edun löytymisen, ja sellainen on juuri kansallinen etu.

Kansallista etua edistävään työpolitiikkaan

Tärkeintä on, että työelämässä tuotettaisiin arvoja. Työelämän rakenteita pitäisi uudistaa niin, että yhteiskuntamme alkaisi tukea nimenomaan henkisten ja materiaalisten arvojen tuottamista ja ettei ihmisten toimeentuloa sidottaisi enää hallinnollisen näennäistyön loukkuun. Oikeasta työstä tulee maksaa työhön kannustava korvaus, ja arvoja tuottavan toiminnan täytyy olla entistä helpommin mahdollista ilman, että ihmisten aktiviteetteja joudutaan kanavoimaan työelämän kautta.

Työyhteiskunta nykymuodoissaan on aikansa elänyt, samoin ovat työttömyyden ja työelämän käsitteet. Niitä vastaavat sanat pitäisikin korvata toiminnan käsitteellä. Yhteiskunnan tulisi kannustaa ihmisiä heidän omasta vapaasta tahdostaan tapahtuvaan toimintaan, kuten opiskeluun, työntekoon tai harrastustoimintaan riippumatta siitä, onko se työtä vai ei.

Kansallisliberaalin työpolitiikan periaate on, että työnantajat ja työntekijät sopivat työpaikkojen pitämisestä Suomessa ja palkkojen kohtuullisesta tasosta. Eräillä aloilla ammattiyhdistysliike on hinnoitellut itsensä ulos eurooppalaiselta palkkaustasolta. Esimerkiksi paperiteollisuudessa ay-liikkeen aateliset ovat ylipalkattuja, kun taas saman keskusjärjestön eli SAK:n sisällä palvelualan työntekijät ovat alipalkattuja. Ay-liike ei ole omassa piirissään kovin solidaarinen. Myös korkeasti palkattujen alojen sisällä käy huonosti: kun teollisuus siirtää paperimiesten työpaikat ulkomaille mutta liitto pitää kiinni palkkavaatimuksistaan, yhä harvemmat saavat pitää työpaikkansa. Heillä on kyllä entinen korkea palkka, mutta yhä useammat joutuvat ilman palkattua työtä. Solidaarisuus ei toteudu tässäkään. Ay-liike unohtaa, että elämme globalisoituneessa maailmassa.

Ainoa keino estää globalisaation haitat on se, että työnantajat ja työntekijät löytävät yhteisen edun ja pitävät päämääränään työpaikkojen säilyttämistä Suomessa. Kummatkaan eivät esitä tällöin vaatimuksia ensisijaisesti omaksi edukseen vaan kansallisen edun toteutumiseksi. Tämä on tietenkin vaikeaa, sillä myös firmoilla on uusi isäntä kansainvälisten kapitalistien astuttua yhtiöiden hallituksiin. Niinpä tarvitaan poliitikkojen puuttumista asiaan: kansallisliberaalia omistaja- ja työpolitiikkaa.

Kansallisen edun tunnustaminen ja yhteisen edun hyväksi toimiminen on välttämätöntä, jotta Suomessa kukoistaisi tulevaisuudessa muukin kuin ruumisarkkuteollisuus.

J. Sakari Hankamäki

TYÖ